keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Fall Creek

Heippa taas täältä kotoa. Koska ilmeisesti olen surfannut koko internetin läpi, ajattelin kirjoittaa tällaisen turhanpäiväisen blogimerkinnän ja tehdä sitten jotain muuta. Kuten surfata netin taas läpi tai mennä ulos*.

Joulu oli ja meni ja niin surulliselle kuin se kuulostaakin, nautin aaton loppuosasta kaikkein eniten. Aattona lähdin siis äitini luokse puolen päivän jälkeen ja matkalta soitin Lankomiehelle (vaikkei hän nyt sitä enää teknisesti ottaen ole), joka parahultaisesti oli juuri herännyt ja sen takia ilmoitti saapuvansa myöhemmin käymään ja moikkaamaan.

Syötyämme jouluaterian ja juodessamme kahvia, Lankomies ja siskontyttö saapuivat paikalle, eikä aikaakaan kun paketit alkoivat aueta. Jotenkin kummasti isäni myös saapui paikalle kesken kaiken. Joskus seitsemän jälkeen illalla lähdin taittamaan matkaa kohti kotia erilaisista jouluruoista pullistelevien nyssäköiden kanssa. Päästyäni kotiin nautin hetken hiljaisuudesta yrittäen integroitua sohvaan kiinni selästä ja hanurista. Lopulta lähdin viimein tarkastamaan jo monena vuonna houkutelleen Loosen jouluaaton ja parin tuopin päästä jo palasin kyllästyneenä kotiin. Pienoinen pettymys siis.

Jouluaaton jälkeen en ole sitten oikein tehnyt mitään jännää, ollut vain neljän seinän sisällä, tapanina toki vähän töissä ja sen jälkeen dokaamassa duunikavereiden kanssa dtm:ssä. Nyt kuuntelen Orange Tulip Conspiracya, yhtyettä jonka musiikista on todella vaikea sanoa mitään. Tim Burtonia, Lähi-itää, kaukomaita, Paatosta sekaisin. Suosittelen.

Uuden vuoden suunnitelmista ei ole mitään hajua. Koska olen vanha ja kyyninen, en haluaisi viettää sitä Raatteentiellä eli keskustassa pommitettavana kaikkien amatöörien melskatessa kohtuuttomasti, mutta en halua myöskään missään nimessä mihinkään maalle. Ehkä olen siis kotona ja juon kaljaa yksin ja kuuntelen jotain progea. Fuck my life.

Laitetaan tähän loppuun piristävä Panzerballett. Noin.





*Eipäs nyt liioitella sentään. Menen kylpyyn lukemaan.

(Otsikko Orange Tulip Conspiracya)

torstai 22. joulukuuta 2011

Vettä sakeampaa

Joulu on ihan kohta täällä. Ylihuomenna. Istun sohvalla, jalat pöydällä, jauhan purkkaa, Turbonegro soi stereoissa ja joululta ei sitten tunnu yhtään. Tähän varmaankin vaikuttaa vahvasti se, ettei oikein tunnu miltään. Sisko päätti tehdä koko muun perheen joulusta huonolaatuisen olemalla oma erittäin itsekeskeinen itsensä.

Normaalisti olemme aina jouluaattona kokoontuneet äitini luo, siskontyttö innosta ja jännityksestä täristen ja muut muuten vain hyvällä päällä. On saunottu, syöty erittäin paljon mutta hyvin ja sen jälkeen availtu paketteja rauhassa ja rupateltu niitä näitä.

Koska siskoni erosi aviomiehestään (kyllä, hänen aloitteensa) vuoden alussa, on nyt kuulemma joulu jotenkin ihan liian ahdistava kokemus. Vaikka siis kumpainenkin taho seurustelee jo uuden kumppanin kanssa, niin jotenkin nyt on niin ahdistavaa, että piti lähteä Aurinkorannoille dokaamaan ja moikkaamaan tuttuja. Yksin.

Jotenkin aika vahvasti uskon, että siskontyttö, 12 vuotta, ei unohda tällaisia tempauksia ja ottaa mallia omaan toimintaansa. Että on ihan ok toimia itsekkäästi täysin muista välittämättä. Kivoja teini-ikäisen kasvatushetkiä toivotellessa.

Lahjat ovat pakkaamatta ja juuri kun ajattelin tehdä tänään asialle jotain, Pokeritähti laittoikin tuossa viestiä ja pyyteli kaljoittelemaan. Minäpä menenkin. Menee ne lahjat paketeiksi huomennakin. Katsellaan kuinka monta kaljaa sitä tänään jaksaa, päivän ateriointi on muodostunut kahdesta itsetehdystä juustokaurasämpylästä. Tai sämpylä on vähättelyä, enemmänkin sellaisia... leipäsiä.

Näihin jouluisiin tunnelmiin, mustaa joulua toivotellen,

Miero Laine

maanantai 19. joulukuuta 2011

City Of Cold

Hei vain. Terveisiä täältä joululomalta, joka tänä vuonna on huomattavan erilainen kuin aiemmin. Esim. viime vuonna olin lomalla pari viikkoa (tai ainakin näin olen kehuskellut tuolla facebookissa) ja tällä kertaa loma menee näin:

Olin kymmenen päivää putkeen duunissa ja nyt eilisen (sunnuntai) ja tämän päivän (maanantai) lomalla. Huomenna duuniin tarkistamaan parit asiat ja sen jälkeen ruhtinaalliset viisi päivää vapaata. Sitten töitä yksi päivä, kaksi vapaata, yksi töitä ja sitten vissiin pari vapaata. En tiedä sen pitemmälle ja mitäpä se oikeastaan mulle kuuluisikaan, kun ei juuri nyt kiinnosta. Tällä hetkellä kiinnostaa lähinnä se, että tuleekohan siskontytön joululahja ajoissa perille, vai pitääkö paketoida pelkästään tyhjä laatikko.

Eilen olin vähän krapulassa pikkujoulujen jäljiltä (olin muuten ihan siivosti siellä ja taas oli kauluspaita ja ilmaista viinaa. Tällä kertaa en tosin hukannut omaisuutta, enkä krapulassa laattaillut valtoimenaan makaronilaatikkoa nenästä, toisin kuin viimeksi.) ja söin taas makaronilaatikkoa ja surfailin netissä. Erehdyin katsomaan videoita joissa ajellaan moottoripyörällä alpeilla. Tuli melkoisen vahva halu lähteä oman pyörän luo ja edes laittaa se käyntiin vähäksi aikaa.

Tänään en ollut krapulassa, söin makaronilaatikkoa ja surfailin netissä. Sen lisäksi että ajatus uudesta tatuoinnista ja lävistyksistä kuumottaa aivan hulluna, haluan näköjään myös New Yorkiin ja Torontoon. Pankista joku soitteli vähän aikaa sitten ”keskustelemaan tulevaisuudesta” ja tänään varasin sitten tällaisen keskusteluajan. En kyllä pidä itseäni minään meediona tahi vastaavana, mutta yritän auttaa virkailijaa parhaani mukaan.

Huomenna menen työpäivän päätteeksi ostamaan joulupapereita, laitan glögit kuumenemaan ja paketoin kännissä. Saapahan sitten edes itse nauraa aattona, kun katselee niitä paketteja, jotka nopealla vilkaisulla näyttävät todennäköisimmin sille, kuin laumalle sormettomia apinoita olisi annettu erilaisia kemiallisia huumausaineita, tapettia, liisteriä ja palloja joihin aineksia soveltaa.

Jouluisin terveisin täältä Punavuoresta,

Miero Laine

(Otsikko Raised Fistiä)

maanantai 7. marraskuuta 2011

Remember, remember, the fifth of november

Ahoj. Olipahan tuossa taas sellainen viikonloppu, ettei paljoa tolkkua näkynyt. Meillä oli lauantaina duunipaikan kemut, sellaiset oikein kauluspaitatyyppiset ja tietenkin alkoholia oli tarjolla. Koska en keksinyt mitään järkevää syytä olla menemättä ns. ilmaisen viinan bileisiin, menin ja voi pojat, ette usko.

