maanantai 31. joulukuuta 2007

Neitsyitä ja tuholaisten syömää huonoa puuta.

Vuoden viimeisen päivän tervehdys. Tarkoituksenani tässä merkinnässä oli alun perin se, että kirjoittelisin vain viikonlopun tapahtumia ja ensi vuoden ensimmäisessä merkinnässä sitten niputtaisin vuoden 2007 kasaan. Näin ei nyt tehdä, mm. siitä syystä että kuumeisen ihmisen viikonloppu ei ole kovinkaan kiintoisa vaan suorastaan tapahtumaköyhä kuin aavikko. Tänään siis niputetaan ja seuraavassa merkinnässä, mikäli joku ylempi voima sellaiseen mahdollisuuden vielä suo, käydään vaikkapa läpi vuodenvaihde.

”Mitä sitten vuonna 2007 on tapahtunut?” sinä kysyt. Minäpä vastaan ”kaikenlaista”. Viimeisiä henkosiaan vetelevä vuosi oli kaiken kaikkiaan monen asian suhteen neitsyydenmenetysvuosi. Olin ensimmäistä kertaa:

- Matkamessuilla töissä

- mukana elokuvan kuvauksissa

- Unkarissa festivaaleilla

- Parisuhteessa lappilaisen naisen kanssa

- Killswitch Engagen keikalla

- Pablo Franciscoa katsomassa

- kymmeneen vuoteen katsomassa NoFX:ää

On varmasti noita joitain muitakin mutten nyt vain saa tähän seulamaiseen päähäni usutettua että mitä. Olen toki tutustunut uusiin ihmisiin, ehdottomasti tärkeimpänä henkilö joka tietänee sen itsekin. Kiitos juuri Sinulle, intiaani.

Miltei unohdin, kesällä olin ensimmäistä kertaa palkallisella kesälomalla ja se osoittautui osittain äärimmäisen mukavaksi. Kesä oli kuuma ja kostea. Aurinko paistoi kiitettävästi. Terassit olivat vastaanottavaisia kuin äidin syli. Keväästä ei ole muita muistikuvia kuin työstressin takia vietetyt unettomat yöt. Syksy oli raskas mutta pitkähkö, lähinnä varmaankin tämän talvettoman talven takia.

Jätän ihan tietoisesti turhan spesifikaatiot pois kaikista tapahtumista ja täten tämä pysyykin yllättävän virastomaisena vuosikertomuksena. En usko että keksin tähän nyt edes mitään kovin erikoista, odotin itseltäni kyllä hivenen enemmän mutta ei kai liene parempaa kuin omien odotustensa murskaaminen ja itselleen sen tosiasiain esittäminen että mistä puusta sitä ollaankaan veistetty?

Hyvää uutta vuotta juuri Sinulle, ole varovainen kaikkien raketteja ja maailmanlopun pommeja ampuvien penteleiden keskellä kuohuviinipäissään kulkiessasi. Suosittelen suojalaseja. Muutakin suojausta kyllä jos tilanteet rupeavat sellaisille näyttämään. Minä haen nyt toisen kupin kahvia ja jään harmittelemaan etten keksinyt tähän loppuun mitään kivaa lausetta tai sanaparia jotka laittaa otsikkoon. Ehkäpä ensi kerralla sitten.

lauantai 29. joulukuuta 2007

Dieselpullaa.

Päivää. On taas tullut aika kirjoittaa jotakin tänne. Eilinen meni miltei suunnitelmien mukaisesti, ainoana yllätystekijänä oli kipeyden saapuminen tähän temppeliin. Lähdin töistä etuajassa keretäkseni kotiin vähän syömään ja sitten olikin aika hypätä massatransportaatiovälineeseen joka oli kuljettava 45 ihmistä kaupunkiin joka tunnettiin ainakin aikanaan Suomen Chicagona. Kävimme katsastamassa Yksi lensi yli käenpesän ja minulle kyseinen veto oli miellyttävä. Osittain hyvin erilainen kuin odotin mutta mielestäni hiljaisuudella, noinkin tekstillisesti raskaassa näytelmässä, oli pelattu hyvin.

Lähdimme luonnollisesti samalla kulkuvälineellä kotiinkin ja tölkit napsahtelivat iloisesti auki ja juomat kaatuivat kurkkuihin. Jopa omaanikin sillä menomatkalla noussut kuume lytättiin kumoon ja maanrakoon länsimaisen lääketeollisuuden peruspilareilla. Kun pääsimme kotikaupunkiin, porukka jakautui pieniin osiin, meidän kuuden hengen ydinryhmämme siirtyi kantapaikkaamme joka oli hivenen tyhjähkö. Kyseessä on varmaankin ihmisten maksojen lepuutus ennen pakollista vuodenvaihtumisen juhlintaa. Kävin moikkaamassa nopeasti reggaeihmisiä ja televisiotähteä ja siirryin sen jälkeen takaisin ydinporukkaamme. Luvassa oli karaokea jota sitten oli lähdettävä lankomiehen kanssa laulamaan. Tämä pieni suorite tuntui silloin hyvälle idealle mutta nyt, kurkun ollessa äärimmäisen kipeä ja äänen ollessa moninkertainen Vin Diesel, jälkiviisaus on paikallaan.

Baarissa näin myös pitkästä aikaa erästä tuttuani, ovat ostaneet avovaimonsa kanssa asunnon ja kuulemma tuparit tulevat olemaan massiiviset. Nyt jo tuli kutsu vaikka remontti on alkuvaiheessa. Näin myös valheellisen naisen jota en ensiksi tunnistanutkaan. Kaikenlaista.

Nyt sitten olen töissä ja lasken katkerana että minuuttimittari sanoo vielä yli 120 minuuttia siihen että pääsen pois täältä. Kuume vaivaa ja haluaisin vain olla viltin alla. Täytyykin muistaa ostaa pullia. Piparit jäävät haaveeksi.

Tässäpä tämä, hyvää päivänjatkoa Sinulle siellä. Minä yskin täällä.

perjantai 28. joulukuuta 2007

Kysymyksiä rakkaudesta.

Hei. Olin eilen erittäin väsynyt oikeastaan koko päivän, illalla väsymys kasvoi vielä hyvinkin mittaviin suhteisiin. En jostain syystä saanut silti nukuttua yöllä, tarkemmin sanottuna en saanut nukahdettua. Pyörin vuoteessani ja mietin. Mietin jopa tätä merkintää ja mistä kirjoittaisin. Aika typerää, eikö vain?

Mietin ensiksi kirjoittaisinko definitiivisen kuvauksen rakkaudesta. Harkitsin sitä hyvin pitkään. Ajattelin että kirjoitan siitä miten minä koen rakkauden, lähinnä romantiikan poissulkien, enemmän arkisina tekoina. Tämä tuntui hyvältä idealta. Eilen sain kuulla pari hyvinkin yllättävää uutista lähipiiristä, eräs tuttavapariskunta erosi joulupäivänä, äärimmäisen pitkän seurustelun jälkeen. Onko heidän rakkautensa päättynyt vai onko kyseessä vain ”aika aikaansa kutakin” tyylinen ratkaisu?

Sain myös kuulla että eräs ystäväni ystävä oli hirttänyt itsensä jouluaattona. Tämä pysäytti minut. Tiedän että olen epätoivoon taipuvainen henkilö ja vaikka näen yleensä kaiken hyvinkin tummasävytteisesti, en silti ole vielä päätynyt kyseiseen ratkaisuun itse. Mietin että kuinka paljon mustemmaksi saa henkilökohtainen maailma mennä että tuollaiseen ratkaisuun päätyy. Päätyykö siihen jos rakastaa ketään? Voisiko olla että kokee itsensä niin kammottavaksi että silkasta rakkaudesta muita kohtaan päätyy tekemään niin?

Rakkaus ja epätoivo, maailman hienoin ja dramaattisimpia pareja. Rakkaus ja viha on ehkäpä tunnerikkaampi pari mutta ihminen toimii epätoivossa mielestäni jylhemmin kuin vihassa.

En osaa nyt saattaa tätä mihinkään päätökseen, hienoon viimeiseen lauseeseen joka niputtaisi kaiken, tarjoaisi vastauksia yllä oleviin kysymyksiin. Täten heitänkin pallon sinulle. Millaista on sinun mielestäsi rakkaus ja onko rakkaudessa toimiminen aina oikein? Olen aiemminkin esittänyt kysymyksen mutta esitänpä vielä uudestaan: Kenen onni on tärkein?

torstai 27. joulukuuta 2007

Karhutehdas ja kaksi merta.

Huomenta. Kuten eilen illalla keskustellessani Espoon kanssa arvelinkin, viime yö oli hyvinkin raskas nukkua. Onneksi unta oli vain vähän ja sekin pikkupätkissä. Käydäänpä läpi nopeaan pari edellistä päivää.

Jouluaatto valkeni mustana ja sateisena, kuin tuomiopäivä konsanaan. Mieli oli kuitenkin iloinen ja lahjojen paketointi oli hikoiluttavaa mutta hauskaa. Onneksi olin hetken etiäisen johdattamana edellisenä päivänä ostanut vielä yhden rullan paketointipaperia. Juuri ja juuri riittivät. Paketointiurakoinnin jälkeen oli aika siirtyä äitini residenssiin istumaan ja rupattelemaan. Siellä sitten tuli saunottua kuten tapana on ollut, samoin kuin syötyä jouluateriaa, hyvin maittavaa sellaista. Alkuillasta siskoni perhe saapui myös paikalle vihdoin ja viimein ja päästimme kahdeksanvuotiaan pakettimeren keskelle uimaan ja kauhomaan. Ilo oli käsinkosketeltavaa suorastaan. Tavarat vain olivat hivenen hämmentäviä, erään niistä laitan varmasti otsikkoon.

Illalla myöhään oli aikani tullut siirtyä takaisin kotiin ja näin teinkin. Pidän sopimuksistani kiinni, olkoon ne sitten vaikka vain itseni kanssa sovittuja. Olen iloinen siitä että sain taisteltua kurimusta vastaan ja oltua ilman tippaakaan alkoholia vaikka viinahammasta kolottikin runsaanlaisesti.

Joulupäivänä sitten oli aika siirtyä toisen kattauksen pariin, hain siskoni perheineen sovittuna ajankohtana ja ajoimme pääkaupunkiseudulle syömään valmislaatikoita ja kinkkua. Oltuamme nelisen tuntia paikalla oli aika sanoa hei heit ja siirtyä takaisin kotiin, hivenen valheellisella syyllä tosin mutta aika aikaansa kutakin. Viinahampaan vihlonta oli saatava vaimennettua, ystäviä oli nähtävä ja hauskaa oli pidettävä, millä hinnalla hyvänsä.

Näinpä sitten, glögit lämpiämään ja stand up-komiikka pyörimään. Tätä ilottelua kesti vain hetken kun olikin aika siirtyä erään kaverin tykö. Siellä olikin sitten hassuttelua luvassa mm. erään piirtoseurapelin muodossa. Sopivana ajankohtana siirryimme sitten ravintolaelämään. Meillä oli kivaa. Kaiketi.

Eilinen menikin sitten kotona syödessä ja makaillessa, illalla onneksi sain jo keskustella Espoon kanssa. Huomasin miettiväni että olenko tullut riippuvaiseksi näistä keskusteluista? Tuntui ontolle ne pari päivää jotka olivat keskustelemattomia. Tässähän olisi taas hyvä aihe vähän mietiskellä ja pyöritellä vaan kuten tapoihini kuuluu, annan katteettoman lupauksen tämän asian tarkemmasta tutkailusta tulevaisuudessa ja sen sijaan nautin kahvini loppuun ja siirryn valtaisien vesimassojen alle, kohotan kasvoni ylöspäin ja otan pisarameren vastaan ilomielin.

sunnuntai 23. joulukuuta 2007

Vailla punaista lankaa oleva merkintä.

Hei taas ja vain. Sunnuntaita täällä töissä viettäen, ajattelin kirjoittaa muutaman sanan menneestä viikonlopusta. Perjantaina oli hyvät hevikinkerit, niitä edelsi mukava hetki maksimissaan keskinkertaista kahvia juodessa, hyvässä seurassa. Illalla sitten ravintolaan heviä soittamaan ja sitä katsomaan. Väkeä oli runsaasti paikalla ja henki oli hyvä.

Oli hauska huomata kuinka sitä ihmiset auttavat toisiaan, tässä tapauksessa ystävät ravintoloitsijaa: Väkeä oli paljon enemmän kuin oli oletettu, yksinäinen tarjoilijatar oli tuskaisen näköinen sillä edessään oli hauska näky. Koko baaritiski täynnä tummanpuhuvaa pitkätukkaa. Heidän takanaan neljä-viisi riviä samaa kansaa odottamassa vuoroaan. Näin ollen sitten hälytettiin itse ravintoloitsija tekemään myös myyntityötä, toinen dj kantoi puhtaita tuoppeja lisää, eräs vakikasvo ryhtyi blokkariksi ja meillä kaikilla oli mukavaa.

Bändit olivat aivan ilmiliekeissä ja levyvalintamme olivat loistavia. Lisää tällaista tarvitsemme tulevaisuudessa, ehdottomasti.

Eilen sitten oli aika kävellä töihin ja hiljaisen työpäivän jälkeen mennä moikkaamaan kolmensadan kilometrin päästä tulleita sukulaisia. Kerkesimme olemaan samassa paikassa puoli tuntia. Parempi sekin kuin ei mitään. Ilta menikin sitten vain kotosalla istuessa ja ollessa. Näin ollen olen nyt pirteänä töissä ja valmiina uhkaamaan ihmisyyden erinäisiä haasteita, viimeinen visiitti kauppaan ennen joulua. Aion hymyillä vaikka mummot tönivät ja huutavat, repivät toisiaan vaatteista ja hiuksista, keski-ikäiset miehet puhisevat kasvot tulipunaisina roikottaessaan lapsia ja vääntäessään heidän sormiaan irti leluista. Aion hymyillä kassaneidille ja toivottaa oikein hyvää joulua.

Tästä kelistä on kyllä joulu kaukana. Työpaikkani pihamaa on vehreä, ulkosalla voi käyskennellä ilman takkia ja tietenkin joulufiilikseen vaikuttaa voimasointuja kuuloaistiini sylkevä iPod.

Eipä minulla nyt tässä ole oikein mitään muuta sanottavaa. Ajattelin ensin käyväni monologia ruumiinosista mutta se tuntunee nyt vähän huonolle idealle. Antaa aiheen olla toistaiseksi. Voi olla että huomenna tänne vielä jotain kirjoitan paketteja pakkaillessani. Jos en kirjoita, oikein hyvää ja rentouttavaa joulua Sinulle. Muista olla kiltti ja muistathan sen tosiasian että vain häviäjä on jouluaattona humalassa. Rauhaa.

perjantai 21. joulukuuta 2007

Kolme yötä...

..Jouluun on, laskin aivan itse juuri äskettäin. Olenpas hyvä matematiikan saralla. Eilen ei tapahtunut juurikaan mitään edellisen merkinnän jälkeen, puunasin jääkaapin puhtaaksi, asettelin oluet tasariveihin ja hymähtelin jääkaapin tavaramäärälle. Noin kahdentoista olusen lisäksi kaapista löytyy mausteita, maitoa, juustoa ja mehua. Aika tyhjää täynnä. Niin on kirjoittajakin ja elämä ylipäänsä. Ei hätää siis, kaikki kulkee sopivassa tasapainossa.