Aluksi sivistyneesti kilisteltiin kuohuviinillä ja sen jälkeen alkoikin varsinaiset bakkanaalit: Nelosolutta sai horia kitusiinsa ja drinkkilippuja oli pöydässä melkoinen pino. Näitähän sitten kollegojen kanssa hyödynnettiin, juteltiin työasioita ja naurettiin yhden sankarin taiteilulle virkavallan kanssa (kuulemma siinä vaiheessa oli poliisin ilme muuttunut, kun työkaveri oli repinyt mahastaan irti sähkötainnuttimen piuhat ja ilmoittanut: ”Nyt sulla alkoi alamäki.”).

Tietenkin syötiin fiinisti samalla ja kahvit ja Vana Tallinnat ja mitäs kaikkea. Sitä ilmaista kaljaa oli ja oli ja oli ja lähdin moikkaamaan Pokeritähteä ja muita sankareita Lepakkomieheen joskus yhdentoista jälkeen illalla ja ilmeisesti on jo silloin askel vähän horjunut. Jätin varoiksi myös juhlapaikalle repun narikkaan.

Lepakkomiehestä siirryin Karhunpoikaan moikkaamaan duunin sidosryhmän porukkaa, en tiedä miksi ihmeessä. Sitten loppuukin muistikuvat. Seuraavana päivänä herään puolen päivän aikoihin, valot ja aika helvetillinen olo päällä. Syön aamupalaksi makaronilaatikkoa ja juon omenamehua ja jäävettä paljon (pro tip: jäävesi tekee oksentamisesta mukavampaa, viileä okkapala tuntuu mukavammalle purskahdellessaan raivoisasti ylös nielusta) ja laattaan kolmatta kertaa eläessäni krapulassa. Nam. Neljältä iltapäivällä. Tämän jälkeen alan tehdä lähtöä kauppaan ja alan etsiä vaatekappaleita.

Housut löytyvät sohvalta, kauluspaita pienen etsinnän jälkeen pyykkikoneesta ja takkia ei sitten mistään. Housuntaskusta sitten löytyykin mystinen narikkalappu ja hyvin pieni ja lyhyt flashback mahdollisesta visiitistä Domiin. Soitto Pokeritähdelle ja varmistus asian todellisesta laidasta: siellä oltiin. Ilmeisesti on tullut väsy silmään ja mitäpä sitä marraskuussa takilla ulkona tekisikään?

Taskuista löytyy myös yllättävästi käteistä muutama euro ja nyt taitaa olla aika laittaa korkki taas hetkeksi kiinni. Varsinkin, kun ei tuolta tililtä nimittäin löydy sitten enää rahaa juurikaan. Onneksi en tiennyt tätä eilen, kun darrapäissäni tilasin mm. Ben & Jerry´sin jälkkärikirjan itselleni. Ja ehkä yhden pleikkaripelin.

Että näin. Tänään olen sitten ollut päänsärkyinen töissä ja nyt olen sohvalla enkä varmasti tee yhtään mitään.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Matkaraportti toisesta kulttuurista

Hei kaikki. En tiedä mistä aloittaisi, joten ehkä keskeltä. Tapasin tuossa pari-kolme viikkoa sitten yhden vastakkaisen sukupuolen edustajan, annettakoon nimeksensä Golfari. Ensitreffit olivat luonnollisesti mieleenpainuvat, eivätkä vähiten sen takia, että kävimme katsomassa Meidän Pojan tuolla Kaupunginteatterilla. Ei kovinkaan kepeä valinta, mutta tätä emme säikähtäneet. Treffit sujuivat hyvin ja näytelmän jälkeen oli ainakin paljon puhuttavaa. Aika lensi kuin siivillä ja eron hetki tuli yllättävän nopeasti.

Seuraavan kerran tapasimme melkein viikkoa myöhemmin hyvän latten äärellä. Koska oli sunnuntai, olin tietenkin krapulassa ja sitäkin hauskempi. Kahvittelimme ja koska tarvitsin raitista ilmaa, siirryimme kävelemään pitkin poikin Helsingin katuja. Kävimme jossain näyttelyssä ja kiersimme koko Katajanokan puiden mm. politiikkaa. Lopulta päivä oli muuttunut jo hämäräksi alkuillaksi, näyteikkunoiden suoman valon johdattaessa kulkijoita määränpäihinsä. Kun lopulta erosimme, oli jo pimeää mutta mieli oli luottavainen ja kepeä.

Kolmannen kerran tapasimme elokuvan merkeissä. Kävimme katsomassa Pina Bauschista kertovan dokumentin ja ensimmäistä kertaa ikinä olin todistamassa kolmiulotteista elokuvaa. Mahtava meininki ja aloin jo elokuvan aikana miettiä oman dvd-kokoelman myymistä, sillä tuollaisen kokemuksen jälkeen mikään ei tunnu enää miltään.

Neljännen kerran tapasimme toissaperjantaina, työpäivän päätteeksi Club PRKL:ssä. Olin juomassa maittavaa mallasjuomaani Golfarin tullessa ravintolaan. Vaihdoimme muutaman sanan ja hän tiskille vain palatakseen sieltä punaviinipullon kanssa. Ne teistä, jotka minut tunnette, tiedätte suhtautumiseni punaviiniin. Pakkohan sitä nyt oli sitten juoda ja jotenkin ne viimeiset lasilliset maistuivat jo ihan ookoolle. Harmiton yhdellä rentouttavalla bissellä käynti oli muuttunut traagisesti. Punaviinin päälle parit tuopit ja kello alkoi lähestyä kymmentä illalla. Pahoittelin illan ennenaikaista päättymistä, mutta koska seuraavana aamuna olisi työsuoritteita tehtävänä, olisi kotiin nyt lähdettävä.

Siirryimme ravintolasta ulkoilmaan ja lähdimme kävelemään kohti rautatieasemaa. Yhtäkkisesti Golfari kysyi minulta (ja tähän väliin on sanottava, että tähän mennessä olimme halanneet kerran aiemmalla tapaamisellamme, ei mitään muuta):

-”Kuules Laineen Miero.”
-”?”
-”Tulisitko sä mun luokse yöksi?”

Tässä vaiheessa menin luonnollisesti aika lukkoon ja puntaroin hyvin nopeasti eri vaihtoehtojen välillä. Lopulta, noin nanosekuntia myöhemmin, sain vastatuksi:

-”Ehdottomasti kyllä.”

Lähdimmekin sitten kohti kotiansa kohti kuljettavaa raitiovaunua ja hermostuksissani höpisin vissiin kaikenlaista. Lopulta pääsimme kotiinsa ja hermostuneisuus sen kuin vain lisääntyi. Lopulta oli luonteva hetki mennä sinne ”nukkumaan”, kuten asia tavataan ilmoittaa. Seuraavana aamuna, nukuttuani oikeasti alle kaksi tuntia ja sekin pikkuisissa pätkissä, lähdin kodin ja suihkun kautta töihin. Töissä nieleskelin oksennusta väsymystilan takia ja työpäivän päätteeksi lähdimme käymään kirjamessuilla. Väsymystila ei ainakaan parantunut siellä ja parin tunnin jälkeen lähdimme syömään Neroneen. Tuon ruokailun jälkeen taivaalta putosi melkoinen pommi.

Tallustelimme kohti Viiskulmaa, kun yhtäkkisesti Golfari loihe lausumaan taikasanat:

-”Mun pitää nyt vähän miettiä tätä meidän juttua...”

Sillä samalla hetkellä aloin hyvästellä häntä pääni sisällä, sillä en ole kertaakaan kuullut, että yksikään parisuhdejuttu olisi noiden sanojen jälkeen päätynyt mihinkään muuhun kuin eroon. Erosimme ratikkapysäkillä ja kävelin kotiin. Vain yllättävä kaatosade puuttui.

Nyt tiedän, miltä naisista mahtaa tuntua. Teki mieli lähettää jälkikäteen tekstiviesti, jossa onnitella hyvästä pelistä. Jätin tämän tekemättä ja lähdinkin katsomaan roller derbyä ja juomaan kaljaa katsomoon. Siinä se. Palasin omieni pariin tutkimusmatkaltani.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

A Moment Of Stillness

Hei taas täältä internetin toisesta päästä. Aika kuluu huomaamatta ja yhtäkkisesti edellisestä päivityksestä on kulunutkin kaksi kuukautta ja viisi päivää. Mitä tuona ajanjaksona on sitten tapahtunut? Ei oikeastaan lopulta kovin paljoa mitään erikoista. Ehkä suurin juttu on se, että lopetin röökihommat kuutisen viikkoa sitten ja jotten lankeaisi tuon viekoittelevan seireenin soidinlauluihin, olin törpöttelemättä samaan syssyyn neljä viikkoa. Siis täysin absolutistilinjalla. Edellisestä kerrasta lienee kulunutkin kymmenen vuotta.

Nyt olen uskaltanut parina viikonloppuna punkea itseni takaisin baareihin päihtymistarkoituksella, sillä kuten Kesis asian niin osuvasti totesi ollessamme jonkin aikaa sitten On The Rocksissa: ”Mä tykkään susta kyllä tosi paljon, mutta sä oot tosi tylsä.” Ja totta joka sana. Selvänä ihmettelin baarihommaa, kun musiikki soi valtavalla paineella, kurkkuun sattuu huutamisesta, biisien välissä huomaa tinnituksen ja en todellakaan tajua, miten siellä voi viihtyä ilman menovesiä. Kammottavaa puuhaa, eikä tempaukset naurata, vaan lähinnä jännittää että lennetäänköhän me pian täältä ulos? (ei lennetty, toim.huom.)

Edellisen merkinnän aikoihin ravasin treffeillä erään mimmin kanssa ja ”yllättäen” hommasta ei ilmeisesti tullut mitään. Näin ainakin uskallan arvella, sillä olemme viimeksi nähneet kuutisen viikkoa sitten ja kun lakkasin lähettämästä kutsuja tapahtumiin, jotka eivät koskaan käyneet aikatauluihinsa, ei ole yhteydenpitoa ollut laisinkaan.

Tämän jälkeen onkin sitten tapahtunut kaiken ja laista, mutta ne saavat jäädä seuraavaan jaksoon tässä tarinassa. Tämä siis olkoon esipuhe ja ilmoittautuminen elävien kirjoihin vielä kuuluvaksi.

God Is An Astronautia kuunnellen,

Miero Laine

P.S. Seppo on viety talviunille ja kävin siirtämässä autoni paikasta toiseen. Reitti ei ollut mikään kaikista suorin auton akkua ladatakseni. Viikon hermoilun jälkeen posti toi välähtäneen tolpan aiheuttamaa postia ja harvoin olen ollut sakosta iloinen. Tällä kertaa mittarivirhe aiheutti sen, että sanktio menikin rikepuolelle. Ei siis muuta kuin kovempaa ja seuraavaan kertaan!

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Duikidavallinen mergintä

Tein tällä viikolla töitä aika paljon. Lyhyin päivä oli 12 tuntia pituudeltaan ja sen jotenkin tuntee nahoissaan. Koko perjantain pysyin edes etäisesti mukana työtehtävissä sellaisella määrällä kahvia, että luulisi vatsahaavan tulevan aika pian. Duunipäivän päätteeksi laahustin treffeille Manalaan. Pidimme hauskaa, piristyin vähitellen ja joimme lompakolleni aika ison loven. Manalasta matkamme jatkui vielä Shakeriin. Joimme loven siellä isommaksi. Yhtäkkiä alkoi väsyttää todella paljon, joten oli pakko keskeyttää ilta ja kävellä kotiin. Tietenkin piristyin kotimatkalla. Naapuritalon porttikongissa nussittiin aika intohimolla. Perinteisesti takaapäin ryskyttivät, miehen paljaat pakarat kadulle vilkkuen ja housut kintuissa tietenkin. Nauratti.

Kotona join vielä yhden oluen ja yhtäkkiä kello oli neljä. 22 tuntia heräämisestä oli kulunut, joten oli suotavaa palata lähtöpisteeseen eli nukkumaan. Heräsin tähän lauantaihin yhdeksän jälkeen. Pari tuntia palloilin kahvia juoden ja pyykit ja tiskit pesten. Sitten sain yhtäkkisen valtavan idean ja kävin ostamassa tuoretta leipää ja pippurikana-ainekset. Siispä kokkaamaan ja ruoan kanssa elokuvaa nukkumaan. Olipa vaikeata katsoa (mielestäni helvetin hyvästä kirjasta tehtyä) Millennium-trilogian toista osaa sohvalla maaten. Nukahtelu ja kelailu olivat suuressa osassa katselukokemusta. En ihan pitänyt elokuvan oikaisuista, mutta oli ehkä silti ihan hyvä leffa. Nyt en tiedä mitä tehdä. Kuuntelen Anal Thunderia ja istun sohvalla. Rahat on tuhlattu naisiin ja viinaan ja vaikka kuinka kaverit Roskapankkiin pyytelevät, en nyt voi. Sunnuntaiksi pitää jostain löytää rahaa ja mennä hyödyntämään Ravintolapäivää vähän. Tarkoituksena on juoda hyvää kahvia, syödä amerikkalaiseen henkeen tehtyä voileipää täytteineen ja ehkä vetää jälkkäriksi pannareita tms.

--------

Kesis kirjoitti deittailun, tai oikeammin parinmuodostamisen vaikeudesta. Totta joka sana. On jotenkin vaikea yrittää jaksaa ja olla positiivisella ajatuksella, kun jokainen oma yritys torpedoituu viimeistään siihen kun vastaa deitti-ilmoitukseen ja vastapuoli haluaa nähdä kuvasi. Pitää ehkä jatkossa lähettää suoraan elefanttimiehen kuva. Tai sitten vain olla lukematta niitä ja siten vastaamatta.

Kuuntelen The Streetsiä ja se vielä lisää tätä vellomista. En keksi mitä muutakaan sitten kuuntelisi. Tähän loppuun onkin hyvä siteerata Mike Skinnerin terävää kynää. Taidan mennä suihkuun ja sitten alkaa valmistautua treffeille. Jos vaikka en mokaisi.

"Right now logic states I need to be not contemplating suicide,
Cos with rational thought it would seem that I need to be not doing the stuff that makes death seem like an easier option,
I need a totally trojan plan right now.


The Streets - Prangin´ Out

tiistai 16. elokuuta 2011

Tuikitavallinen merkintä.

Hei vain taas. Istun työpaikalla ja juon kahvia. Jossain soi jazz. Haukottelen ja venyttelen samanaikaisesti. Multitaskaamista. Kävellessäni töihin näin kahden nistin kamppailevan hyväntahtoisen kisailun ja tosissaanolon rajamailla. Toinen huitaisi toista ainakin vaatteita sisältäneellä muovikassilla päähän, osuen samalla viisikymppiseen bisnesmieheen. Mies jatkoi hätääntyneenä matkaansa. Toisen nistin naama oli veressä.

En ilmeisesti olekaan ihan niin kuolematon ja ikinuori kuin aiemmin ajattelin. Kevään ja kesän ryyppäämisestä kertyneitä kiloja pitää saada pois. Ostan mustikkakeittoa. Yritän syödä puuroa aamuisin. Kävelen töihin. Muutama kilo pois ja sitten... niin, mitä sitten? Voin taas juopotella ja heilua kylillä? Olen päättänyt olla tällä viikolla juomatta iltaisin oluita, vaikka työpäivät ovatkin minimissään 12-tuntisia.