Nyt olen töissä, kädet täristen äskeisten ponnistelujen takia. Työpäiväni on tähän mennessä pitänyt sisällään sähköposteja, ketjukirjemäisten joulutervehdyksien katselua ja ärsyyntymistä niistä, matkustamista yli sadan metrin syvyyteen ja siellä kapeita käytäviä pitkin kulkemista pelkän taskulampun varassa, painavien tavaroiden kantamista samaisissa käytävissä ja myöskin kapeita, huonokuntoisia puurappusia pitkin 20 metrin matkan nousu- ja laskusuunnassa. Rappusista puuttui osa askelmista ja lamppukin hyytyi. Olipahan kivaa.

Onneksi pomoni oli ymmärtäväinen ja sain kuluttaa palkanmaksajani aikaa käymällä kotona suihkussa. En halunnut lähteä enää takaisin töihin vaan pakko oli. Täällä nyt sitten ollaan päätteellä ja naputellaan kovasti tähän näppäimistöön joka sitten välittää merkit eteenpäin ohjelmalle joka muuttaa nuo sähköiset impulssit ymmärrettäviksi koukeroiksi jotta sinä saat lukea näitä rivejä. Eikä tarvitse edes tavuttaa. Hyvä sinä.

Tänään on illalla aika siirtyä elävän musiikin pariin, luvassa on erittäin raskasta musiikkia, toisella kotimaisella kielellä eli englanniksi. Tämän lisäksi allekirjoittanut on myöskin luvannut samaisessa iltatilaisuudessa soittaa levyhyllynsä antia vastaanottavaiselle kansalle. Huomenna on tosin työpäivä ja sukulaisia pitäisi käydä tapaamassa. Väsynyt olen kyllä varmasti.

Ei minulla nyt tässä oikein ole mitään sanottavaa. Don Huonot soi radiossa ja biisinänsä on niin hauska että sen nimi olkoon sinulle tämän illan ohjenuora: Vedä käteen.

torstai 20. joulukuuta 2007

Tiistai, kuohuviini ja katseita.

Hei taas. Täällä sitä istun, linnani ylhäisessä yksinäisyydessä ja nautin musiikista. Kerrataanpa vähän parin viime päivän menoja ja tekemisiä. Ystäväni tuli siis tiistaina takaisin Suomeen, luvassa oli jälleennäkemisen riemua höystettynä erinäisillä kulutushyödykkeillä. Nautimme Helsingin keskustassa hyvästä hassuttelusta ja edullisesta kuohuviinistä. Seurueemme koko oli alkuillasta viisi henkilöä ja tuskinpa kenellekään oli yllätys mitä tuleman piti, kun ensimmäinen tilaus oli pullollinen tuota kuplivaa juomaa. Nautittuamme pari lasillista per henkilö, tarjousaika loppui kyseisessä ravitsemusalanliikkeessä.

Näin ollen olimme pakotetut vaihtamaan ravintolaa toiseen vastaavaan jossa samanmoinen tarjous oli vielä voimassa. Alle tunnissa nautimme muutaman kierroksen kuohuviiniä ja tunnelma alkoikin olla hilpeä. Kun tuokin tarjous oli loppuun asti nautittu, siirryimme seuraavaan ravintolaan, sillä osa ryhmästämme alkoi olla nälkäinen. Töykeän palvelun ravintolassa istuimme yllättävän kauan, johtuen siitä että annosten saapuminen kesti kauan. Kun kaikki olivat tyytyväisiä vatsan täysinäisyystilanteeseen, siirryimme harvinaiseen paikkaan. Ravintolaan jossa saa tupakoida. Tämä riemastutti ryhmäämme yhtä henkilöä lukuun ottamatta.

Siirtymisvaiheessa kutistuimme 20 prosenttia joten neljän henkilön porukkamme oli oleva loppuillan joukkio. Tupakointiravintolassa istuimme, hassuttelimme ja otimme valtavasti huonoja kuvia kunnes minun oli aika jättää heille hyvästit, joukkoliikenteen aikataulutuksen takia.

Poistuin ravintolasta ja olin jo kulkemassa kohti transportaatiovälinettä kun yhtäkkiä, hetkellisen päähänpiston vallassa soitin puhelun. Iltani kuvio muuttui hieman ja siirryinkin jazzmusiikkia soittavaan ja kyseistä genreä edustavaan ravintolaan. Sain vahvasti huomiota osakseni. Töykeää palvelua ja tuijottavia katseita porvarillisilta asiakkailta. Oli omituista huomata että kun saavuin tiskille jolla oli kylliksi tilaa jo ennestään, vierustoverini siirsi itseään noin metrin verran kauemmaksi minusta. Juotuani yhden kolmannen veroluokan oluen, minua tultiin jo noutamaan ja matka kohti Helsingin rajanaapuria alkoi.

Päädyin siis nukkumaan toisaalle kuin kotiin, hyvä idea silloin ja mielestäni edelleen. Erittäin maittavien yöunien jälkeen oli aika siirtyä kotiin, aamukahvien jälkeen. Kotiin päästyäni otin itseäni niskasta kiinni ja suoritin erinäisiä kotitaloustöitä.

Eilinen menikin hyvin vahvasti niiden parissa, kävin myös erään kollegan kanssa juomassa jouluoluen, ensimmäistä ja takuuvarmasti viimeistä kertaa. Maku oli mielestäni aivan kammottava.

Nyt istun siis kotona, pyykkikone pesee uskollisia kenkiäni ja seuraavaksi on ohjelmassa jääkaapin siivousta. Edellisestä kerrasta on jo aikaa vuosi. Kun tuo siivous on suoritettu, ehkäpä hivenen fiilistelen tiistai-illan kuvamateriaalin parissa ja sen jälkeen täytynee lähteä kauppaan ostamaan ruokatarvikkeita. Kiitos vielä kerran Helsingin rajanaapuri-ihminen.

Tämä on muuten 51. merkintä tänne, aika paljon merkintöjä verrattuna tapahtumaköyhään elämääni.

tiistai 18. joulukuuta 2007

Odotuksia, ruuhkaa ja hissimusiikkia.

Hei vain. Eilinen oli aikaisemman merkinnän lupaama joululahjain hakureissupäivä joka kohdistui maamme pääkaupunkiin. Olin aamulla hyvissä ajoin liskojen yön sävyttämien painajaisten väsyttämänä paikassa X, jossa kohtaaminen ostostoverini kanssa oli tapahtuva. Päivän ensimmäinen yllätys oli uuden kahvilan tarjoama ilmainen kahvi josta kaadoinkin varoiksi päälleni osan.

Kiertelimme Helsingin ydinkeskustan liikkeissä nauraen kaikelle turhalle tavaralle. Käyntimme suuntasi muun muassa liikkeisiin nimeltä Kitsch, Day ja muihin vastaaviin. Aluksi näytti vahvasti sille että lahjat joita sitten pukki saa jakaa ensi maanantaina, tulevat olemaan turhakkeita.

Kävimme välillä einestämässä kauppatorin kauppahallissa ja tätä suosittelen sinullekin. Edullisia annoksia hyvää apetta. Ihmettelin erittäin suuresti toverini hankintalistalla olleita tavaroita, teekukkasia ja hiekkaa. Aivan oikein luit, hiekkaa jota laitetaan vaaseihin. En itsekään ymmärrä.

Suoritettuamme ostoksia myös pienestä helvetistä nimeltä Kamppi kävimme Vanhan joulumyyjäisissä. Siellä oli erittäin paljon mielenkiintoisia tavaroita myynnissä, tämän oli vain huomannut meidän lisäksemme muutama muukin henkilö. Eräs näistä henkilöistä oli, ei kukaan muu kuin, Rouva Tasavallan Presidentti. Olen siis käytännössä jo ansainnut tikettini ensi vuoden linnanjuhliin ja paikkani muutenkin kansamme a-sarjan eliitissä. Vapiskaa, alamaiset.

Ostosreissu oli äärimmäisen pitkä mutta mukava, kokonaiskestoa tuli sille yhteensä kaksitoista tuntia. En olisi ikinä uskonut jos minulle olisi etukäteen kerrottu, että selviäisin mielenterveyttä menettämättä noinkin pitkästä shoppailusta.

Juuri ennen kuin olin lähdössä kotiin, tyytyväisenä siitä että olen ostanut kaikki lahjat kerralla, toverini kysyi minulta olenko tosiaan ostanut kaikki lahjat. Nopea tarkastus ja kappas vain, suosikkisiskoni lahja on ostamatta. Näin ollen, olen pakotettu vielä kerran menemään joululaulujen muzakkiversioiden täyttämiin kauppoihin ostamaan jotakin mutta se ei harmita minua oikeastaan laisin. Olen iloinen että voin antaa siskolleni jotain joka mahdollisesti saa hänet hyvälle tuulelle. Se että mitä se on, on täysin eri asia eikä tiedossani vielä ollenkaan.

Tänään olen pakotettu lähtemään töistäni vähän aiemmin, eräs ystäväni on tulossa ulkomaankomennukselta takaisin pohjolaan ja ennen hänen jatkolentoaan kotiinsa lappiin, menen tapaamaan häntä pääkaupunkiin. Minun täytyy varmaankin kohta muuttaa sinne, nykyään vietän siellä niin paljon jo aikaani.

Nyt on aika siirtyä aamukahvin ääreen ja toivottaa erityistoivotus eräälle ystävälleni joka painiskelee työongelmien siimeksessä. Toivottavasti teet oikean päätöksen työtäsi koskien, olen puolellasi ja muista, minulle voit sitten valitella ja hakea sympatiaa. Ja ah niin, seuraava sata on tullut täyteen. Hyvin omituista.

maanantai 17. joulukuuta 2007

Liskopostitreffit.

Väsynyt hei. Silmäni ovat raskaat avata ja niihin kirvelee. Minua myös vähän oksettaa ja haukottelu tuntuu olevan ottanut aseman normaalilta hengittämiseltä. Viime yö oli niin levoton että olen tyytyväinen sen nyt ollessa ohitse. Näin kammottavaa unta jossa eräs teatterikollega napsahteli tyystin ja kaikki olivat vaarassa. Toivotaan nyt että ensi yönä ei enää tule liskoja, olen kyllästynyt tähän vähän väliä tapahtuvaan heräilyyn, se on raskasta sekä psyykelle että ruumiille.

Eilinen meni kotona eikä mitään raportoitavaa ole siitä. Eikä tässä nyt ole oikein muutenkaan raportoitavaa. Joulu on tulossa ja se aiheuttaa tietenkin omat hauskuutensa. Eilen tilasin nettikaupasta kolme lahjaa ja vasta tilausvahvistuksessa luki maaginen ”toimitusaika noin viikko.” Toivomme että posti on avoinna myös aattona.

Tänään on sitten aika lähteä suorittamaan jouluostoksia suureen kaupunkiin, onneksi ei tarvitse mennä yksin vaan seuraani liittyy kaunotar. En ole ihan varma että ovatkohan nämä peräti treffit. Minun puolestani toki. Onpahan ainakin hivenen erilaiset sellaiset jos ovat ollakseen. Mutta eipä tuosta sen enempää kun ei ole mitään kerrottavaa. Siirryn nyt suihkuun ja sitten nauttimaan lisää kahvia. Hyvää päivää sinulle. Minulle myös.

sunnuntai 16. joulukuuta 2007

Anista ja numero.

Hyvää sunnuntaista hetkeä täältä palatsini uumenista. Tämä viikonloppu on ollut railakasluonteinen. Perjantaina oli pikkujoulut joita vietimme mm. pernodin parissa. Alkuilta meni tietenkin allekirjoittaneella teatterin parissa mutta kiri oli kova ja uskonkin että sain muut kirittyä kiinni. Pikkujouluissamme oli muiden kuriositeettien lisäksi mm. ranskalainen taikuri jonka temput olivat hämmästyttäviä. Hyvä ilta kaiken kaikkiaan.

Eilen eli lauantaina sitten oli vuorossa viimeinen teatteriesitys. Kun musta kone käynnistettiin seitsemännentoista kerran, oli olo vähän haikea mutta odottava. Vapaus on nyt koittanut tänne. Minun täytynee keksiä jotain tekemistä viikonloppuiltoihin kun minulta on näin riistetty oikeus saada viettää aikaani pimeässä naiskauneuden vieressä. Ehkäpä tapaan ystäviäni, ihmisiä joita en ole nähnyt kuin vilaukselta viimeisen kahden kuukauden aikana, johtuen teatteriharrasteesta.

Ei minulla nytkään ole mitään sanottavaa, taidan keskittyä rasvaisen pizzan nauttimiseen ja olemiseen. Ainoa mitä nyt mielessä on, painokelpoista sellaista, liittyy lukuihin. Olen huomannut että törmään jännittävissä asiayhteyksissä tiettyyn lukuun. Numero onkin tässä kertaalleen mainittu mutta sanottakoon se uudestaan vielä: seitsemäntoista.

torstai 13. joulukuuta 2007

Ammattilaiset tietävät mitä tekevät, päätöksenteon ihanuus.

Yläkerrassa on kokous jossa kerrotaan työpaikkaani liittyvistä talousasioista. Uskon että viimeinen pistos, kuolinisku, annetaan tietooni vielä seuraavan vartin sisään. Ei se mitään. Tämä syöksykierre jota myös elämäksi kutsuvat on parhaimmillaan juuri tällaista. Lyödään lyötyä. Näinhän evoluutio toimii, vain vahvat yksilöt selviävät ja jatkavat sukujaan. Toisaalta, mitä vahvemmaksi jokin, sanotaanko vaikka voima, kehittyy, sitä vastustuskykyisemmäksi myös sen vastavoima kasvaa. Varustelukilpaa kuin kylmän sodan aikoihin.

Tarkoituksenani oli kirjoittaa tämä merkintä loppuun mutta päätös tuli juuri äsken ja se on odotetun kaltainen. Voin sanoa hyvästit eräälle merkkipaalulle. Hyvin palvelit ja viihdytit. Lepää rauhassa, minne sinut ikinä sitten kuljetetaankaan, osissa. Otan sinusta jotain itselleni.

Olen tällä hetkellä sellaisessa mielentilassa etten osaa sanoja asetella. Tiedän tasan tarkkaan mistä kaikki tämä johtuu, koko paketti juontaa juurensa erääseen henkilöön ja kymmeniä sanoja joita en tähän kirjoita. Sekavaa tekstiä ja sitäkin sekavampaa mieltä.

keskiviikko 12. joulukuuta 2007

Täyttä ohjelmaa ja tyhjää päätä.

Joululaulujen tuudittamaa päivää. Työpaikallani kovaäänisistä kantautuu lasten laulamat jouluveisut ja yritän olla niitä kuulematta. Ruuvaan siis päätteeni volyymia kovemmalle ja kuuntelen Radio Rockin hypoteettisen mainoslauseen ”Soitetaan mitä halutaan.” vastaista hyvin pientä tehosoittolistaa. Tästä en nyt kuitenkaan jaksa valitella sen enempää vaikka tuo hermoille käykin.