Muutenkin ehkä vanhenen sittenkin. Olin sunnuntaina treffeillä todella kauniin naisen kanssa. Treffien alkupuoliskon pelkäsin kyseessä olevan jonkun sairaan mielen virittämä piilokamera tahi vastaava. Treffit sujuivat hyvin ja yhteisiä mielenkiintoja löytyi paljon. Join itseni humalaan vahingossa, seuralainen ei juonut ollenkaan alkoholia. Hyvä minä. Ilmeisesti olemme menossa vielä uudelleen treffeille, perjantaina työni jälkeen. Syömään. Perjantai-iltana syömään ravintolaan. Kuka olisi uskonut? En minä ainakaan. Enkä ehkä syö kumminkaan.

Sain eilen kuulla, että Yhtyettä on verrattu joissain paikoissa Happoradioon, Tehosekoittimeen ja alkuaikojen Mokomaan. Hymyilytti. Tehosekoitin on kiistatta hirvittävää paskaa alusta loppuun, mutta nämä kaksi muuta verrokkia? Happoradiota voisi verrata Yhtyeeseen osittain ja alkuaikojen Mokoma kuulostaa imartelevalle. Yhtyettä on pyydetty takaisin eloon ja haluaisinkin puuhailla noita hommia. Neljän vuoden tauon jälkeen, vailla harjoittelutiloja, on aika vaikea lähteä starttaamaan mitään toimintaa.

Taidan nyt mennä. Tai siis, en tietenkään mene mihinkään, vaan jatkan tässä istumista. On vain luontevampaa lopettaa merkintä sellaiseen illuusioon, että olisi johonkin kiire ja siksi ei voi kirjoittaa enempää. Näin lukija ei saa tietää, ettei blogistilla ole yhtään mitään kerrottavaa ja se on häpeä. Eli siis, taidan nyt mennä. Moi.

perjantai 12. elokuuta 2011

Löytyykö suosta kivi, jonka päällä askel kantaa?

Huomenta täältä työpaikan uumenista. Tämä viikko on ollut joutilaisuuden juhla-aikaa. Töissä on lähinnä odoteltu asioita tapahtuvaksi, pelattu puhelimella Angry Birdsia ja välillä vähän tehtykin jotain. Tänään pitää tehdä jotain lisää, lähinnä kyllä ajatukset ovat jo illan Flogging Mollyn keikassa. Sisko ja sen kaveri ovat tällä hetkellä maailman parhaalla festivaalilla, Szigetissä, Unkarissa. Olen erittäin kateellinen. Tietenkin siskoni (joka on ystävällisesti muotoiltuna melkoinen kohlo) hukkasi puhelimensa ilmeisesti melko välittömästi festareiden alettua.

Huomista työpäivää en odota mitenkään erityisen paljoa, Floggingin keikoilla on yleensä ollut tapana päihtyä. Työpäivän jälkeen pitäisi lähteä parin kaverin kanssa ajelemaan pitkin ja poikin, nyt kun pyöräkin on kunnossa ja saanut kelien takia seistä ihan rauhassa paikallaan. Mutta kuulkaas! Ihmeiden aika ei ilmeisesti olekaan ohi. Näillä näkymin nimittäin pukkaa treffiä sunnuntaille. Itseni tuntien jännitän ihan hulluna ja kaadan juomia päälleni. Ehkä myös päähäni. Itseni tuntien minulla on myös krapula, vapisen pelkotiloissa ja horisen irrationaalisia lauseita maailmanlopusta. Vartin kuluttua treffien alkamisesta nainen protestoi ja lähtee pois.

Tästähän tuleekin hyvä aasinsilta ja lopetankin tämän merkinnän Rotestilauluun. Hyvää perjantaita tämän tahtiin itse kullekin säädylle.

tiistai 9. elokuuta 2011

Out Of The Silent Planet

On maanantai-ilta. Stereoissani soi hyvin hiljaisella volyymilla Iron Maiden. Painelen peukalollani sitä kohtaa kehossani, jossa on pallea ja kylkiluita. Kylkiluihin sattuu, mutta ei kovin paljoa. Sen siitä saa kun töissä roikkuu pää alaspäin ja solmii rusetteja. Tämän lisäksi olen hengittänyt valtavan määrän pölyä, juonut paljon kahvia ja jutellut noise-musiikista ja sen synnystä.

Pääsin töistä kolme tuntia aiemmin kuin alunperin arveltiin. Sen kunniaksi olen maannut sohvalla ja katsonut mielestäni maailman parasta tv-sarjaa, The Wirea. En jaksa tarttua koulutehtäviin, en näköjään ota yhteyttä enää kehenkään ja jotenkin vain odotan, että joku tulee ja pelastaa minut täältä. Tiskit lojuvat keittiössä, imuri ei ilmeisesti toimi omatoimisesti. Valehtelen itselleni, että ihan kohta hoidan talouden takaisin kuntoon, teen terveellistä ruokaa, kävelen töihin ja löydän siinä jossain, ns. matkan varrella, vielä itselleni seuralaisen. Toivon voivani olla niin paljon töissä, että käyn kotona vain nukkumassa. En olisi uskonut, että minusta, siitä supliikkimiehestä joka osaa soittaa naista, tulee katkera vanhus. The Lord works in mysterious ways. Otan jokailtaisen annoksen kemikaalia, jotta saan nukuttua ja olen taas aamulla kofeiinin voimin toimiva tehokas pieni porsas rattaiston pyörteissä.

***

On tiistaiaamu. Herään herätyskellon lempeään helinään ja lompsin keittiöön keittämään kahvia. Käyn suihkussa ja avaan tietokoneen. Kollaan sähköpostit ja facebookista kavereiden kuulumiset. Teen jonkun typerän tilapäivityksen ja luen netistä uutiset samalla kun juon kahvia. Puen päälleni, juon toisen kupin kahvia ja lähden töihin vain päästäkseni sieltä kotiin makaamaan sohvalle ja katsomaan lisää The Wirea. Päätän siivota jonain toisena päivänä.

(otsikko Iron Maidenia)

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Taskussa kolkyt donaa

Huomenta, blogspotistit. Pikainen päivitys menneisiin aikoihin. Kesäloma tuli suoritettua kokonaan ja nyt kun siihen on yhden työviikon verran jo saanut etäisyyttä, voinemme tehdä jonkin sortin yhteenvedon kuluneesta seitsenviikkoisesta.

- Kuten jo aiemmin mainittua, yksillekään festivaaleille ei tullut osallistuttua. Hullu homma.
- Lihosin vähintään lehdissä puidut viisi kiloa olemalla keskiarvollisesti joka toisen lomapäivän juopottelemassa. Ja tietenkin aina grillin kautta kotiin.
- Hukkasin kännissä iPodin jonnekin.
- Kaaduin (kännissä) pyykkitelineen päälle ja sain sen yllättävän solmuun.
- Moottoripyörä vieraili huoltoliikkeessä monta kertaa ja lompakko myös.
- Kesälomamatkana kävin sukuloimassa Savossa ja Kesiksen kanssa Turun saaristossa.

Siinäpä nuo jännittävimmät hommat sitten olivatkin. Töihin on palattu ja hommat ovat alkaneet aika verkkaisesti. En valita yhtään. Nyt istun kotona, pieni krapula seuranani, vatsani sulattelee aitoja, karjalaismummon tekemiä karjalanpiirakoita ja kuuntelen dubstepiä. Miten voi joku konemusiikki olla näin mielenkiintoista? Viimeisetkin katu-uskottavuuden rippeet karisevat harteiltani, keinuvat sadeveden muodostamassa pienessä purossa ja syöksykierteilevät viemäristöön. Heippa.

Jälkikirjoituksena todettakoon vielä, että kävijälaskurissa napsahti 30000 rikki. Kiitos teille. Ja iso kiitos itselleni.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

The Odd Man Out

Seison parvekkeellani ja annan aamuauringon paistaa silmiini. Sytytän savukkeen, imen savua keuhkoihini ja puhallan sinertävästä harmaaksi muuttuneen usvan yläviistoon. Ratikka kirskauttaa kiskoja kulkiessaan ohi. Kuulen auton kulkevan etäällä, ilmeisesti toisessa korttelissa, naapuritalon takana. Jostain kantautuu remontin ääniä: kilinää, sirkkelöintiä, vasaroinnin aiheuttamaa jyskettä.