Huonosti nukutun yön jälkeen oloni on hivenen väsynyt vaikka aamupäivään kuuluikin jos jonkinlaista työskentelyä: sähköpostien lähettelyä, kuva-arvoitus, kahvia (reilua kauppaa, tietenkin), kassakaapin siirtoa, stereoiden ostoa, rahojen tilitystä, perjantaisen pikkujoulukahvittelun varmistusta ynnä muuta.

Tuleva viikonloppu tulee olemaan raskas mutta sen puimisen ja pelkotilojen kartoittamisen jätänkin myöhemmälle ajankohdalle, lähinnä siitä syystä etten halua vielä siirtää ajatuksiani sinne asti. Otetaan nyt rauhassa päivä kerrallaan.

Tässä juuri tajusin, eihän minulla ole mitään sanottavaa nyt. Pääni on tyhjä joten on suotavaa pyytää anteeksi sitä että kulutin aikaasi näin. Ehkä ensi kerralla paremmin.

tiistai 11. joulukuuta 2007

Vapise, Marjatta Pokela

Taas kerran, huomenta. Mitäpä tänään kirjoittaisin? En ole oikein kokenut mitään merkitsemisen arvoista nyt, tai ehkä yhden asian mutta en ole varma. Alun perin tähän merkintään piti laittamani sanoja peräkkäin aivan toisella tyylillä, kokeilla että osaanko jäljitellä esikuvaani, pärjäänkö hänen valtakunnassaan? Uskon että olisin pärjännyt edes välttävästi, vaan nyt kun tämä on näin ”ääneen” sanottu, testi saa jäädä unholaan, sillä taiteen sääntöjen mukaista se ei enää olisi. Olet varmastikin kanssani tyystin samaa mieltä, eikö totta? Niinpä niin.

Mitäpä siis jaarittelemaan nyt, koettaisinko keksiä arkipäiväisiä ihmeitä joita nyt tässä sitten kummastelisin kanssasi? Keksisinkö muitakin kuin sen ihmettelyn aiheen kuinka aamulla kahvia keittäessä, jos keittää enemmän kuin normaalin määrän, kahvin valmistuttua ja sitä hakiessa, käsi ihmettelee pannun painoa, sillä onhan se tottunut vakioon. Ihmettelisinkö sitä kuinka edes pienet positiiviset asiat auttavat jaksamaan, varsinkin näin pimeän vuodenajan ollessa kyseessä? Ihmettelisinkö samalla henkäyksellä kuinka maailma tuntuu makaavan sellaisella tolalla että aina kun luulet että kaikki on hyvin, ns. jätökset osuvat tuulettimeen ja hyvänolon tunne on taas kertaosumalla tiputettu alas ja edessä oleva vuori on valtavan kokoinen ja liukasseinäinen?

Kummastelisinko kanssasi musiikin kauneutta? Lasten innostumista asioista joka on samalla sekä erittäin hienoa ja kadehdittavaa että erittäin musertavan masentavaa, varsinkin kun tietää että autuus ja onni ovat katoavaiset? Pysähtyisitkö hetkeksi kanssani istumaan ja miettimään kuinka lintujen suunnistaminen talvimatkoilleen on aina yhtä jännittävän näköistä, katsoa kuinka joukkion ollessa koossa, koko parvi suuntaa isona aurana pellonlaidasta kohti lämpimiä maita?

Miettisinkö kanssasi miksi itkeminen on puhdistavaa, muutenkin kuin kyynelkanavien kohdalta? Miettisimmekö nauramisen funktiota ja sitä miksi ihminen ja apina ovat ainoat eläimet jotka nauravat? Tuumailisimmeko ihmisen ja eläimen ristiriitaisuutta? Miettisitkö sinä kaiken tämän (kuten tämä merkintä, blogi, päivä, elämä) järkevyyttä?

maanantai 10. joulukuuta 2007

Ihan kohta.

Arkisen maanantain huomenta. Viikonloppu on taas koettu, niin hyvässä kuin pahassakin. Teatteriharraste oli olennainen osa aikataulutusta mutta onneksi vähän muutakin mahtui ohjelmakartalle. Perjantaina ei tapahtunut mitään sen jälkeen kun lähdin kaupunkiasunnostani kohti kaupungin vilkkuvia valoja, hämäriä katuja ja haureuden tyyssijoja.

Lauantai oli suorastaan yllättävä ilta, teatteriharrasteesta siirryin erään kollegan kanssa tupaantulijaisiin, joissa näinkin sitten tuttuja kasvoja parin vuoden takaa. Näin myös tuntemattomia kasvoja, henkilöitä joihin tulisin tutustumaan illan myötä.

Tupaantulijaisista oli aika siirtyä kohti ravitsemusalan liikkeitä ja mitä olikaan luvassa? Ravintolassa joka on kirjannut statuksekseen ns. kantapaikan aseman, oli tupaten täynnä ja mikä parasta, tutuilla henkilöillä varustettuna. Oli uskomattoman mukavaa istuskella ystävien ja tuttujen ympäröimänä, leikkiä sanoilla ja hassutella muutoinkin. Oli mukavaa kuulla myös iloisia perheuutisia. Lauantai-iltana, tai yönä pikemminkin, tapahtui myös jotain hyvin, hyvin outoa. Kyseessä ei ollut kylmäfuusion ratkaiseminen kuten arvelet siellä, vaan jotain hivenen arkipäiväisempää mutta kumminkin äärimmäisen erikoista tahollani.

Ajatuksella ja muistikuvalla herkuteltuani mietin juuri nyt että jakaisinko tämän kanssasi. Ehkä teen niin, intiimimmässä ympäristössä Sinun kanssa keskustellessa. Sen verran annan vihjettä että jälkikasvua en ole ollut tekemässä, likaisen mielikuvituksesi toisin väittäessä.

Lauantaina sain myös kutsun uuden vuoden viettoon pääkaupungin keskustassa olevaan asuntoon. Harkitsen hyvin vakavasti, olisi mukavaa jos vuoden vaihtumisen rutiineihin tulisi muutosta. Ylipäänsä rutiineihin olisi hyvä tuoda muutosta. Ehkäpä tällä viikolla jo joitain muutoksia tapahtuu asioissa, mene ja tiedä.

Hyvää päivää sinulle, minä jatkan kahvini parissa ja harkitsen vakavasti uuden vuoden lisäksi siivoustoimenpiteitä, aion tänään ottaa itseäni niskasta kiinni tuon asian suhteen. Ihan kohta. Ihan kohta.

lauantai 8. joulukuuta 2007

Turvallisia kohteita

Hei taas. Olen tässä lähipäivinä miettinyt suhdettani eräisiin ihmisiin, vastakkaisen sukupuolen sellaisiin, vieläpä neitokaisiin jotka ovat jo oman siippansa löytäneet. Uskaltaisin väittää että heistä ainakin pari kokee minussa myös vähän jotain muuta kuin perinteistä kaveria. Tiedän, tämä on hyvin itserakkaasti sanottu mutta uskoisin että minulla on tähän asiaan pienet perusteet, niitä en tässä kyllä ala raottamaan yhtään.

Miksi tämä sitten häiritsee minua niin että tästä täytyy oikein nyt julkisesti tietoverkossa itkeä? Siinäpä onkin oiva kysymys johon en osaa (”yllättäen!” kohahtaa kansa. ”Et osaa vastata mihinkään.”) vastata. Koko ajatus on vain vähän outo. Olenko minä turvallinen kohde ihastumiselle? Turvallinen vaihtoehtoinen ajatusleikki fyysisen pettämisen sijaan? Tiedän että joskus onnistun laittamaan sanoja peräkkäin sellaiseen järjestykseen että se miellyttää joitakuita henkilöitä. Seurassani voi joskus, hyvän päivän ollessa kyseessä, tavallaan kylpeä kaunopuheisuudessa. Siitä on sitten sopivan annoksen nautittuaan hyvä siirtyä oman alfauroksen kainaloon nauttimaan miehekkyydestä ja turvasta, asioista joita minulla ei ole tarjota.

Äskeinen kappale ei ole katkera vaikka se sille saattaakin vaikuttaa. Se on kirjoitettu jotta havahtuisin itse vihdoin. Ei toisaalta tuossa mitään vikaa ole, mielellänihän minä huoraan tällä tavalla, ei minulla muutakaan ole.

Tästä siirtyminen muihin aiheisiin on väistämättä aasinsillaton tapahtuma joten siirrymme näin. On vaikea uskoa että jouluun on enää pari viikkoa aikaa. Täytyy kaiketi piakkoin käyttää aikaa lahjojen miettimiselle, vaan sen tuomat ongelmat tarvitsenevat oman merkinnän. Minä haen nyt kahvia ja nautin hyvästä musiikista, ne ovat minun turvalliset ihastumisen kohteet.

perjantai 7. joulukuuta 2007

Intiaanit ymmärtävät.

On lunta tulvillaan, raikas talvisää… Huomenta vain sinullekin. Lupasin kirjoittavani tänne ajatuksiani itsenäisyydestä eilen mutta keskiviikkoillan ollessa tapahtumia täynnä ja hyvinkin railakas, pyhitin eilisen mm. nukkumiselle sohvalla, karamelleille ja limonadille.

Mitä itsenäisyys sitten minulle tarkoittaa? En ole kovinkaan patriotismiin taipuvainen henkilö lähtökohtaisesti mutta tietenkin arvostan jatkosodassa veteraaniemme tekemää uskomatonta työtä, musertavan ylivoiman edessä taipumattomuutta ja kliseistä suomalaista sisua. Minusta ei moiseen olisi.

Eilen sain niin hämmentävän tekstiviestin etten oikein tiedä miten suhtautua siihen. Odottamaton viesti tuli alkuillasta jossa verbaalisuuden kuningatar laittoi väliaikatietoja väkijoukkojen keskeltä. Viestin viimeinen lause oli niin yllättävä että olen hykerrellyt sen äärellä. En osannut vastata tuohon lauseeseen mitään. Nyt, kun on aivan liian myöhäistä siihen vastata, vastaisin että Ugh. Voisin myös sanallisesti rummuttaa nyrkein rintaani ja olla alfauros.

Tänään on vuorossa tämän työpäivän lisäksi teatteria, minun todella pitäisi myös suorittaa kotitaloudellisia askareita. Uskoisin että tiskialtaassa alkaa olemaan sopivat kuviot, onhan astiaston ensimmäinen kattaus ollut likoamassa sunnuntaista asti.

Heräsin yöllä ensimmäisen kerran kolmelta joten tämänhetkinen vireystilani ei ole kiihdytysajajan luokkaa. On vain pakko koittaa jaksaa tämä päivä loppuun asti. Asiaa helpottaa tieto siitä että eräällä ystävälläni on varmasti paljon heikompi tila, joten minun ei tarvitse valittaa vaan jätän sen oikeuden hänelle.

Tähän loppuun on aika vielä kiittää eilisestä keskustelusta erästä ystävääni, annetaan hänelle näin perjantain kunniaksi koodinimi ja tuo nimi olkoon intiaaninimihenkinen "Hän joka juo skumppaa pulloittain ja nauttii jääpalansa kauloilta". Kiitos taas kerran. Tämä maailma ei olisi mitään ilman sinua.

Nyt siirryn työasioiden piiriin, kevyen heikotuksen ja väsymyksen piirittämänä. Yritän olla yhtä reipas kuin Sinä.

keskiviikko 5. joulukuuta 2007

yhdeksäntoista yötä, hymyä, kolmasti kahvia.

Hei! On enää yhdeksäntoista yötä jouluun, pieneen rauhaan tässä levottomassa maailmassa, siihen kun saa rauhoittua lähimmäisten kanssa hyvän ruoan ja yhteiselon keskellä. Ei siitä nyt sen enempää kuitenkaan, siirrytään eiliseen ja sen tapahtumiin.

Eilen tuli siis käytyä taasen Helsingissä. Seuralaiseni kanssa yritimme toistamiseen päästä Cafe Moskvaan vaan paikka tuntuu olevan jatkuvasti kiinni. Ikkunasta tosin näkyi screenille heijastettua Guitar Heroa pelaava joukkio. Käyhän se niinkin. Näin ollen, kävelimme Bar Looseen joka aina ilahduttaa olemassaolollaan ja hyvällä hengellään. Istuimme mukavalla sohvalla turisten ja toinen toisiamme naurattaen. Kahvia ja kolajuomaa nautimme. Kuten arvelinkin jo ennakkoon, ilta oli loistava. Harmittaa että ajankulun herra oli meitä vastaan ja näin ollen jouduimme jatkamaan kumpikin omaan suuntaamme liian aikaisin. Olin yhtä hymyä kotimatkan ja loppuillan. Olen tuota samaista hymyä edelleenkin.

Toivon ja odotan pikaista uudelleennäkemistä. Ehkä sellainen suodaan, ken tietää?

Tänään heräsin totuttuun tapaani reilusti ennen herätystä, join pari kuppia kahvia (reilun kaupan, tietenkin) ja kuuntelin mukavaa musiikkia. Lähdin töihin ja olinkin täällä aikaisemmin kuin koskaan. Täällä nyt sitten pitäisi kitua seuraavat vielä noin kahdeksan tuntia, jonka jälkeen on aika siirtyä kaupan kautta kotiin. Kotona nopeatempoista levylaukun pakkaamista ja siirtyminen teatterimaailman ainutlaatuiseen syleilyyn. Esityksen tulee todennäköisesti näkemään humalaisia silmäpareja. Tekijäpuolemme kaino toive on, ettei tällä kertaa löytyisi sammuneita ihmisiä katsomosta. Vaan olisipa se sekin tietenkin eräänlainen uusi, hauska standardi.

Teatterin jälkeen onkin sitten vuorossa jo edellisessä merkinnässä mainittu illanvietäntä levy- ja elävän musiikin parissa. Toivon että on paljon ystäviä tulossa paikalle myös. Kaipaan eräiden ihmisten näkemistä. Minulla on myös ikävä erästä kaukana asuvaa ystävääni joka minulle soitti eilen iltapuolella. Olisi mukavaa hänen sanoja lainatakseni ”jakaa fiiliksiä” pitkästä aikaa. Ikävöin myös (huomaan sen tätä kirjoittaessani) erästä minulle kovin tärkeätä ihmistä ja hänen kanssaan käymiäni keskusteluita. Vaan aikataulut tuntuvat olevan vaikeat, toista vie korkeakulttuuri, toista vuorikiipeily.

Kohta on aika siirtyä juomaan kahvia (reilun kaupan, tietenkin) ja sen jälkeen aikatauluttaa viikonlopun työkuviot kohdalleen. Tiedän että huomenna kirjoittanen tänne taasen jotain, lupaan avata merkkipäivän kunniaksi hivenen mietteitäni itsenäisyydestä. Mutta nyt, Sinä siellä, urheiluselostuksesta tutun lopetuksen käyttääkseni, näihin kuviin ja tunnelmiin.

tiistai 4. joulukuuta 2007

Rasvainen tiistai

Sumuisen tiistain alkupuoliskoa! Tapahtumaköyhän maanantain raportoiminen tuntuu turhalle, sisältö oli vapaapäivän viettäjälle hyvinkin vapaa. Ruokailua, elokuvia, sohvalle nukahtelua, näyttöpäätteen ääressä oleskelua. Kahvittelua pariinkin eri otteeseen, parin eri ystävän kera. Eilen onneksi ystäväni muistutti minua keskiviikosta ja livemusiikkitapahtumasta ravintolassa joka toimii tämän kaupungin keskiönä minulle ja ystävilleni. Odotan innolla, samoin kuin odotan pitkästä aikaa tapahtuvaa musiikillista iloittelua levyjen soittamisen muodossa.