Tumppaan savukkeen Lidlistä ostettuun ja sittemmin tyhjäksi juotuun mehupulloon. Otan kulauksen kahvia ja mietin mennyttä kesää. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1997, jolloin aloin ravata erinäisillä bakkanaaleilla, en ollut yksilläkään festivaaleilla. En yksilläkään. Moottoripyörä on vienyt niin paljon rahaa, että pelkästään 120€:n sisäänpääsymaksut ovat pitäneet huolen siitä, ettei ole tarvinnut lähteä kinkeröimään. Olen tosin saanut pyörän huollosta maksaa kesällä n. 1000€ ja vielä menee 500€ lisää tällä viikolla. Tietääpähän harrastavansa jotain, kun on luottokortti ihan tapissa.

Tähänkö minun festaroinnit ovat jääneet? Olen jo muutaman vuoden ollut niin mukavuudenhaluinen, että haluan nukkua mieluummin hotellissa lämpimien vällyjen välissä kuin jossain puoliksi ojassa olevassa, hädin tuskin pystyssä olevassa ja päällekustussa telttapahaisessa, vain herätäkseni puolen tunnin välein ympäröivien bakkanaalien ääniin. Ehkä minusta nyt vain on tullut vanha. Täytän vähän yli kuukauden päästä 33 vuotta.

Astun parvekkeelta sisään, haen lisää kahvia keittiöstä ja istun sohvalle kuuntelemaan Primusta. Tajuan arjen alkavan viikon kuluttua, kesäloman jättäessä hyvästit ja karatessa, vaikka vastahan me tapasimme erittäin pitkän tauon jälkeen.

Olen jotenkin jälleen aivan uskomattoman tylsistynyt. En ole puhunut taaskaan pariin päivään ääneen mitään kenellekkään. Olen lukittautunut tänne kuutiooni ja antanut ajan vyöryä ylitseni. Jos elämääni kuvattaisiin timelapse-hengessä, näkisitte kuinka majoitun sohvallani pääosin kolmessa eri asennossa, verhojen välistä ujuttautuvan auringonvalon määrästä voisi arvella vuorokaudenaikojen perään ja siinä se. Voinette arvella, kuinka paljon tällä toiminnalla muuten saa naisia! Voin kertoa teille, arvon lukijat, kun nyt siellä kiehnäätte epätiedossanne ja suuren kiinnostuksen vallassa. Ei niin yhtään.

Toki jos sitä ihan tieten tahtoen haluaisi uiskennella haaroissansa ja lirkutella erinäisiä lupauksia, pitäisi kaiketi astua asunnosta ulos. Siis muuallekin kuin kauppaan. Jotenkin vain tuo innostus ei ole nyt muassa, se vähän puuttuu kaikesta. Juurikin tuossa Kesiksen kanssa viikko sitten puhuttiin elämän ainutlaatuisuudesta ja ilmeisestä ainutkertaisuudesta, mutta vaikka kuinka itselleni asiaa toitottaisin, en saa itseäni liikkeelle. En, vaikka joka aamu itselleni lupaisin tämän päivän olevan juuri se päivä, jolloin lähden liikkeelle, kävelen jonnekin, tapaan ihmisiä, kuuntelen musiikkia. Olen vain niin saatanan kyllästynyt menemään joka paikkaan yksin, olemaan the odd man out.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Vappu 2011

Löysin tämän tekstin kovalevyltäni äsken, en tiedä miksei se ole tullut julkaistuksi (koska teksti on tylsä? -toim.huom.). Mutta koska en nyt jaksa kirjoittaa mitään, niin olkaat hyvät:

Vappuaattona tulin takaisin kotiin työmatkalta. Istahdin sohvalle ja lepuutin jalkojani hetken, kunnes olikin aika lähteä juhlimaan. Menin kaveripariskunnalleni KooTeelle Kurviin, jossa olikin jo kinkerit alkamaisillaan. Pokeritähti oli luonnollisesti paikalla myös. Istuimme iltaa, nautimme juomista (en kyllä vieläkään pidä punaviinistä, Vaikka se olisi osana sangriaa ja terästetty vodkalla) ja katselimme kuinka Suomi voitti jääkiekossa. Tulosvedossa otin täsmäosuman ja täten olin oikeutettu kolmeen ilmaiseen tuoppiin baarissa.

Jossain vaiheessa matsia paikalle saapui Pokeritähden ex uuden miehensä kanssa. Oli mukavaa nähdä kyseistä herraa pitkästä aikaa. Olemme tutustuneet yläasteelle mennessä eli nopeasti laskettuna 20 vuotta sitten. Oli hurjan jännä nähdä hänen aika paha ikäkriisinsä ja verrata sitä omaani. Ikäkriisini näyttäytyy lähinnä mietiskelyinä siitä, että löydänkö koskaan itselleni sopivaa kumppania, sellaista naista joka jaksaa katsoa tätä typeryyttä päivästä toiseen ja mahdollisesti vielä rakentaa tulevan sukupolvenkin. Vähitellen alkaa nimittäin olla se aika vissiinkin, jolloin tuota ns. perheen perustamista on alettava miettimään.

Hänen ikäkriisinsä taas oli selkeästi erilaista rauhoittumista. Hän katsoi minua vakavin (mutta samein) silmin Rytmihäiriön soidessa taustalla ja kysyi: ”Etkö sä Miero ole jo vanha tällaiseen?” En tiennyt miten reagoida. Vastasin vain ”Öööh, en. Koskaan.” Mies ei oikein meinannut ymmärtää tätä.

Anyhoo, ilta jatkui iloisissa merkeissä. Jossain vaiheessa paikalle saapui Spencer naisensa kanssa. Spencer oli luvannut lähteä Korjaamolle katsomaan Jukka Poikaa. Siinä on tosi rakkaus kyseessä. Heavy-kitaristi reggaeta kuulemaan.

Lopulta lähdimme sitten kohti ravintoloita. Minä lähdin moikkaamaan Kesistä ja muistaakseni söin jonkun kebabin sitä ennen. Muistikuvat ovat aika hämärät ravintolasta mutta muistan kuinka ilmoitin lähteväni kotiin ja vielä reteästi kumijalalla. No en mennyt, kun kävelin koko Kallion halki Hakaniemeen ja siellä hyppäsin ratikkaan ja paukin tänne kotiini.

Olipa tylsä tarina. Totta joka sana.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Tiedän mitä olen tehnyt lähipäivinä

”Hengitä, hengitä!” hoen itselleni ja pidän katseen kohdistettuna seuraavaan mutkaan. Tunnen takapyörän asettuvan luistelusta aloilleen ja epäilen pysyväni hengissä sittenkin. Käskytän uljasta 600-kuutioista ratsuani, Seppoa (nimi muutettu), yhä hurjempaan laukkaan. Kone ärjyy ja kierroslukumittari heilahtaa nopeasti kymppitonnin paikkeille. Puut kummallakin puolella tietä vilistävät erittäin nopeasti. Asfaltin pinta väreilee niissä kohdin, joihin aurinko on päässyt esteettä paistamaan. Lyön pienempää vaihdetta sisään ja tiputan kaasun pois, kallistan itseni ja pyörän vasemmalle ja kun mutkan terävin kärki on ohitettu, komennan moottorin taas töihin. Tuuli kohisee kypärän sisällä ja sekoittuu moottorin karjuntaan. Peltomaisema aukeaa edessäni, suoran toisessa päässä näkyy jarruvalojen pilkahdus ja tiukka mutka oikealle. Siispä kaikki sata hevosta täysillä töihin ja syöksyn läpi perinteisen kansallisromanttisen maalaismaiseman kohti tuntemattomia mutkia ja suoria.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Paria tuntia myöhemmin ajan kotipihaan ja sammutan moottorin. Kuulen sen nakuttavan tyytyväisyyttään. Otan kypärän päästä, hymyilen kymmenille itikanraadoille visiirissä ja tunnen kuinka pääni höyryää kesäisen illan valon ja varjon kisaillessa piha-alan herruudesta. Nousen pyörän päältä. Hymyilen. ”Huomenna taas” tokaisen itselleni ja myhäillen astelen kotiin.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

When the bough breaks

Fair To Midland soi ja harmittelen asioita. Ensinnäkin, kuten arvattavissa oli, asiat Neidon kanssa ovat nyt finito ihan virallisesti. Eipä siinä, muuten homma ei varmastikaan edes korpeaisi juurikaan, mutta viimeisessä viestissään ilmoittamansa lämpimät tunteet Pokeritähteä kohtaan tulevat sitten vaikeuttamaan elämää.

Toiseksi, miksi minulla ei ole kotona mitään syötävää? Kevään työreissut ilmeisesti jättivät aivoihin jonkinlaisen pysyvän olettamuksen, että ihan kohta lähden taas jonnekin/kuolen vihdoinkin, ja siksi ei voi ostaa jääkaappiin oikeastaan mitään. Yritä tässä nyt sitten olla.

Eilen oltiin siskon, Kokin ja Aussin kanssa istumassa Alppipuistossa ja siitä tyhjään Pääkonttoriin. Kova ja hyvä tarkoitus matkustaa ratikalla kotiin muuttuikin prameasti taksiin ja Tuomaksen grillin hampurilaiseen. Hyvä hamppari oli. Nyt on semisti krapulaa ja yritän kuumeisesti miettiä Juhannuksen menua. Tavallaan lupasin osallistua siskon järjestämään juhlintaan ja tuoda tullessani myös grillattavat lihat. Teknisesti ottaen minulla ei ole siihen rahaa, mutta ilmeisesti luottokortilla on. Suosituksia?

(otsikko Fair To Midlandia)

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Absence of hangover does not mean soberness.

The Streets soi asunnossani. Vasemmassa pohkeessani on jonkinlainen omituinen suonenveto tahi kramppi. Käveleminen koskee. Onneksi ei koskenut pari tuntia sitten kävellessäni sunnuntaisen keskustan halki kohti kotia. Tällä olkkarin pöydälläni jalkojeni lisäksi on lasinen tuoppi jossa limua. Loput limusta on tiskipöydällä pullossa ja osittain jäisenä. Sohvalla on vaatemytyn lisäksi maksalaatikkorasia, siinä haarukka pystyssä ja osa kyseisestä laatikosta jo elimistössäni.

Yritän miettiä kuinka monta alkoholiannosta tiputtelin elimistööni eilen. Kaksi kotona, viisi Uhmalla, kolme PRKL:ssä? Muutoinhan asialla ei ole mitään väliä, mutta haluaisin kovasti hypähtää pyöräni satulaan, laittaa virrat päälle, painaa starttia ja tuntea ne sata hevosvoimaa valmiina tottelemaan komentojani.

Eilen oli mukava ilta kaiken kaikkiaan. Kuunneltiin omituisia biisivalintoja, lankomies heitteli mitä kummallisimpia biisejä ilmoille ja uskon jokaisen oppineen jotain uutta. Hämmentyneitä ilmeitä ja oivalluksen kirkastamia hetkiä. Fiilaan. Syön maksalaatikkoa. Suunnittelen en mitään. Haluaisin kirjoittaa biisitekstin, olen täysin tyhjä teksteistä ja ideoista. Pitäisi kirjoittaa lopputyötä, en ole kirjoittanut sanaakaan siitäkään. Kello on kohta kaksi iltapäivällä. Kaikkea pitäisi tehdä ja nauttia auringosta, jos se nyt edes tuolla paistaa. Kuten amerikkalaiset asian niin hienosti sanovat: fuck it.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Photosynthesis

Ikäkriisini osoitti taas uusia piirteitä itsestään tuossa päivänä eräänä, olisikohan ollut tunti sitten. Olen alkanut vähän kuin salaa digata pykälää rauhallisemmasta musiikista. Ehkä syynä on kesä ja aurinkoisuus, mene ja tiedä. Joka tapauksessa kuuntelin eilen illalla/tänään aamulla Kärtsyn uutta levyä ja sehän oli kaikessa poppiudessaan aivan hyvä. Alkuviikon olen kuunnellut hyvin paljon Frank Turneria ja haaveillut samankaltaisen musiikin tekemisestä. Ehkä pitää hankkia jostain teräskielinen akkarini takaisin ja alkaa rämpytellä sormenpäitä koviksi.

Jotenkin minusta tuntuu, että tietyllä tavalla en aikuistu koskaan. On ihan sellainen olo kuin elokuvassa, jossa ihminen seisoo kadulla ja kaikki tapahtuu ympärillä valtavalla nopeudella ja kamera kiertää hitaasti tätä seisovaa yksilöä. Ainoa ero tuohon näkymään on se, että siinä seison minä (tietenkin kaiken keskipisteenä) ja ohitse kävelevät ihmiset ovat kaikki menneet naimisiin ja/tai saaneet jälkikasvua. Ehkä se ihmisvirta vähenee siitä samalla kun aurinko laskee ja kohtaus loppuu siihen, että Miero seisoo yksin keskellä pimeää ja hiljentynyttä katua. 4:n sekunnin fadeout ja lopputekstit kehiin.

Tästä on luonnollisesti kirjoitettu paljon biisejä (ehkä?), ja tämän viikon aikana olen palannut Frank Turnerin kappaleeseen Photosynthesis yhä uudestaan ja uudestaan. Haluanko jakaa sen kanssanne? No tietenkin. Tässä siis hyvän tuulen biisi varustettuna tekstillä jonka allekirjoitan täysin. Teksti on aika pitkä, joten linkitän sen. Ole hyvä ja lue se simultaanisesti biisin soidessa, hyvä on se. Niin kuin kait pohjimmiltaan sinäkin.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Latter Day

Hei, mitä kuuluu? Minulle vähän sitä sun tätä. Kesäloma alkoi muutama päivä sitten. Nyt tietenkin ilma on juuri sellainen normaalin epäkuuma ja muutenkin sopimaton. Hellettä toki tuli otettua vastaan ja juhlistettua asiaankuuluvin menoin, silloin kun se vielä oli ajankohtaista. Nyt on menossa kolmas päivä ilman pisaraakaan alkoholia ja se varmasti tekee erittäin hyvää. Tosin tässä jostain kulman takaa tulleesta, minut yllättäneestä yksinäisyyden tunteessa mieleni tekisi mennä johonkin baariin, jotta kuulisin ihmisten puhetta. Edellisen kerran olen puhunut jonkun muun kuin kaupan ihmisen kanssa sunnuntaina, viettäessäni erittäin miellyttävät tunnit Uhman kanssa Tervasaaressa päivää paistatellen.

Hain tänään kaksipyöräiseni huollosta ja pelkäsin summaa jo etukäteen. Suhteellisen huojentuneena maksoin 35€:n laskun ja karautin sen kunniaksi tankillisella bensaa pitkin poikin Etelä-Suomea, vältellen sadepilviä. Harkitsen erittäin vakaasti matkaamista hyvin pian isäni mökille, jotta pääsisin nauttimaan puulämmitteisestä saunasta, Saimaasta, laiturilla makailusta ja joutilaisuudesta. Tosin siellä jos jossain sitä vasta sitten varmaankin tuntee itsensä yksinäiseksi.

Neidon kanssa hommatkin menivät mitä ilmeisimmin puihin aika tehokkaasti. En voinut varmaksi sanoa vielä seuraavana päivänä, kun olin aika reilusti alkoholin vaikutuksen alla siinä vaiheessa yötä. Tämä siis tapahtui lauantaina. Eilen sitten varmistui asian todellinen laita. Jos ei heilaa helluntaina, ei vissiin ainakaan stressiä koko kesänä. Hoh hoh, kiinnostavaa luettavaa, eikö totta?