Tämän soittamisen ainoa dilemma on kysymys siitä soittaisinko hyvää musiikkia vai sitä jota massa haluaa? Illan linjaus tulee olemaan rockahtava, yhtyeiden määrittäessä pääpiirteet. Levyhyllyni ilakoi jo etukäteen saadessaan osallistua humalaisen pikkujoulukansan illanviettoon. Pyrkimykseni on myös kumminkin tyydyttää omia valikoivia korviani.

Tänään on hieno päivä, työpäivän päättymisen jälkeen. On jälleen aika suunnata kohti sumuista ja synkkää pääkaupunkia, sen turvapaikkojen lailla hohtavia kahviloita, ja mikä tärkeintä, äärimmäisen kauniin ja verbaalisuuden johtotähden seuraa. Uskoisin että tämä ilta tullee olemaan tämän viikon kohokohta minulle. Uskon lumoutuvani jälleen kerran, kuten hypnotisoitava taskukellon edestakaisesta liikkeestä.

Vaan nyt on aikani lopettaa tämä kirjoittaminen, hivenen itseeni pettyneenä siitä etten ole puinut aikoihin asioita sen syvemmällä kauhalla hämmentäen, vaan vain tyytyen tylsän arjen lyhykäisiin raportointeihin. Ehkäpä ensi kerralla minulla on aikaa pysähtyä hetkeksi pohtimaan asioita, nyt on riennettävä palaveriin. Hyvää jatkoa sinulle, toivottavasti päiväsi ei ole YUP-yhtyeen laulun kaltainen, sellainen josta tämänkin merkinnän nimi on otettu.

sunnuntai 2. joulukuuta 2007

Sateisen sunnuntain lyhyt raportointihetki

Sunnuntain tervehdys täältä sulavien nietosten keskeltä. Viikonloppu on ylittänyt puolivälinsä jo reilusti. On siis aika lyhykäisesti niputtaa tapahtuneet yhteen. Tapahtumia ei ole ollut nimeksikään joten hyvin lyhyesti voimme ne käydä tässä läpi.


Perjantaina oli sidosryhmiemme pikkujoulut. Työkaverini kanssa herätimme idyllisen rantasaunan ikiroudan keskeltä. Lämmitysoperaatio vei useita tunteja, hyvin monta sylillistä koivu- ja haapahalkoja, savuisaa tunnelmaa ja luonnonläheisyyttä antoi tilalle. Muiden paikkakuntien henkilöt saapuivat kartanolle hivenen klo. 13.00 jälkeen ja kartano antoi parastaan: 1700-1800-lukulainen sisustus, kattofreskot ja joulumusiikki toi tunnelmaa niille jotka sitä halusivat.


Kun aloitimme ruokailun, keskustelimme sivistyneesti eri punaviinien eroista, mm. vertailimme chileläisiä ja australialaisia viinejä keskenään. Sanalla keskustelimme tarkoitan: muut keskustelivat, minä tuijotin tyhjyyteen tylsistyneenä ja toivoin olevani muualla. Alle sekunnissa kyllä huomasin etten kuulu joukkoon. Kun pikkujoulut olivat osaltani loppu, suuntasin nopeasti kodin kautta teatterille. Yleisö oli erittäin humalaista. En muista nähneeni koskaan aiemmin että kolme ihmistä nukkuu esityksen aikana. Nukkumisella tarkoitan sammuneena olemista.


Teatterin jälkeen suuntasin kotiin ja olin siellä. Ei raportoitavaa. Lauantai meni työssä ja teatterilla ja kotona. Ei muuta raportoitavaa kuin että esitys oli tähänastisista paras. Nyt näin sunnuntaina, olen töissä ja katson ikkunasta kuinka viime yönä kasaantuneet kinokset sulavat vauhdikkaasti, kelien herran vielä avittaessa tuota työtä reippaalla vesisateella. Kyllä joulun lähestymisen tuntee ja huomaa.


Tässä tämä kaikki lyhykäisyydessään, tänäänkään ei ole odotettavissa mitään erikoista työn jälkeen joten... hyvää tätä päivää sinulle. Muista ystäviäsi.

perjantai 30. marraskuuta 2007

Ihmismäinen perjantai

Hyvää päivää sinä siellä. Minä täällä olen työpaikallani, taas, ja tämä päivä on hivenen erilainen kuin nämä yleisesti konttorirottamaiset, toisiaan seuraavat ja toistavat rutiinipäivät. Tänään vietämme pikkujouluja. Hurraa. Tämä siis tarkoittaa sitä että päivän ohjelmaan kuuluu mm. erään kartanon saunanlämmitystä, vedenkantoa yms. toimintaa.

Iltapäivän kohokohtia on olevinaan Valehtelijoiden klubi johon jokainen sidosryhmistämme on tuomassa esineen. Minulle ilmoitettiin noin viikko sitten että minä olen yksi kolmesta meidän ryhmämme edustajasta. Aion valehdella juurta jaksain. Ehkäpä jopa yhtä suurella pieteetillä kuin näissä merkinnöissä.

Huomaan että eilinen on ollut kovin tylsä päivä, sillä minulla ei oikein ole mitään sanottavaa mihinkään. Teatteriharraste oli keskinkertainen, sekä tekijäpuolelta että katsojapuolelta tarkasteltuna. Tänään sitten otamme uusinnan, samoin huomenna. Tämä teatteriharraste koituu pelastuksekseni kyllä tänään, en nimittäin odota laisinkaan pikkujouluja. En koe että minulla on mitään yhteneväistä noiden sidosryhmien kanssa. Hyvä on, tuossa on pieni valhe. Onhan meillä toki yhteneväisyyksiä: geneettisiä ominaisuuksia, dna-rihmastoa joka määrittää jokaisen meistä edes jollain tapaa ihmiseksi. Vaan siinäpä se sitten olikin.

En nyt keksi tähän mitään nasevaa sanottavaa (ja ainoa jännityksen aihe on niinkin suuri asia kuin se, että rikkooko laskuri maagisen 200 käynnin rajapyykin) enkä ole edes kovinkaan valittavaisella päällä joten lyhyestä virsi kaunis. Hyvää perjantaita Sinulle. Ole sinäkin genetiikkasi määrittelemällä tavalla eli ihmisiksi.

torstai 29. marraskuuta 2007

Ristiä ja riitaa

Lumisista maisemista tervehdys! Olen saapunut työpaikalle ja oloni on mitä ristiriitaisin. Minun täytynee suorittaa jonkinlaisia salapoliisin tehtäviä, olla kuten Sherlock Holmes konsanaan mutta niistä ei tässä parane puhua sanaakaan sen enempää.

Ristiriitaisuutta aiheuttaa se että vaikka piehtaroin edelleen erään puolivalmiin tekstin kanssa, eilisiltainen keskustelu ja sen jälkeen luetut sanat suomalaista kirjallisuutta synnyttivät minussa luomispuuskan. Koska olin jo vetäytynyt yöpuulle, piti tallentaa idea lähinnä olevaan tallennusformaattiin. Jälleen kerran matkapuhelimeni sai toimia muistiona. Aamulla herättyäni, miltei tuntia liian aikaisin kuten tavaksi muodostuu (tästä herääkin kysymys: Jos siirrän herätysaikaani nykyiseen heräämisaikaani, heräänkö tuntia ennen sitä? Näin ollen voisin vähitellen, tunti tunnilta, siirtyä täysin unettomaan elämään.), koetin palauttaa mieleeni sen tunnetilan jossa inspiraation sain.

Tämä onnistuikin yllättävän kiitettävästi ja kahden kahvimukillisen säestämänä sain kirjoitettua kokonaisen tekstin valmiiksi. Tämä on erittäin hyvä asia monelta kantilta. Ensinnäkin tuntuu sille että pitkään vaivannut ”kirjoittajan blokki” on taaksejäänyttä elämää ainakin vähäksi aikaa. Toisaalta, kukapa tietää kuinka kauan tämä luovuuden puuska jatkuu? Hyvänä näkökantana on myös nähtävä se, että yhtye jolle tekstejä kirjoitan, saa varastoon rivejä jos vaikka luovuusvarastoni taas tyhjeneekin.

Oloni ristiriitaisuuden kulminaatiopisteenä on varmasti eräät rivit pyhästä kirjasta. Nämä rivit erittäin osuvasti mieleeni nosti kotimainen Stam1na-yhtye joka siteeraa niitä laulussaan Sananen lihasta:

Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.

Tämä kaikki teksti, siis tuo yllä oleva siteeraus (1. Kor. 13:1) ja sitä edeltävä oma tekstini, kulminoituu näköjään monella tasolla täysin yksiin. Näitä tasoja en paljasta. Hykertelen yksinäni niiden seurassa ja nautin. Koska tapanani on ollut otsikoida nämä vuodatukset aina viimeiseen riviin liittyen, tämän tekstin otsake olkoon Stam1nalta myöskin ja suora viittaus samalla myös tekstiin ja aamuiseen lähdetiedon etsintään. Ristiä ja riitaa.

keskiviikko 28. marraskuuta 2007

Uusi aloitus

Unettomuuden tyyssijasta eli kotoani huomenta! Jälleen muutaman tunnin yöunien (pitkästä aikaa muistan unesta ns. leijonanosan ja hyvä mutta tapahtumarikas uni olikin. Ensiksi mietin kirjoittavani jonkinlaisen selonteon tuosta unesta tänne mutta se jääköön nyt kumminkin.) jälkeen on aika vähäisen suorittaa tätä kirjoittamispuolta sinnepäin. Ennen varsinaista asiaa on pakko mainita että en ole saanut tekstitettyä vaikka olen näin itselleni luvannut. En ole myöskään suorittanut kodinhoidollisia asioita vaikka tämänkin julkisesti olin mennyt lupailemaan. Kasvisruokaa kyllä aion tehdä tänään työn jälkeen. Katsastan vielä jonkin ohjeen ennen töihin suoriutumista. Haha, siitäs saat, elimistö.

Mutta nyt itse asiaan: Eilen vein äidilleni tarvikkeita ja hän jäi selittämään jonkun työkaverinsa esikoistyttären aika rankasta kohtalosta. Tarina oli pitkä ja murheiden täyttämä. Mietin koko ajan että missä vaiheessa tämä asia alkaa varsinaisesti koskettamaan minua (kuulostaapa aika kylmälle touhulle. Toim. huom.). Pienen odottelun jälkeen tämä hetki kyllä sitten oli paikalleen löytyvä. Tämä kyseinen kovan onnen soturi on muuttava tähän kaupunkiin vielä ennen kuin joulupyhät käynnistyvät. Minä saan siis itselleni uuden ottosiskon, 18-vuotiaan. Aseta mieleisesi ilkikurisesti virnistävä hymiö tähän.

Kyllä, asetelmasta saisi aika virikkeellisiä mielikuvia aikaiseksi mutta näin eläkeiän kynnyksellä olevana voin todeta että virikkeellinen mielikuva ei ollut ensimmäinen ajatus joka päähäni osui. En kerro kuinka mones se oli. Ja nyt ihan selvennykseksi, minun tehtäväni on siis viedä noviisia yöhön, tutustuttaa ihmisiin ja saada itsensä tuntemaan tervetulleeksi tähän kaupunkiin (joka on tunnettu sisäänpäinkääntyneisyydestään, voisi moni sanoa), olla siis osana uutta alkua. Ihmispäämekaanikko minun ei onneksi tarvinne olla, tiedän kyllä että siihenkin vähän pystyisin. Odotan innolla ja vähän pelonsekaisin tuntein kyllä tuota tulevaa. Mietin jo kuumeisesti keille Noviisia voin esitellä (ei niin kuin mitään pokaalia tai näyttelyesinettä) ja keistä kaikista hänet täytyy pitää visusti erossa. Erossapidettävien määrä on kaiketi numeraalisesti suurempi kuin tutustutettavien. Mutta yhtä kaikki, toivotan hänet tervetulleeksi. Toivon että hän nauttii olostaan täällä, olkoon ajanjakso sitten kuinka pitkä tahansa. Aika moni on varmasti hänelle tavallaan kateellinen. Tiedän että minä ainakin olen. Aika harvoin on mahdollista saada noin totaalinen uusi aloitus.

tiistai 27. marraskuuta 2007

Pornoa ja ateriointia?

Hyvää huomenta sinä virkeä kulutusyhteiskunnan muotovalio! Eilen sattunutta: Kävin kaupassa ostamassa vaihteeksi ruoka-aineksia joista loihdin itselleni hyvän ja monipuolisen aterian. Tein salaattiakin oikein. Olin yllättynyt siitä kuinka kauan kyseinen kyökissä hääriminen vei aikaa mutta kumminkin tuntui jollain tapaa palkitsevalta. Taidan jatkossa tutustua kirjastossani oleviin useisiin keittokirjoihin ja opetella hivenen keittiöpuolen taikoja. Olisihan se mukavaa osata tehdä jotain muutakin kuin sitä ruokaa jota nyt osaan.

Aterioinnin yhteydessä nautin elävästä kuvasta ja oli mukavaa katsella pitkästä aikaa aivotonta toimintaelokuvaa (ei, ei pornoa sinä alapäämietteinen ystäväni. Kuka katsoisi pornoa syödessään? Minä miellän tuon ajatusmallin vähän sairaaksi.) ja jättää stressit ja murheet taka-alalle parin tunnin ajaksi.

Myöhään illalla oli aika käydä unten maille, tai siis heti kun heräsin sohvalta. Itse nukkumissuoritus olikin mielenkiintoinen ja tapahtumarikas, etten sanoisi. Heräsin monen monta kertaa ja tästä johtuen tämän päivän vireystila on laatuluokitukseltaan jauhomakkaran tasoa. Tietenkin piakkoin alan huolestumaan tästä itsekin mutta se odottakoon vielä hetken.

Tähän loppuun haluan vielä mainita sen että olen hyvinkin yllättynyt kuinka sykleissä asiat tuntuvat tapahtuvan. Aika lyhyen aikamääreen sisällä kaksi ystävääni on vaihtanut työpaikkaa, yksi juuri saanut uuden työn, kaksi kovaa vauhtia etsimässä uutta työtä vanhan sijalle. Mielenkiintoinen aika tämä jota elämme. Olen itsekin kyllä herkutellut idealla että vaihtaisin työtä. Olen herkutellut muillakin ideoilla tosin. Niistä ei tässä sen enempää. Muista olla tehokas tänään.

maanantai 26. marraskuuta 2007

Pikakelausta: 4. p-kirjaimella alkava otsikko.

Uusi viikko, uudet kujeet. Hyvää maanantaita siis sinulle siellä. Minä täällä juon kahviani, kuuntelen kuinka Mike Skinner kertoo tarinoitaan rytmimusiikin tahtiin ja olen väsynyt. Viime yön uni oli katkonaista, joka oli kyllä täysin odotettavissakin. Viikonloppu meni loppujen lopuksi ihan kivasti vaikka olinkin ahdistunut ajoittain. Lauantaina tuli tyköni pari ystävää, samat ystävät jotka jakelivat perjantaina minulle kohteliaisuuksia. Nautimme virvokkeita ja kuuntelimme musiikkia. Menimme ravintolaan. Lisää tuttuja. Peruskuvioita. Pizza mukaan ja kotiin loppujen lopuksi.

Eilen sitten oli vuorossa sohvalla makaamisen ja brittikomiikan lisäksi tavaksi tullut visiitti kaveripariskunnan luo. Erittäin hyvää kasvisruokaa jälleen kerran ja kolme tuntia Rose Rediä. Kyseinen minisarja ei sittenkään ollut kovin hyvä. Toteutus oli ”ihan ok”, jos ymmärrät. Olisin varmasti nauttinut kirjasta enemmän. Mutta, yhtä kaikki, yhteisolo tuolla porukalla on varmastikin se paljon tärkeämpi asia kuin tv-elokuvan seuraaminen. Näimmehän me toki myös itse kirjailija Kingin pienessä roolissa, siitä pientä plussaa.

Tänään on vapaapäivä ja en ole ajatellut tälle päivälle oikein muita tehtäviä kuin kodinhoidollisia perustehtäviä, ruoka-aineiden hakemista kaupasta ja muuta sen sellaista ”pikku hauskaa”. Koitan toki ehkä olla myös hyvä ihminen mutta katsellaan sitä sitten. Harmittelen ainakin kyllä kantapäitäni. Näen varmasti myös valveunia ja koitan tekstittää erään asian. Olo ei vain ole kovinkaan sellaista sortimenttia että olisin tänään verbaalisesti edes etäisesti kyvykäs laittamaan kirjaimia oikeaan järjestykseen. Hyvää päivää sinulle. Ole ihmisiksi.

lauantai 24. marraskuuta 2007

Eläväisyydestä

Joku naseva aloitusrepliikki tähän. Mitäpä tässä kertoisin? Asiaa olisi mutta en oikein tiedä saanko tätä jäsennettyä nyt niin että teksti läpäisisi edes jonkinlaisen laatuluokituksen ja olisi mukavaa ja helppoa luettavaa. Kohtahan tuo selviää. Tässä vaiheessa jo tiedän että en tule muokkaamaan tekstiä ennen julkaisua joten jos asiavaihdot tuntuvat irrationaalisilta, syy on kirjoittajan sellaisena oleminen.

Minua kehuttiin eilen paljon. Vaivaannuin kovasti siitä ja olen edelleenkin vaivaantunut. Totta kai kehujen saaminen omasta luonteesta ja henkilöydestä tuntuu mukavalle ja antaa edes vähän voimia jaksamisen yrittämiseen huomista kohti kuljettaessa. Tämä yksinäisyys vain tuntuu olevan voimakkaampi kuin nuo myötämieliset sanat. Ja ei, en ravintolaympäristössä kalastellut huomiota millään lailla. Pois sellainen minusta.

Tänään keskustelin kollegani kanssa elämästä ja elämänlaadusta. Olin erittäin yllättynyt siitä että hän näkee minun elämäni rikkaana. Itse en koe eläväni laisinkaan. Olen kateellinen ihmisille jotka elävät jokainen päivä, harjoittavat joitain harrasteita, jakavat kokemuksia ryhmissä ja toimivat muutenkin. Mitä minun elämäni pitää sisällään? Aivan niin, ei mitään tuollaista. Ei siis elämää.

Olen turhautunut tähän kaikkeen. Kaipaan kosketusta, edes halausta tai jotain muuta pientä. Jotta tämä ei nyt menisi teini-ikäisen tasoiseksi nillittämiseksi, en turhaan tässä nyt valittele sen enempiä. Hiljennyn viisaasti ja toivon että sinä kysyisit itseltäsi kysymyksen ”Elänkö minä todella elämääni?” Olen iloinen jos elät. Jos et, toivon sinun edes harkitsevan muutoksia nykyisestä kohti eläväisempää elämää. Saatat toki kysyä perusteluita että mikä minä täällä olen muita neuvomaan. Aiheellinen kysymys mutta siihen on turha toivoa vastausta. Samoin on turha odottaa että raottaisin salaisuuksien verhoa sen verran että kertoisin aionko minä tehdä asialle jotain. Jatkan nyt testejäni alkoholijuoman vaikutuksesta mielenterveyteen joten hyvää iltaa, huomenta tai mitä aikaa elätkään kun näitä rivejä tankkaat. Jälleen kerran täällä soi kaikessa surumielisyydessään Kyyrian Gift ja se tuudittakoon minua eteenpäin ja toimikoon tämänkertaisen merkinnän lopputekstimusiikkina.

perjantai 23. marraskuuta 2007

Pari yhtyeen nimeä, ilotulitusta ja erakko.

No niin, hyvä sinä siellä. On kaiketi aika taas kirjoittaa pari sanaa eilisestä ja tästä päivästä. Eilinen ekskursio pääkaupunkiimme oli suorastaan loistava. Vaikka koko työpäivän riesanani oli kova väsymys niin olotila ymmärsi väistyä kun oli aika siirtyä kaupungista toiseen. Helsingissä kohtasin henkilön jonka kielitaito, kotimaisen sellaisen, on jotain niin ällistyttävää etten osaa sitä kuvailla. Oli kuin olisi seuraamassa ilotulitusta. Tätä ilotulitusta minulla oli suuri ilo ja kunnia seurata neljän tunnin ajan. Nuo neljä tuntia kuluivat kuin siivillä. Ilokseni huomasin myös että hänen kielitaitonsa pitää sisällään erittäin monipuolisen tavan ilmaista itseään englanniksi. Vieläpä erittäin hykerryttävällä brittiaksentilla. Olin taivaissa.

Kun oli eroamisen aika, olin surullinen. Olisin voinut lumoutuneena kuunnella häntä tuntikausia. Huomasin myös vahvaa ”sielujen sympatiaa” kuten Neljä Baritonia aikoinaan lauloi. Miten tästä eteenpäin sitten? En osaa vastata. Toivon kovasti että saisin nauttia hänen seurastaan jatkossa useammin. Asiaa ei tietenkään haittaa hänen jumalainen kauneutensa, nauravaiset silmänsä ja kokolailla erittäin herttainen ja puoleensavetävä olemus.

Eroamisen aika kumminkin tuli ja oli siirryttävä katsomaan ja kuulemaan Mokomaa. Uutta levyään en tässä ala ruotimaan laisinkaan, jätän sen ammattilaisille. Odotan kuitenkin kovin että saan levyn käsiini ensi viikolla ja voin jälleen kerran ihastella suuren suomalaisen, Marko Annalan, nerokkaita tekstejä.

Tänään olen sitten nauttinut joutilaasta elämästä päivätunnit ja alkuillasta siirryin taasen teatteriharrasteen pariin. Kun olin lähdössä kohti tuota kyseistä laitosta (Ei, en pidä teatteriamme laitosteatterina kuitenkaan.) laitoin iPodini soimaan ja suljin oven. Erittäin sopivasti ensimmäinen kappale jonka soitin toisti oli Killswitch Engagen My Last Serenade. Oloni oli erittäin haikea. Hetkellisesti koin tunteen jonka pariin minun pitänee palata jossain vaiheessa. Olin valmis jättämään kaiken taakseni ja ovea sulkiessa minulla oli harras olo, ”tänne en enää palaa”.

Palasinpa kuitenkin. Sain tänään kuulla erään kollegani olevan keskellä eroprosessia. Toivon hänelle voimia tilanteessa jossa häntä henkisesti petetään. Kyseinen henkilö on minulle erittäin tärkeä ja minua satuttaa kun näen kuinka häntä satutetaan. Tästä minulla olisi vaikka kuinka kirjoitettavaa mutta on tullut aika lopettaa tämä kirjoittaminen ja nauttia muutama virvokejuoma, luonnollisesti yksin. Kuten erakoitumiseeni kuuluukin.

torstai 22. marraskuuta 2007

Haju ja irrationaalisuutta.

Ei oikein mitään sanottavaa tänään. Olen herännyt vähän yli viisi aamulla, herätyksen ollessa vasta klo. 06.45. Tänään on täten juotu toista litraa kahvia ja illan suhteen tämä luo pieniä uhkakuvia. Toistuuko taannoinen tee-insidenssi? Tähän kysymykseen tiedän vastauksen alkuillan tunteina. Olisi ollut eittämättä mukavaa nukkua siihen asti kunnes Johnny Cash alkaa laulamaan peruspositiivista versiotaan Nine Inch Nailsin laulusta Hurt:

I hurt myself today
To see if I still feel
I focus on the pain
The only thing that's real
The needle tears a hole
The old familiar sting
Try to kill it all away
But I remember everything

Huomaan että minulla ei todellakaan oikein ole sanottavaa. Siispä kirjoitan muutaman irrationaalisen ajatuksen joita en edes mitenkään koita yhdistää aasinsilloin:

Tuoksun hyvälle tänään. Siskollani on siis hyvä hajuaisti. Olen neljän rivin päässä valmiista biisitekstistä mutta jälkikäteen tekstittäminen on minulle vaikeata. On vaikeata palata niihin tunnetiloihin ja psyykkaukseen kuin alun perin tekstittäessä. Naapurihuoneesta kuuluva näppäimistön naputtelu kertoo sen että tämäkin tekstintuottaminen kuuluu sinne ja minun uskotaan tekevän töitä tällä hetkellä. En halua olla töissä. Ikävöin kosketusta. Ajatus katkeilee. Toivon että elämääni voisi astua muusa joka innoittaisi minua yrittämään kovemmin suomen kielen parissa. Päästän itseni liian helpolla. Olen laiska. Onneksi huomenna on vapaapäivä töistä. Haluan nauttia alkoholia pian.

Yhdentekevää parempaa päivää juuri Sinulle.

keskiviikko 21. marraskuuta 2007

Ole aivokuollut.

Rutiininomaista iltaa sinulle! Tänään kävellessäni töihin, huomasin masentavan rutiinin olevan osa elämääni. Arkipäivät tuntuvat kulkevan jo aiemmin mainittujen rutiinitoimenpiteiden lisäksi seuraavat asiat:

Lähde kävellen töihin. Kävele 7 minuuttia. Pysähdy liikennevaloihin odottamaan omaa vuoroasi. Kävele 5 minuuttia. Saavu töihin. Vie eväät jääkaappiin. Merkitse itsesi saapuneeksi. Mene työpisteelle. Avaa tietokone ja työpuhelin. Vie ulkovaatteet kaappiin. Istu päätteelle. Tarkista sähköposti. Ole aivokuollut vähän aikaa ja vastaa mahdollisiin sähköposteihin. Mene kahville. Polta savuke ulkona. Ole aivokuollut ja tee jotain työtä. Mene syömään. Polta savuke ulkona. Ole aivokuollut. Avaa kassa. Avaa ovi. Ole aivokuollut. Mene kahville. Polta savuke ulkona. Palaa työpisteelle. Ole aivokuollut. Sulje kassa ja ovi. Tee päivän lopetustyöt. Kävele kotiin.

Jos en olisi näin laiska, ahdistuisin järkyttävissä määrin tästä ”elämästä” jota elän. Onneksi on välillä edes joitain kokokohtia joita odottaa. Huominen on erinomainen esimerkki tästä.

Huomenna on aika siirtyä maamme pääkaupunkiin heti kun työstä on mahdollista irtaantua. Siellä sitten tapaan verbaliikan mestarin ja uskon kovasti että ilta tulee olemaan hyvä. Myöhemmin illalla on aika nauttia mahdollisesti virkistäviä juomia ja käydä kuuntelemassa suomenkielistä raskasta musiikkia. Jos virkistäviä juomia maistaa monta ja raskas musiikki on hyvää ja aiheuttaa jo geeneissä olevaa pään liikuttelua toistuu otsake perjantain kohdalle koko päivän tehtäväksi.

maanantai 19. marraskuuta 2007

Sanoista, taidosta ja ruusuista.

hyvää huomenta, vetreä silmäpari siellä! Mitenkäs on aamu alkanut? Minun aamuni on ollut hyvinkin tapahtumaköyhä, vaan eipä vapaapäivältä tarvitse tapahtumia odotellakaan. Viikonloppuna tapahtunutta? No, hyvä on. Sen lisäksi että debatoin musiikista olin myös selvinpäin koko viikonlopun. Kokemus oli outo ja harrastepiirissä minulle naurettiin. Vaan niinpä elämälleni nauretaan muutoinkin.

Sovin myös erään tapaamisen loppuviikolle, torstaille, jos ollaan ihan tarkkoja. Tätä tapaamista odotan kovin innolla. Olen aina viihtynyt seurassa jossa sanailu on olennainen osa ja tapa kommunikoida. Torstain henkilö on verbaalisesti lahjakkain ihminen jonka olen koskaan tavannut. Torstaina on myös erään suosikkiyhtyeeni uuden levyn ennakkokuuntelutilaisuus. Torstaita odotellessa siis.

Eilen illalla oli taas vuorossa einehtiminen kaveripariskunnan luona. Koko neljän hengen joukkiomme keräännyimme yhden pöydän ääreen ja söimme erittäin herkullista kasvisruokaa. Ruokailun jälkeen oli aika siirtyä olohuoneeseen ja katsoa ensimmäinen kolmannes mielenkiintoisesta kauhusarjasta Rose Red. Stephen Kingin teksti on aina toimivaa, ja vaikka tämä oli nyt tv-elokuvaksi tehty, se ei haitannut. Ainoa asia mikä hivenen haittasi oli väsymys. Meinasin nukahtaa kahdesti sohvalle tuon puolitoistatuntisen aikana.

Mutta siinäpä viikonloppu, nyt nautin kahvini loppuun ja suunnittelen päivälle sotasuunnitelmia.

sunnuntai 18. marraskuuta 2007

Paha tie

Sunnuntaita. Eilen illalla katsoin lumoutuneena kuin pieni poika lumisadetta ikkunasta, näennäisesti lämpimästä kaupunkiasunnostani. Olotila oli jotenkin hurjan hyvä ja rauhallinen. Tänään aamulla herättyäni toivoin että keli ulkosalla olisi edelleen samanmoinen. Eipä ole ei. Loskaa näyttää olevan. No eipä sille oikein voi mitään joten on tuudittauduttava eilisen mielikuviin ja muistoihin.

Oltuani eilen töissä, kävelin kotiin, ontuen, ja pyhä tarkoitukseni oli kävellä ruokakaupan kautta. Unohdin tyystin. Muistin kaupassakäynnin tarpeen vasta kun oli aivan liian myöhäistä. Laihdutuskuuri toimii tietenkin myös näin. Eilen nilkutin vielä teatteriharrasteen pariin ja esitys oli täyttä timanttia. Koko ryhmä oli ns. "vedossa" ja fiilikset olivat hyvät varmasti kaikilla.

Ilta sujui sitten kotona musiikkia kuunnellen ja sen tärkeysmääritteistä ystävälliseen sävyyn debatoiden. Kiitos juuri Sinulle vastustajani, olet minulle tärkeä ihminen. En tiedä toista jonka kanssa näin voisi keskustella, täysin toisistaan poikkeavat ajatusmaailmat, hyvää argumentointia ja mikä tärkeintä, keskinäistä kunnioitusta toisen mielipidettä kohtaan ja halua ymmärtää.