Koska tästä on tulossa taas tällainen nillitysteksti, lopetan sen osion ja tähän loppuun lämmitänkin vanhan kunnon top-3 -listauksen. Minun listani tänään menee näin:

1)Moottoripyöräily (rahan- ja ajanvietteet)
2)Ghost Brigade (korvakarkit)
3)Porkkalanniemi (uudet paikat)

Miten sinun listasi menee?

(Otsikko tällä hetkellä soivaa Callistoa)

perjantai 3. kesäkuuta 2011

CD

Hyvää huomenta täältä auringonpaisteesta. Istun tällä hetkellä hotellihuoneeni parvekkeella, taivas on täysin pilvetön ja suoraan edessäni siintää välimeri ja muutama rahtialus. Aurinko korventaa turvonnutta ruhoani ja hiki helmeilee otsallani. Kello on pian yhdeksän aamulla.

Autoja vilistää rantakadulla ja vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottumattomalle se luokin ihan oman ohjelmanumeronsa, jos ylitse tahtoo mennä. Eilen en tahtonut, vaan pysyttelin tyystin perusasioiden äärellä: kirjautuminen hotelliin, kamppeet huoneeseen, läheiseen ravintolaan syömään, kauppaan, takaisin hotelliin, aulabaariin, nukkumaan.

Todennäköisesti huonoin koskaan syömäni moussaka tuli eilen eteeni. Täysin mauton, hajuton, väsynyt, jos sellaista termiä voi ruoasta käyttää. Sen kanssa tuli tosin ranskalaisia perunoita, joten tärkkelyksen ja hiilareiden määrä ainakin tuli otettua haltuun. Hotellin aamiainen ei juurikaan tästä paremmaksi pistänyt: kylmiä paahtoleipiä, hikistä juustoa, tomaattia, kurkkua, pikakahvia. Onneksi oli sentään appelsiinimehua ja paahtoleivän päälle laittaa halloumia.

Tunnin päästä pitää olla töissä. Työpisteen sijainnista ei ole vielä mitään tietoa, mutta eiköhän tuo löydy. Illalla aion liipaista hyvän kännin ja huomenna tehdä töitä vasta iltapäivällä. Unohdin muuten näköjään pakata uimashortsit mukaan, joten ostoksille on mentävä. Samalla ostoskerralla on hankittava myös jonkin sortin sandaalit, skeittikengät ovat pienehkö liikkuva inferno tässä kelissä. Niin siis, tällä hetkellä ulkona on noin 27 astetta celsiusasteikolla. Mereltä puhalteleva pieni tuulenvire auttaa kummasti. Tänään ajattelin luopua talviturkista.

Eipä minulla tässä nyt ole taas oikein mitään merkinnän arvoiseksi laskettavaa kirjoitettavaa. Neidon kanssa asiat etenevät hitaasti, mutta yleisfiilis on hyvä ja kunhan tässä nyt saa nämä viimeiset työasiat hoidettua alta pois ja palattua Suomeen, niin ehkä sitten pystyy panostamaankin asiaan. Entombed soi flapperini kaiuttimista. Ihan pian on loma ja se onkin mukava aloittaa moottoripyörän korjaamisella. Erittäin mukava. Yhtään en mieluummin esimerkiksi ajelisi sillä mökkeilemään tai jonnekin muualle. Neljässadas ilmoitukseni Turhuuksien tieltä päättyy tähän.

Kyproksella 3.6.11.

Miero Laine

lauantai 28. toukokuuta 2011

Nocturnea

Eilen jotenkin olin hyvin epäsosiaalisella päällä, jollain tasolla asian tiedostaen ja sitä kautta sitä ruokkien. En ottanut kontaktia kehen- enkä mihinkään, sen kuin vain lojuin kodissani ja manailin pleikkaripelieni huonoutta. Jossain vaiheessa iltaa nauratti tämä hurjan villi sinkkuelämäni; perjantai-ilta yksin kotona ns. lököhousuissa sohvalla viltin alla.

Kunnes.

Yhtäkkisesti puhelimeni rämähti soimaan keskeyttäen senhetkisen ylläkuvatun aktiviteetin. Ystäväni Stereo soitti ja manaili illan tylsyyttä. Pienen neuvottelun jälkeen sovimme hänen nappaavan kodostaan erinäisiä iloliemiä mukaansa ja tulevan luokseni kyläilemään. Kello oli puhelun alkaessa 21.30. Siispä nopeasti säädyllisempää vaatetta ylle, jääkaapissa lojuvat kolme halpakaljaa elimistöön ja Stereota vastaan kävelykadulle.

Tulimme osoitteeseeni ja aloimme rupatella ja litkutella juomia kurkkuihin. Noin vartin jälkeen Stereo kysyi hämmästyneenä: ”Miksei musiikki soi? Ollaan sun luona ja täällä ei soi musiikki?!?” Olin vaimentanut musiikin lähteissäni häntä vastaan, ihan kohteliaisuussyistä. Eihän tuollaisen utelun jälkeen voi muuta kuin laittaa musiikin jälleen täyttämään ilmatilaa. Kysyin kohteliaasti, olisiko jotain mielimusiikkia toivelistalla, mutta ei kuulemma ollut. Kaikki menisi. Siispä painamaan tästä datamasiinani pikanäppäimestä play ja ilmoille tursusi sopivalla äänenpaineella vanhaa kunnon Cannibal Corpsea. Pakko rakastaa satunnaissoittotoimintoa ja sen tilannetajua.

Kun olimme jutelleet yllättävänkin syvällisiä kumpaisenkin elämästä, kuten kohteliasta on, päätimme lähteä ravintolaan huojumaan. Soitto Pokeritähdelle ja samalla kellonajan tarkastaminen. 00.02. Siirryimme yllättävän tyhjään The Stageen juopumaan ja keskustelemaan samoista aiheista kuin aiemmin. Pilkun aikaan siirryimme kulman taakse, heteroystävälliseen juottolaan. En ollut vuosiin Lostarissa käynytkään ja meininki oli ihan samanlaista kuin ennenkin. Alakerran bunkkerius muistutti nuoruusvuosista. Stereo halusi mennä heiluttamaan äsyriään, joten jäin yksin istuskelemaan ja nauttimaan kylmähköstä oluestani. Ei kovin montaa sekuntia tarvinnut istua yksin. Kohteliaasti kieltäydyin nuoren miehen seurasta ja sainkin istua yksin tämän jälkeen. Stereo jäi vielä tanssimaan, kun kerroin lähteväni kotiin nukkumaan. Kellonajasta ei käsitystä.

Tänään olisi nyt sitten keikkoja keikan perään. Von Hertzenit Lasipalatsin aukiolla klo. 17.00, Jimi Tenor Maailmakylässä klo. 18.00 ja klo. Illalla The Blanko Loosessa.

En muista olenko muuten hehkuttanut, mutta Marzi Nymanin Nocturne on ehkä yksi maailman parhaista biiseistä ikinä. Meshuggah-tyyppisen alun jälkeen päästään jossain puolentoista minuutin kohdalla täysin erilaiseen maailmaan. Hyvin kaunista, erinomaisesti sovitettua ja soitettua ja laulettua. Stemmoista menee kylmät väreet selkäintopiitäni pitkin ja kun soolo alkaa, voi jumalauta mikä meininki! Galaksit räjähtelevät ja aurinko sulattaa ikiroutaiset mantumme, joita myös sydämiksi joissain piireissä kutsutaan. Soolo on silkkaa timanttia, tulkinta ja fraseeraus... ei pysty sanoin kuvailemaan. Täydellisyyttä kaikin tavoin eikäsitätietenkäänoleinternetissä.

Ette tiedä, mistä jäätte paitsi. Paitsi jos tiedätte biisin. Silloinhan te ette kyllä tavallaan ole paitsi.