Kun keskusteluaikamme oli täysi, siirryin tekstinkirjoittamisen pariin. Yritin kovasti, sanailusta inspiroituneena mutta pelkkää sutta oli syntyvä. Pääasia lienee se että yritin kumminkin. Olisin kyllä ollutkin hivenen yllättynyt jos aihio olisi muokkautunut sillä istumalla, lähtökohta oli nurinkurinen: ensimmäisenä tiedossa on otsake.

Tämä aamu alkaa nyt valjeta vähitellen, niinpä nautin tämän kahvinkuppini loppuun ja ehkäpä teen kotihengettären töitä ennen kuin minun on lähdettävä töihin. Ja se tie, ystäväni, se on paha tie.

perjantai 16. marraskuuta 2007

Töistä kotiin.

Tähtienvälinen matkailu on nyt suoritettu tyylikkäästi loppuun asti. On koreiltu asuilla, hymyilty tutuille kasvoille, vaihdettu kuulumisia, halailtu kauniita naisia ja mikä tärkeintä, juotu ilmaista olutta.

keskiviikkoiltana koin parikin asiaa ensimmäistä kertaa elämässäni: Kävelin punaista mattoa pitkin, joka oli oikein miellyttävä ja mieltä kohottava kokemus. Näin myöskin ensimmäistä kertaa kuinka ravintolassa voidaan polttaa rahaa. Yhden pöytäseurueen viinilasku oli 400€ siinä vaiheessa kun minä poistuin tiskiltä ja toiminta vaikutti kovasti sille että laskun loppu ei ollut vielä häämöttämässä. ”Ei paina, kaada lisää vaan.” Joillain sitä rahaa tuntuu olevan niin kovasti.

En haluaisi politikoida ollenkaan mutta on pakko sanoa pieni sananen ns. Tehy-tilanteesta. Jyrki Katainen kätyreineen lupaili hoitoalalle tuntuvia palkankorotuksia tämän vuoden alulla, eduskuntavaalien alla. Kansa uskoi ja äänesti. Nyt, vähän yli puoli vuotta myöhemmin ollaan tilanteessa jossa ihmisiä pakotetaan töihin mutta luvattua palkankorotusta ei kuulu. Tai siis, siihen ei ole rahaa. Tuota rahaa pitäisi olla n. 150 milj. euroa. Aika todella paljon.

Valtion omistaman Fortumin optiot ovat kuulemma n. 560 milj. euroa. Aika todella paljon enemmän.

Onko tässä nyt vain minun silmissäni jonkin sorttinen mahdollisuus? Fortum kohottaa, jälleen kerran, sähkön hintaa. Ehkä se on tarpeellista. En tiedä kun en tunne maailmanpolitiikkaa senkään vertaa että osaisin seurata tarpeellisia muuttujia.

Näissä mietteissä on hyvä päästää viikonloppu irti. Minä hiljalleen rupean sammuttamaan firman valoja, laitan ovet lukkoon ja kävelen verisien kantapäitteni (uudet talvikengät, nahka etsii muotoaan vaan kumpi väistää: elävä vai kuollut?) kannattelemana kauppaan ja kotiin. Pyrin olemaan sytyttämättä turhia valoja.

keskiviikko 14. marraskuuta 2007

Intergalaktista elämää.

Aivan tähän alkuun, ennen varsinaista asiaani, on huomionarvoista ja ylösmerkittävää se tosiasia, että laskuri on ottanut käyttöön kolmannen numerorullansa. Todella mielenkiintoista. Kiitos. Sitten itse asiaan:

Tänään nyt vihdoin on se päivä. Töiden jälkeen on aika sonnustautua oikeaoppiseen asuun ja suunnata minne me kaikki astronautit, kosmonautit, taikonautit ja spationautit matkaamme: Tähtien keskelle. Salamavalot tulevat välkehtimään ympärillämme, rahvas kohisee kävellessämme punaista mattoa pitkin. Hymyilemme ja vilkuttelemme kohteliaasti. Suomme ehkäpä hetken huomiota jollekin vähäosaiselle, kättelemme lujalla puristuksella hyviä ystäviämme ja siirrymme vip-tiloihin viettämään iltaa. Siellä soljumme arvoisessamme seurassa kuin kala vedessä, vaihdamme kuulumisia suurimpien tähtien kanssa, olemme hauskaa, hyvää ja haluttua seuraa.

Koitamme kohteliaasti kieltäytyä kokaiinista ja pysytellä Crystalin parissa. Lienee myös muistettava ettei mallien vartaloilta ole suotavaa nauttia hyytelöityjä viinashotteja, ainakaan niin kauan kuin haaskalehdistö, tuo meidän suurin riesamme, on läsnä. Mitä sitten tapahtuu kun jatkoilta siirrytään jatkoille ja windsor-malliin solmittua kravattia löysätään? Todennäköisesti peto pääsee irti eikä skandaalinomaisilta tapahtumilta voine välttyä. No, se kuuluu tähän elämäntyyliin eikä sille mitään voi. Itsehän olemme tämän valinneet, intergalaktisen elämän.

tiistai 13. marraskuuta 2007

Sakeaa

Tiistai 13. päivä. Kansainvälinen epäonnenpäivä. Tai sitten ei. Tänään on tultu pakkasella töihin ja hivenen etsitty internetin ihmemaailmasta äänentoistokalustoa. Mukavaa puuhaa. On suorastaan käsittämätöntä että tuosta maksetaan palkkaa.

Eilinen oli hyvinkin ns. normipäivä eli lojuin kotosalla ja en oikein tehnyt mitään. Hivenen katselin erästä brittikomiikkasarjaa jonka dvd-boksin satun omistamaan. Eilen oli myös aika kokeilla astronautin välineitä ja hyvin tuntuivat istuvan. Huomenna on se päivä. Cape Canaveral odottaa jo varmaankin pikkuhiljaa. Uskon että huominen on turhauttava päivä töissä vaan jaksettava on.

Minulla on hivenen ristiriitainen olo nyt tämän kaiken pyörityksen keskellä. Sunnuntaina, isänpäiväaterialla (vuoden ensimmäiset joululaatikot ja kinkkua), isäni ja hänen vaimonsa alkoivat parittamaan minua ties keille heidän tuttavilleen jotka sattuvat olemaan sopivan ikäjakauman sisällä. Tilanne nauratti ensin mutta tajusin että he taitavat olla hivenen jopa tosissaan. Tilanne muuttui hyvin absurdiksi. Pääni sisällä sain nanosekunneissa (prosessorini on uusinta uutta ja hyvin vähän käytetty) vietyä ajatusleikin tilanteeseen jossa luterilaisessa kirkossa tapahtuva vihkimistilaisuus olisi myös itse juhlaparin ensitreffit. Voi sitä riemua joka siitä varmasti syntyisi ja kollektiivisesti ajatukset varmasti olisivat luokkaa ”Voi hyvä luoja mitä nyt?” ”Tuotako minä muka panen?” ”Tuoko muka tulee minuun sisälle?” ”Hyi saatana.”

No, tälle ajatukselle uhraan aikaani vasta vähän ajan päästä, kun olen ensin sisäistänyt ajatuksen ja hyväksynyt sen. Mitäpä suvun eteen ei tekisi ja mitäpä suku ei eteesi tekisikään? Veri on vettä sakeampaa.

Hyvää tiistaipäivää sinne, minä jatkan internetissä lainelautailua ja olen hyvillä mielin onnistuneesta Windsorista.

sunnuntai 11. marraskuuta 2007

Ei asiaa

Sunnuntaita itse kullekin säädylle! Viikonloppu on mennyt aika lailla odotusten mukaisesti: teatteriharrasteita iltaisin ja niiden jälkeen kurkkua on kostutettu monella juomalla. eilen oli blogini olemassaolon ensimmäisen kuukautisen lisäksi toinenkin juhlinnan aihe, tupaantulijaiset. Kaveripariskunta järjesti hyvän illan jossa oli paljon väkeä. Tarkkoja jos ollaan niin n. 25 hlöä pienessä kaksiossa. Tämä aiheutti kovaa melua, hauskanpitoa ja todella omituisia tilanteita. Ei niistä nyt kumminkaan sen enempää.

Eilen oli erittäin mukava juhlia ystävien kanssa, ihmisten joiden kanssa ei ole tullut vietettyä aikaa pitkään aikaan. Suuri kiitos heille eilisestä ja olemassaolostaan. On ollut jännä huomata miten harvoin sitä muistaakaan kiittää läheisiään. Kiitos juuri Sinulle että olet osa elämääni.

En nyt jaksa keskittyä lainkaan tähän kirjoittamiseen. Siispä annan olla ja siirryn aivottoman viihteen (ei pornon kylläkään) pariin. Hyvää isänpäivää jos koet niin.

perjantai 9. marraskuuta 2007

Kasvun paikka

Perjantai on täällä taas. Tajusin juuri että tämä blogini täyttää huomenna kuukauden. Asiantuntijoiden mukaan kasvun pitäisi olla seuraavanlaista:

Blogi kasvaa huimaa vauhtia. Ensin paino laskee n. 10 % ja blogi on pariviikkoisena suurin piirtein yhtä painava kuin syntyessään.
- paino nousee n. 30 g/päivä ja 900 g/kk
- pituuskasvua n. 3,5 cm/kk

Nukkuu n. 16 h vuorokaudessa.

Heijasteet dominoivat, tuskin mitään tarkoituksellisia fyysisiä liikkeitä. Blogi pitää kiinni esineistä, jotka laitetaan hänen käsiinsä ja imee sellaista mikä laitetaan hänen suuhunsa. Blogi on likinäköinen, näkee terävästi vain 20-30 cm päähän, eikä osaa seurata kohteita katseellaan. Kuulee naisen äänen paremmin kuin miehen äänen ja hätkähtää helposti.

Osittain tällaiset oireet ovatkin aivan totta. Mutta se siitä, tänään on perjantai ja sehän tarkoittaa lyhennettyä työpäivää, tiskaamista, teatteria ja ehkäpä hallittua alkoholin nauttimista valvotuissa olosuhteissa.

Eilinen oli erittäin mukava päivä ja työn lisäksi siihen kuului: kahvia, teetä, naurua, idyllistä ravintolaa, julkisuuden henkilö, lisää naurua, hyvää oloa ja mieltä.

Täytyy toivoa ettei ilta jäänyt ainoaksi lajissaan, niin hyvin viihdyin.

Meillä astronauteilla-to-be on valtava urakka edessä. Olen aloittanut vimmatun vedenjuontikuurituksen jotta kaikki olisi optimaalista kun h-hetki koittaa. En enää pidä veden mausta.

Vaan nyt on aika minun jatkaa työni parissa touhuamista, valmistautua palaveriin ja ehkä vähän venytellä. Henkisesti toki olen vetreä.

keskiviikko 7. marraskuuta 2007

Säilät

Mitäpä nyt sanoa? "Sanan säilä on miekkaa mahtavampi" tavataan sanoa vaan miten vakavissaan sanan säilän sivallukset tulee ottaa? Jos 18-vuotias kokee olevansa nihilisti ja käyttää manifestissaan sanan säilää, ilmoittaa vihaavansa kaikkia ihmisiä ja kirjoittaa muun muassa näin:

"Ongelmaan on myös toinen ratkaisu: tyhmät ihmiset orjina ja älykkäät vapaina. Tarkoitan tällä sitä, että niiden joilla on vapaa mieli, jotka kykenevät älykkääseen eksistentiaaliseen ja filosofiseen ajatteluun, ja tietävät mitä on oikeudenmukaisuus, tulisi elää vapaasti ja olla hallitsijoita… ja robottimaiset massat, he voivat olla orjia kun eivät nytkään siitä välitä ja koska heidän mielensä ovat niin jälkeenjääneellä tasolla. Gangsterit, jotka nyt hallitsevat yhteiskuntia, tulisivat saamaan sen, minkä he ansaitsisivat."

Ihminen jonka arvomaailma on täysin vääristynyt ja kokee olevansa:

"Verrattuna teihin jälkeenjääneisiin massoihin, olen todellisesti jumalankaltainen."

Mitä tästä enää voi sanoa? Miekan asemesta käy kevyt käsiase ja lopputulos on 7 lasta ja 1 aikuinen kuolleena. Tämä laittaa miettimään. En osaa hahmottaa ajatuksiani. Toisaalta juuri nyt on sellainen olo että on paras olla vain hiljaa, osoittaa osanottonsa näiden kahdeksan viattoman kuolleen omaisille, ystäville ja tutuille.

Ei yhtään mitään.

Aamun hetki kullan kallis. Näinhän sitä muistaakseni sanotaan. Nämä aamun hetket kyllä ovat mukavia kaikessa rauhallisuudessaan: herääminen, ylösnousemus, tietokoneeseen virtaa, kahvinkeitin työhönsä, vessa. Tässä tämä joka-aamuinen rutiinini. Joskus tämä kaikki täytyy suorittaa siten, ettei ole aikaa nauttia rauhassa kahta mukillista kahvia vaan nesteen elimistöön insertointi on enemmänkin mallia "karstat palakoon samalla".

Tänään tuollaisesta ei ole kyse. Ehei. Heräsin mukavasti nähtyäni sekavaa unta jossa eräs ystäväpariskunta (joista toista en olekaan nähnyt aikoihin ja toistakin vain baarissa, vaan niin taitaa olla tämän kaverisuhteen luokitus nykyään: baarituttuja) erosi aivan yllättäin. Nousin salamannopeasti ylös, kuin hälytykseen lähtevä palomies konsanaan ja tarkastin kellonajan: 5:59.

Näin ollen minulla nyt sitten on tällä hetkellä tätä kirjoittaessani 4 tuntia aikaa suoriutua yhdestä kupillisesta kahvia. Vaativa suoritus mutta tosi-tv-maailmaa mukaillen laitan 99% onnistumiselle.

Eilisestä sen verran että iltapäivän tunteja tuli vietettyä koulutustilaisuudessa. Materiaalia tätä koulutusta varten olimme etukäteen saaneet n. 100 sivua joten odotukset olivat aika korkealla koulutuksen suhteen. Ennakkomateriaaliin en jaksanut edes tutustua, perustavanlaatuisen laiskuuteni vuoksi, joten koulutuksen taso ja hyödyllisyys oli minulle kuin salamanisku kirkkaalta taivaalta. Kaikki tuo materiaali, monet sähköpostit, tiedotteet ja...

Koulutuksen taso oli pöyristyttävä. Jos olisin tiennyt että millaista ajantuhlaamista tuo kyseinen tapahtuma on, en olisi saapunut lainkaan. Ennakkomateriaali olisi riittänyt. Kouluttaja lässytti meille kuin ala-astelaisille, puhui paljon asian vierestä, ei osannut vastata kysymyksiin joita minä ja pari turhautunutta kollegaani kysyimme, toisti sanan varajärjestelmä 29 kertaa (laskin, oli niin mielenkiintoista) ja niin edelleen. En muista milloin olisin ollut yhtä turhassa koulutustilaisuudessa. En varmaan kyllä koskaan.

Nyt on siis keskiviikkoinen aamu, päivä joka tutkimusten mukaan meitä suomalaisia painaa ja ahdistaa eniten. Olen itsekin vähän yllättynyt siitä että oloni on näin neutraali, tai ehkäpä jopa vähän positiivisella puolella. Syytä tähän en totisesti tiedä. Mukavahan se on että on mukavaa. Kahvi maistuu hyvälle ja kohta täytyy vähän pukea päälle kun paleltaa. Talvi on tuloillansa.

Eipä minulla nyt ole oikein mitään sanottavaa. Hyvä niin, sillä itsesensuuri on tuntunut painuneen lähiaikoina talviunilleen takaisin. Ainoa mitä tässä nyt on mainitsemisen arvoista on se, että lähtölaskenta on alkanut ja astronautteiluun on aikaa 7 päivää. Siispä nyt toivotan sinulle mukavaa päivää, onnistuneita ratkaisuja niissä hetkissä kun niitä täytyy tehdä; olit sitten työssä, koulussa, alkossa, sossussa, työkkärissä, veneen alla, hukuttautumassa, mitä lie. Lupaan kokeilla näistä ainakin yhtä tänään.

tiistai 6. marraskuuta 2007

Jakamisia.

Olen väsynyt. Eilinen päivä kulki mallikkaasti ja hyvä niin. Ostoksia tuli tehtyä, sain hankittua kaiken sen mitä pitikin ja Lähi-idän hommatkin menivät erittäin mukavasti. Nyt tietenkin on kurkussa kipua vaan mitäpä sitä ei itsestään antaisi taiteen alttarille. Rahoja tuli siis jaettua muutamaankin eri liikkeeseen ja ilon ja raivon tunteita jaettua suljetussa tilassa, voimapiirissä.

On jotenkin sellainen olo ettei ole mitään sanottavaa vaikka pitäisi sanoa. Mitä siis sanoisin? Olen miettinyt sitä että mihin minä oikeastaan tarvitsisin parisuhdetta. Elämän jakaminen jonkun toisen kanssa on kutkuttava ajatus, mutta jos sen vie ihan alkutekijöihin niin…

Olisihan se mukavaa jos kotiin tullessa olisi tieto siitä että siellä on se joku toinen tai ainakin tulossa sinne myös. Illat koostuisivat yhdessä syömisestä ja mistä muusta? En muista enää. Minun elämäni on niin tylsää, ettei sen jakaminen oikein tunnu oikealta toista ihmistä kohtaan. Voisiko se toinen tuoda sitten sisältöä siihen? Voisinko minä täyttää jonkun toisen elämän tyhjiötä? En tiedä. Ehkäpä?

Tietenkin ihannetilanne olisi se että kun minusta aika jättää, ei sillä viimeisellä hetkellä tarvitsisi olla yksin. Voisi puristaa sen jonkun toisen kättä kun oma elämänliekki sammuu, luomet painuvat pelon täyttämien silmien eteen ja matka kohti tuntematonta alkaa. Romanttista eikö vain? Olisiko se väärin sitä toista kohtaan? Mummoni on joutunut hautaamaan jo kaksi miestään ja minun mielestä se on väärin. Tuskan on pakko olla todella kova.

Olenko siis itsekäs jos hyväksyn treffikutsun jonka sain? Olisiko viisainta kieltäytyä sillä verukkeella etten tule elämään kovin kauaa? Heh heh. Näin pirteillä aatoksilla on hyvä jatkaa tiistain ahertamista. Toivottavasti sinun päiväsi on hyvä ja tehokas. Minun päiväni todennäköisesti ei.

maanantai 5. marraskuuta 2007

pelkkää ilmaa.

No niin. Eilinen oli sitten miltei suunnitellun kaltainen. Jos menemme kronologisessa järjestyksessä, lienee se helpoin tapa minulle muistaa asioita ja sinulle hahmottaa. Ei tässä kyllä mitään jännittävää ole tapahtunut joten sinällään ei kannata odotella paljoa. Kuten elämältäkään.

Herääminen tapahtui noin klo. 08.00 Ehkäpä. En muista. Normaaliin aikaan kuitenkin. Tietokone päälle, kahvinkeitin työhönsä. Normaalit aamukikkailut ja blaa blaa blaa. Näistä suoriuduttuani nautin kahvia ja ymmärsin että tekemistä riittää runsaasti joten tartuin itseäni niskasta ja laitoin pyykkikoneen töihin.

Join kahvia ja suunnittelin seuraavaa liikettä. Tämä seuraava liike olikin sitten imurointi joten aamukahvin jälkeen tanssin imurini kanssa pitkin tätä ylellistä kaksiotani. Soittolistalla oli hyviä biisejä mutta sattuneesta syystä en kuullut niitä.

Nopea einehtiminen ennen työelämän kiireisiin siirtymistä. Kävelin töihin vain huomatakseni että viileähän ulkona on jo. Töissä tapahtui... ei yhtään mitään. Päivän kohokohta oli hetki jolloin asiakas astui tiloihimme ja kysyi "Onko teillä täällä nyt mitään erikoista?" "Ei ole, perusnäyttely vain." "Kiitos, tulemme joskus toiste."

Työpäivän ollessa ei ihan loppusuoralla mutta sitä edeltävässä kaarteessa, puhelimeni heräsi henkiin yhtäkkiä ja huomasin riemukseni että ystäväni tavoitteli minua. Ajattelin ensin että hän tivaa perjantai-illan loppukuvioista koska erosimme sellaisissa merkeissä että kysymysmerkkejä saattoi jäädä ilmaan roikkumaan. Tästä ei nyt kuitenkaan ollut kyse vaan puhelu olikin kutsu erään tuttavapariskunnan luokse syömään kunhan pääsen töistä. Tarkemmin ottaen pari tuntia sen jälkeen. Olin innoissani, tämä tapa meillä oli alkuvuodesta voimissaan, joka sunnuntai kokoonnuimme samalla porukalla heille ja söimme hyvin ja hassuttelimme, leikimme sanoilla ja nautimme hyvästä seurasta.

Tätä olisi siis luvassa joten heti kun töistä pääsin niin kiireen vilkkaa kotiin ja nopeasti syömään yksi leipä. Nälkä alkoi olla jo julmettu. Ennen ateriointia oli luvassa vielä talvirenkaiden vaihto hämärässä ja ahtaassa pihassa. No, kyllähän se sujui vaikken ihan kauhean innoissani ollutkaan. Sitten syömään ja kylläpä olikin hyvää! Itä-Timorin lasaghettea söimme ja aterioinnin jälkeen nautimme jälkiruokaa ja katselimme kesäisen ulkomaiden reissumme valokuvasatoa. Oli aivan mahtava ilta. Kotiin n. 22.30 ja kevyttä keskustelua messengerin välityksellä Helsinkiin päin, tulevaa silmälläpitäen.

Nyt on siis tämä päivä ja piti tuossa vähän alunperin filosofoida, vaan tätä tekstiä on niin paljon jo nyt että jätän sen eri päivälle ja hetkelle. Tuskin mitään mielenkiintoista olisikaan syntynyt.

Minä siirryn nyt hakemaan toista kupillista kahvia ja valmistaudun ostospäivään joka pitää ainakin sisällään armeijatarvikkeiden erikoisliikkeen ja juhlavaatepuodin. Kiva yhtälö, eikö vain?

sunnuntai 4. marraskuuta 2007

Ihmeiden aika.

Marraskuun ensimmäinen sunnuntai on valjennut meille. Ulkona näyttää kylmälle, lumi lienee tähän syynä. En ole uskaltautunut menemään ulos lainkaan sitten lauantain vastaisen yön jolloin aamun tunteina suvaitsin vihdoin saapua kotiin. Mukavaa oli ja ihmeitä tapahtui. Niistä ehkä jossain vaiheessa jotakin mainintaa, jos ihmeet tuntuvat pitävän paikkansa ja ottavan toteutuakseen.

Tänään on luvassa kaikenlaista mukavuutta: Tiskaamista, pyykkäämistä, imurointia, työskentelyä työpaikalla, talvirenkaiden vaihto... Kaikenlaista tekemistä sitä kertyykin kun aktiivisesti siirtää asioita joko a) aina seuraavaan päivään tai b) pois mielestään. Tänään on nuo kaikki kyllä hoidettava ja jos vielä kerkeää niin ehkäpä sitten juon kahviakin. Hurja minä.

Huominen on mielessäni jatkuvasti, on nimittäin vuorossa jonkin sortamentin ihme. Lähden vaateostoksille. Isoon kaupunkiin. Kyseessä ei ole mieluisa tilanne mitenkään, jos tarkastellaan asiaa tilini kantilta tai yleisen kiinnostuksen kantilta myöskään. Vaan pakko on. Astronautteilun valmisteluun kuuluu myöskin tämä homma. Huomenna illalla on myös pitkästä aikaa "korkeakulttuurinen hetki Lähi-idässä" eli yhtyeharjoitukset. "Tarjoilija, ottaisin verta suuhun, kurkkuun kipua ja tinnitusta kumpaankin korvaan. Hyvää oloa myöskin roppakaupalla."

Jos käy hyvä tuuri, pääsen kokeilemaan parin uuden tekstiaihion sopivuutta sovitettuna kuuden henkilön esittämänä, sydäntä riipivää tulkintaa varmasti luvassa. Allekirjoittaneelle vähän henkisesti, kuulijoille paljon fyysisesti. Sellaista elämä on (kirjoittaisin saman ranskaksi vaan en osaa.) välillä ja niin edelleen. Latteuksia.

No, sepä nyt siitä. Nyt toinen kuppi kahvia eteen, pyykkikone pyörimään ja koska minun ei tarvitse istua koneen päällä sen lingotessa kuten jokin trendi nykyään vaatisi niin... no, en tiedä vielä mitä tekisin. Ehkäpä surffaan netissä enkä imuroi vieläkään? Eipä näistä koskaan tiedä. Ihmeitä odotellessa.

perjantai 2. marraskuuta 2007

Suojeluksessa

Muistini suojelee minua psyykeltäni. Tai lähinnä sen pysyvältä vaurioitumiselta. Näin viime yönä jälleen unia joiden sisältö on vähintäänkin arveluttavaa. Muistini ei onneksi aivan kaikkea halua palauttaa minulle joten muistan vain pieniä pätkiä. Nekin ovat kyllä täytetty kauhulla: Seepianvärisessä maailmassa tapahtuvaa keskitysleirielämää, natsikomentaja jolla on terävät kulmahampaat ja suusta musta veri valuen leikkaa pikkutytön letin irti ja huutaa "Minulla on ikuisesti Anne Frankin hiukset!"

Ei mitään järkeä. Tunnelma oli kyllä todella ahdistava. Yhtä ahdistava kuin kesällä Auschwitzissa käydessä. Olisi varmasti aika saada jotain positiivista ajateltavaa. Mutta voiko sitä pakottaa jollain tapaa? En katso kauhua ikinä, pelkkää komediaa. En halua edes tietää millaista olisi yöllinen elämäni jos katsoisin kauhuelokuvia. Pelottava ajatus.

Elääkö ihminen elokuvien kautta? Kokeeko tunteita "turvallisessa" ympäristössä? Voiko elokuvia katsomalla toteuttaa mielihalujaan, niitä sellaisia joista joutuisi rikosoikeudelliseen vastuuseen oikeassa elämässä? Jos näin on niin hyvä. Minä elokuvien kautta olen hauska ja suosittua seuraa. Jotkut ystävistäni ovat murhaajia elokuvien kautta. Suurin osa aikuisviihteen listoilla. Ei siis murhaajat. Tai osa kyllä heistäkin ehkä.

Tänään on perjantai, vihdoin ja viimein. Koska elämäni kalenteri rakentuu sen ympärille milloin on soveliasta ottaa alkoholia, on yksi kalenteriviikko vierähtänyt ja tänään.... kyllä vain. Tänään juhlitaan. Työpäivä tuo tullessaan varmasti taas tylsyyttä mutta en aio sen antaa haitata. Illalla saanen tuttavapariskunnan luokseni, vaikken kerkeäkään imuroimaan kuten heille vähän lupailin.

Mutta koska nyt on oltu kovin egosentrisiä niin haluan tätä kautta toivottaa kahdelle taholle viikonloppuja:

Rakkaalle ystävälleni oikein hyvää visiittiä Karjalan laulukunnaille ja toivotusta siitä että hotellihuoneesta ei tule jälkilaskua.

Pääkaupunkiseudulle taas toivotusta jaksamista vuoden tärkeimpään palapeliin, kestohymyä ja kaatumattomia kahveja. Päihität kääpiön.


Täältä lyhykäisyydessään tähän.

torstai 1. marraskuuta 2007

"Estoinen vai estoton?" part 2

No niin. Sähköinen postimies toi minulle vastauksen:

Hei,

Kiitos palautteesta.

Asiakkaan tehdessä suoramarkkinointikiellon ********* niin se on heti asiakaspohjalla, mutta jos mainospoiminnat on tehty niin niitä ei enää saada pois. Poimintoja tehdään jopa 2 kk aikaisemmin.

Jos asiakas tekee kiellon johonkin muualle esim. Suomen Suoramarkkinointiliiton ns. Robinsson -rekisteriin, niin siinä menee 1-2 kuukautta ennen kuin se tulee meille. Kaikissa tapauksissa Robinsson tietoa ei pystytä kohdentamaan.

Jos asiakas tekee suoramarkkinointikiellon Väestötietojärjestelmään ja asiakas on jo ********* niin Väestötietojärjestelmään annettu tieto ei siirry meille, mutta Väestötietojärjestelmä lopettaa asiakkaan tietojen luovuttamisen.

Pahoittelen kiellon voimaantulon kestoa.

Että tällaista. Minun siis pitänee tehdä jotain että saan itseni pois heidän rekisteristään jonne en ole missään vaiheessa itseäni edes ilmoittanut. Kärsivällisyyteni ei ole hirvittävän isoa kokoluokkaa, varsinkaan tällaisissa yksilön kaltoinkohtelemisissa.

Normaali postimies sentään toi hyviä uutisia. Tai mielenkiintoisia uutisia jotka vaativat minulta taloudellista panostusta mutta minusta sentään tulee astronautti. Mitäs siihen sanot?

Estoinen vai estoton?

Marraskuu on nyt totisinta totta. Taivaankansi on pimeä kuin hiilikellari, kansa liikkuu kaduilla hitaasti ja kaikki näyttävät äreiltä. Eipä ihme kyllä, marras tarkoittaa kuollutta. Tänään minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa, rinnallani on hyvät ystäväni kahvi ja musiikki ja työviikko lähentelee loppusuoraa. Jos nyt pari sanaa kumminkin valittaisin. Lehdistöstä sinällään voisin kirjoittaa vaikka kuinka mutta myöhästyisin töistä niin paljon että se ei tässä kannata. Ehkä joskus otan sen aiheen kokonaisvaltaisempaan kummasteluun mutta tänään, hyvät seuralaiseni, pari sanaa sitkeydestä.

Noin kuukausi sitten lähetin erääseen sanomalehteen toivomuksen siitä että he lakkaisivat lähettämästä minulle mainospostiaan joka toinen viikko. Kerroin että olen joskus saanut lehden lahjaksi enkä silloinkaan kerinnyt sitä lukemaan joten en vieläkään kerkeä, kiireiden vain kasvaessa. Painotin myös asiaa kestävän kehityksen kannalta ja sitä kuinka kyseessä on täysin turha roskaaminen minun tapauksessani.

Sain heiltä samana päivänä sähköpostia jossa pahoittelivat asiaa ja lupasivat että minut on laitettu nyt estolistalle. Kuulostaa lupaavalle mutta osannet aavistaa jo jotain?

Niin.

Ei, turhien mainospostien virta heidän makasiininsa osalta ei ole päättynyt. Lähetin eilen sähköpostia uudestaan asiasta, en enää niin ystävällisin ja kepein sanakääntein ja rupesin miettimään asian legitiimiä puolta. Kun olen nyt kahdesti pyytänyt heitä lopettamaan minulle ei-mieluisan toiminnan ja jos se ei lopu niin kyseessähän on häirintä jonka rikkomisesta varmasti puhutaan Suomen Laissa?

Siispä, jos tuota postia tuolta aviisilta vielä saapuu, on aika jättää talvinen kotomaani värisemään kylmyyteen ja siirrän itseni ja oikeustaistelussa voittamani miljoonat jonnekin lämpimään ja eksoottiseen maahan. Siellä sitten makaan riippumatossa, juon kylmiä juomia ja harjoitan fornikaatiota mallien kanssa.

Näitä ihania hetkiä odotellessa täytyy kuitenkin pitää arjen kuvioista huolta joten torstaita sinne ("torstai on epätoivoa täynnä ja perjantaikin kovin pitkä" - J. Martikainen), minä pakkaan eväät laukkuuni ja siirryn ulos.

keskiviikko 31. lokakuuta 2007

Mitättömät rivit.

Kirjoitin tänne eilen sekavaa tekstiä. Kyseessä oli jo kolmas merkintä jonka tänne saman päivän aikana rustasin. Liika on liikaa, vai mitä? Pieni hetki sen jälkeen kun olin merkinnän tänne tallentanut ja julkaissut, heräsi pääni sisällä pieni sensuurikomissio talviuniltaan (yllättävän aikaisin ovat hibernoimassa!) ja puuttui peliin.

Niinpä nyt merkintä on enää vain minulla tiedossa. Ei niinkään että se suuren tunnelatauksensa vuoksi olisi merkittävästi parempi kuin muut. Ehkä hitusen lähempänä totuuksia ja suorasukainen, pelottavan rehellinen itselleni. Kunpa voisin paljastaa sen viimeisen lauseen juuri Sinulle. En vain voi. Pidän siitä kiinni epätoivon vimmalla, edelleen ylläpitäen sitä illuusiota että joskus, jossain, jonkun yhtyeen esittämänä, elämäni päiväkirja avataan ja siellä sen lauseen oikea paikka on. Mitättömien rivien välissä.

tiistai 30. lokakuuta 2007

nekrologi

Nyt se on tapahtunut. Hetki jota osasin odottaa. Saavuttuani töistä kotiin, tapahtumaköyhän päivän jälkeen, suljin oven perässäni kiinni. Sytytin valot ja vein ostokset jääkaappiin. Pahaenteinen hiljaisuus oli vallitseva. Huomasin pitkäaikaisen asuintoverini päättäneen päivänsä hukuttautumalla. Ahneus ei kannata, ikinä.

En usko että tulen kaipaamaan. Ruumiinvalvojaisia en aio pitää, en edes yhden yhtä juomaa aio korkata muistolleen. Hyvää matkaa yhtä kaikki.

----------------
Now playing: Sydän, sydän - Kärpänen
via FoxyTunes

Hypotesia.

Uskallus. Siinäpä jalo sana kerrassaan. Jokainen ihminen varmastikin tietänee rajansa, koettelee niitä aika ajoin ja muodostaa elämänsä näiden uskalluksen rajojen sisään jäävään tilaan jota ihan kuriositeettina kutsutaan tässä yhteydessä lebensraumiksi. Ei viittauksena natsi-Saksaan vaan luonnontieteeseen.

Uskaltaminen on palkitsevaa silloin kun uskalluksen lopputulos on positiivinen. (Mahtanet ihmetellä että mitä tämä jaarittelu nyt on? On aikainen aamu, koitan tässä herätellä aivojani. Malttia siellä.) Otetaan hypoteettinen tilanne: Tapaisin vaikkapa kauniin naisen. Keskustelisin hänen kanssaan paljon asioista ja olisimme ajatuksentasolla kuin symbioosissa. Jos uskaltaisin koskettaa häntä, silittää hänen hiuksiaan, kertoa hänelle kuinka lumoavana ja puoleensa vetävänä häntä pidän niin... mitä?

Jos tilanne olisi palkitsevaa sorttia, hän saattaisi ehkä ilmaista lämpimiä tunteita minua kohtaan, eikö vain? Jos hypoteettinen uskallukseni taas olisi kannaltani ns. tyhjä arpa (vähän niin kuin elämä ylipäänsä, moni on todennut), tuloksena olisi luultavimmin avointa kämmentä, loimottavaa poskea, avointa tietä ja suurta häpeää.

Häpeää mistä? Siitä että uskallus vei voiton? Siitä tilanteenlukutaidottomuudesta? Häpeää ylipäänsä?

Näistä mistään ei esimerkkitapauksessamme ole kyse, esimerkkitapaushan on hypoteettinen kuten varmasti muistat, eikä pidä sisällään minkäänlaista uskallusta. Joten jos häpeää jostain haluaa kantaa päällään, täytyy sille keksiä joku hyvä syy. Vastavoima ehkä aiemmalle. Uskaltamattomuus?

maanantai 29. lokakuuta 2007

kuluttavan aika on lyhyt.

Väsyttää. Elimistöni on sitä mieltä että kohtelen sitä kaltoin. Jos pysähdyn asiaa tarkastelemaan, joudun toteamaan sen olevan oikeassa. Elimistöä tuli rassattua viikonloppuna alkoholilla, rasvalla, tupakoinnilla ja muilla hyveillä niin paljon että väsymys on varmasti aiheellinen. Liskot ja yöaika tuli tutuksi. "Tarttis varmaan tehrä jottain." Näinhän se on. Mutta ei tänään. Tämän päivän ohjelma on niin kutkuttava että olen kuin pikkupoika synttäriaamuna. Tai olisin jos ei väsyttäisi näin paljoa. Henkisesti kumminkin ilakoin.

Mitä sitten tänään on agendassa? Lähden tutustumaan tutkimusmatkailijan tavoin Suur-Helsingin alueeseen ja kuka tietää jos vaikka löydän sokkeloiden keskeltä jotain tuttua ja kaunista?

Aivan tuotapikaa on marraskuu. Se tarkoittaa joulumusiikkia, ruuhkaa kaupoissa, kassajonoissa, Luottokunnassa... Mutta missä on lumi? Kun olin nuori, 1600-luvulla, lumi alkoi olla jo näihin aikoihin maassa ja tuo ihana valkea peite valaisi muuten niin pimeän vuodenajan ja antoi voimia yrittää jaksaa edes pari päivää eteenpäin. Nyt tuota taivaallista bukkakea ei näy, ei kuulu. Luontoäiti on raiskattu totaalisesti, jäljellä on vain rippeet. Kaikki rahan takia. Koko ajatus sinällään on niin musertava että pahaa tekee. Tämänkö me jätämme tuleville sukupolville? Tämä kaikkihan on meillä vain lainassa heiltä. En tiedä onko muissa laina-asioissa soveliasta käyttäytyä samoin. Otetaan vaikkapa videovuokraamo esimerkkinä. Ei kai nyt kukaan lainaa kulutushyödykettä sieltä, heittele sitä miten sattuu, pasko ja vahingoita tahallisesti ja sitten palauta sitä anteeksi pyytelemättä. Tähän olisi voinut laittaa helvetin hienon siteerauksen mutten kuollaksenikaan muista sitä ulkoa enkä tunnu löytävän lähdettä.

Siteerauksen pohja olisi kumminkin ollut hieno tokaisu jonka joku erittäin viisas henkilö on sanonut, jotenkin niin että kun viimeisetkin metsät on kaadettu, meret kalastettu tyhjiksi jne. niin silloin varmastikin vasta kansalle selvenee se että rahaa ei voi syödä.

Niinhän se on. Jos nyt olisi vuodenvaihde, lupaisin vähentää kohdallani kerskakulutusta. Voin kyllä luvata muutenkin.

Nyt siis rankan viikonlopun jäljiltä uuteen viikkoon, masentavan kelin painikkeeksi sopii ahdistavasti soiva Deftones. Tästä on vaikea jatkaa vaikka mieli onkin odottava.

perjantai 26. lokakuuta 2007

Ensimmäinen yritys

Pelkään kaupungin katuja. Täällä ei ole mikään kuin ennen, niin kuin silloin kun viimeksi kuljin näitä samoja tummanpuhuvia kujia. Onhan siitä aikaa jo tietenkin vierähtänyt kun olen täällä ollut ja olin kuullut huhuja että kaikki olisi muuttunut, mutta en olisi uskonut että näin totaalisesti voivat asiat muuttua minun poissaollessani. En ollut poissa kuin muutaman vuoden. Vastoin tahtoani, olosuhteiden pakosta, mutta kuitenkin.

Kuljen varoen ja nähdessäni autojen valoja, hakeudun automaattisesti pimeisiin kulmiin ja rappukäytäviin joissa haisee ulosteet ja saasta. Yritän päästä pois ytimestä sillä minua etsitään. En ole mielestäni tehnyt mitään pahaa, olin oikeuden asialla kun minulta riistettiin ainoa asia joka enää oli jäljellä ja minulle tärkeää.

Vapauteni.

Saavun pieneen puistoon ja näen kuinka lempeä iltatuuli liikuttaa lasten keinuja. Tuuli on juuri ja juuri tarpeeksi voimakas saadakseen nuo haurastuneesta puusta ja ruosteen peittämästä kettingistä tehdyt laitteet liikkeelle. On melkein pimeää jo ja tiedän että mahdollisuuteni päästä pois on hetki hetkeltä parempi. Siellä täällä kulkee partioautoja mutta olen valppaana. Tämä on minun ainoa mahdollisuuteni.

Kuulen yläilmoista pahaenteistä säksätystä. Minua etsitään, suurin joukoin. Minä en tehnyt mitään väärää. Kuljen suorastaan hiipien ja yritän hengittää tasaisesti sisään, ulos, sisään, ulos. Pakko pysyä valppaana. Jos vain pääsen täältä pois, metsään, luontoäidin syleilyyn, olen vihdoin vapaa.

Kuulen kaukaa koirien haukuntaa. Pulssini kohoaa. On minua ennenkin purtu. On purtu, hakattu, puukotettu ja kidutettu mutta nuo haukkuvat koirat ovat saaneet vainun ja tiedän että ne on koulutettu tappamaan. Terävät kulmahampaat suuntaavat takuulla kaulaani kohti jos vain saavat minut kiinni. On aika kiihdyttää tahtia.

Hölkkään kohti suurta tietä. Sen takana siintää havumetsä ja vapaus. Tien ylitys onkin oma hommansa, kahdeksan vilkkaasti liikennöityä kaistaa täynnä autoja kiitämässä jokainen omaan maaliinsa. Olkoon se sitten koti, työ, rakastajatar, diileri, kauppa, sairaala, mikä vain, heillä kaikilla on päätepiste jonne menossa. Minun päätepisteeni on tien toisella puolella, metsän rajalta vain pari kilometrin rämpimisen päässä. Siellä odottaa vesiputous jonka vierellä on turva, luola, jonka tiedän. Luolan suuaukon piilottaminen on helppoa ja kun sinne pääsen saan hengähtää hetken. Sieltä matkaa rajalle on toistasataa kilometriä mutta uskoni on vahva.

Olen varma että päästyäni tien yli koirat kadottavat vainunsa. Siispä nopeasti vain liikkeelle. Pääsen tien laidalle, nopealla loikalla turvakaiteen yli ja olen kaistan ja kaiteen välissä. Vilkuilen hermostuneena liikennettä joka tuntuu liikkuvan nopeammin kuin viimeksi. Autot ja rekat vain suhahtelevat ohitseni. Kuulen koirat paljon lähempänä. En voi enää odottaa hetkeäkään, on mentävä heti. Nopea vilkaisu vielä vasemmalle, ehkä kerkeän tuosta raosta. Kuin unessa lähden juoksemaan kohti toista puolta. Vilkaisen taakseni, näen äreitä koiria kireissä hihnoissa ja poliiseja kaivamassa aseitaan. Juoksen kovempaa kuin koskaan. Näen rekan tulevan suoraan kohti, ison metallisen eturitilän lähestyvän julmetulla vauhdilla. Pakotan lihakseni toimimaan paljon suuremmalla teholla kuin mihin ne pystyvät. Juoksen ja huudan. Minun on pakko keretä. Olen niin lähellä vapautta. Minä en tehnyt mitään väärää. Juoksen, keula lähestyy nopeasti, tajuan että en kerkeä. En vaikka miten yrittäisin. Valot ovat niin lähellä että en näe enää mitään. Minä en tehnyt mitään vää...

Reilu kerho.

Perjantai se on nyt langennut päällemme kuin Damokleen miekka ja olo on myös sen mukainen. Hyvä biisi soi päässä ja työstressi tuntuu olevan minimissään. Tietenkin jotkut pienet asiat painavat tässä työyhteisössä.

Otetaan esimerkki: Tänään, joka perjantaisessa palaverissamme ehdotin että siirtyisimme käyttämään pelkkiä Reilun Kaupan tuotteita, esim. kahvia ja teetä. Kyseessä on erittäin minimalistinen muutos jolla kumminkin voi vaikuttaa positiivisesti, ei välttämättä koko maailman kulkuun mutta kumminkin. Olin suosittu. Kannatusta tuli kaikilta paitsi siltä henkilöltä joka taloomme kahvia kantaa. Kyseessä on vanhempi rouvashenkilö jonka elämän tarkoituksena on olla ns. vastarannan kiiski. Hän ei kuulemma osaa ostaa kaupasta sitten oikeita tuotteita. Lupauduin jatkossa suorittamaan nämä kahvi- ja teeostokset jos kyseessä on niin ylitsepääsemätön ongelma.

Rupesin miettimään muutosvastaisuutta ja fobioita.

Miksi kaiken uuden koetaan olevan pahasta? ”Vanhassa vara parempi” ja muita latteuksia tähän perään. Mikä uudessa pelottaa? Miksi fakkiintua vanhaan vain sen takia että siihen on totuttu? Voisiko joku uusi asia, aate tai mielipide kumminkin olla muutos parempaan päin? Minä uskon niin. Ylipäänsä olisi hyvä välillä kyseenalaistaa omia tapojaan ja mietteitään, jos ei muuten niin vain virkistääkseen omaa päätään.

Virkistämistä on tietenkin jos jonkinlaista. Tänään tapahtuva virkistäminen on jotain aivan muuta kuin omien arvojen kyseenalaistamista ;)

Siispä toivotan hyvää perjantaita ja viikonloppua Sinulle siellä, silmäpari näyttöpäätteen toisella puolen. Pian on aika juhlia.