Nyt suihkuun ja sitten ihmettelemään ilmaistapahtumien vaikutusta lompakkoon ja maksaan. Saahan nuo lomarahat tuhlattua jo etukäteen tällain kivasti.

Ystävällisin kevätterveisin,

M.Laine

P.S. Löytyihän se biisi tuolta Groovesharkista. Kuuntele se.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Yllättävä comeback ja muita tarinoita (ei oikeastaan).

Kello on 6.58 ja on perjantaiaamu. Kesälomani ensimmäinen päivä. Ei tunnu yhtään lomalle vielä. Lähinnä ärsyttää, kun kaikki kyselevät lomasuunnitelmista ja vastaan tylsästi, etten pidä sellaisesta lomasta, jossa joutuu kalenterimerkintöjä paljon tuijottamaan. Joitain suunnitelmia minulla kyllä on: mökkeilyä Saimaan rannalla, suvun komeimpien miesten tapaaminen ja Turun saariston rengastien koluamista moottoripyörällä nyt ainakin. Muutoin aion olla virran vietävänä ja tehdä mitä päähän pälkähtää milloinkin.

Tunnen krapulan lähestyvän kehoani ja tiedän, etten voi sitä pitää etäällä millään ninjakarate-liikkeillä. Taidan keittää kahvia, hetkinen.

Aloitin kirjoittamaan tätä merkintää valtavalla innolla ja nyt kaksikymmentä minuuttia myöhemmin into on hukatus. Samoin idea tästä tekstistä. Ehkä nyt sitten vain keskityn tuohon kahvinjuontiin ja tarinoin elämästäni myöhemmässä vaiheessa. Ihan kohta on kesä, Flogging Molly saa soida vaikka päivittäin, aurinko paistaa ja elämän olla hyvä. Nyt se ainakin vaikuttaa sille, ettei olisi ihan silkka mahdollisuus. Voi nimittäin olla, että Neito on astumassa takaisin elämääni.

Nähtiin tuossa tiistaina parin alkoholipitoisen juoman merkeissä. Jännitti aika paljon, vaikka olinkin jo etukäteen anteeksipyydellyt käyttäytymistäni (olipa muuten työn ja tuskan takana ajankohdan selvittäminen omasta blogista vs. vanhojen merkintöjen lukemaan jumittaminen) silloin joskus syksyllä 2008. Kerroin ihan suoraan olleeni tuolloin(kin) henkisesti sellaisessa tolassa, etten osannut ottaa toisia ihmisiä juurikaan huomioon. En edes muista miten tuolloinen tapailumme päättyi.

Yhtä kaikki, nähtiin siis tiistaina terassilla ja voi luoja, miten voi ollakin nainen kaunis. Huh huh. Olin yhtä typerää hymyä koko illan ja keskusteltiin paljon. Kävimme parissa eri paikassa illan mittaan ja lopulta oli lähdettävä eri suuntiin. Varovasti tiedustelin tulevaisuutta sanoilla ”joskus uusiksi?” ja tämä oli mielestään kelpo suunnitelma. Sovimme tapaavamme vasta ensi kuun puolella, kun saa gradunsa jätettyä ja täten vapautettua elämästään suurimman osan taas muuhun kuin kirjoitustyöhön.

Eilen mennessäni kesälomalle töistä, minut pysäytti feissari. Olin aluksi ärsyyntynyt mutta muistinkin olevani lomalla joten kiireetön. Juttelimme jonkin aikaa ja minun oli myönnyttävä hyvän asian edessä. Allekirjoitin maailmanlaajuisen vetoomuksen ydinasekiellon puolesta ja tämän jälkeen suostuin liittymään jäsenekseen. Nyt minusta on sitten kai ihan oikeasti tullut hippi, kun kerran kuulun Sadankomiteaankin. Pitääköhän tässä liittyä johonkin tasapainottavaan klubiin? Jin ja jang, tavallaan. Ehkä joku koprofiilien etujärjestö tai brutaalin death metalin ja muunkin mölisemisen kannattajat ry:hyn?

Pari tuntia tämän jälkeen löysin itseni istumasta terassilta, kun yllättäen puhelimeni soi vaikeata musiikkia. Neitohan siellä soitteli. Olin yllättynyt. Puhelu meni jotakuinkin näin:

M: No moikka Neito!
N: No heippa! Missä oot?
M: Oon Stagen terassilla nauttimassa olutta.
N: Ahaa, onko sulla seuraa?
M: Ei tietenkään ole.
N: Ei tietenkään? Saanko liittyä seuraan, mutta vain yhdelle. Mun pitää oikeasti kirjoittaa se gradu loppuun vielä.
M: Ilman muuta saat. Aion yrittää siis manipuloida kaikin tavoin sua jäämään pitemmäksi aikaa.
N: Heh heh. No, mä tuun sinne kohta.

Näinpä tapahtui. Neito ilmaantui paikalle ja yritin skarpata ja täten pienentää aika massiiviseksi paisuvaa genit...humalatilaani. Joimme kylmällä ja tuulisella terassilla yhdet ja suuntasimme tämän jälkeen Looseen syömään hampurilaiset. Jos burgerin nimi on Bacon Bastard, on odotukset aika korkealla. Rymisten tulivat alas. Ihan perushamppari, ei mitenkään koolla pilattu. Olin kieltämättä vähän pettynyt.

Burgerin ja kaljan jälkeen oli jatkettava matkaa ja Neito suuntasi kotiinsa, minä omaani. Kotona sitten iski nostalgiavaihde oikein huolella leukaperiin ja ainoa vaihtoehto oli katsoa Guano Apesin live-dvd ja nauttia sen kanssa vielä suhteellisen tarpeettomia oluita. Ensimmäinen avovaimoni olisi varmasti revennyt jos olisi nähnyt tilanteen: 11 vuotta sitten sama mies katsoi samaa dvd:tä ja samalla tavalla nyökytteli sohvalla. Ainoastaan painoa ja hiuksia on tullut lisää. Katselmuksen jälkeen piti sitten vielä kumminkin potentiaalisesti mokata ja laittaa Neidolle viesti:

”Hei Neito! Jotenkin tiedän, että pitäisi olla kirjoittamatta tätä, mutta vallaton mieleni vie voiton. Siispä tahdon vain sanoa, että oot tosi kaunis. Eipä tässä muuta, moi.”

Tämän jälkeen menin suorilta nukkumaan.

Jotenkin hassusti tämä merkintä nyt sitten räjähti pitkäksi ja omituista kyllä, ainakin minulle se näyttäytyy kaikesta huolimatta melankolisen pohjavireen omaavana. Ehkä meillä vanhuksilla kaikki on sellaista. Ennen oli laivat puuta ja värejä ei ollut keksitty ja hevosvankkureilla matkattiin. Nyt toinen kahvimukillinenkin on lopussa, samoin on tämän merkinnän tola.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Rahat meni, läskiä tuli.

Jälleen yksi viikonloppu menestyksekkäästi takana. Perjantaina käytiin työpäivän päätteeksi Uhman ja Pokeritähden kanssa terassilla ja pussikaljoittelemassa. Terassiksi valikoitui Bar Llamas, joka eittämättä on aika miellyttävä paikka. Kylmä tuuli vain haittasi muutoin hyvää toimintaa. Pussikaljat haettuamme siirryimme vanhaan kunnon Ruttopuistoon, jossa meininki olikin hivenen odotettua villimpää.

Ruttikseen (ainakin omien havaintojen mukaan) uutuutena tullut maksuton yleisövessa oli hyvä juttu. Sen invapuolelle päästäkseen pitää ilmeisesti maksaa rahaa. Tästä innostuneena joku sekakäyttäjä yritti kaivaa kolikoita ruuvarilla ulos ja hänen pari ystäväänsä yritti maanitella ja kiskoa sekistä pois pahan hommistansa.

Joku suhteellisen idioottimainen ja käytöstavaton ryhmä huusi täyttä häkää pullonkerääjille ja heitteli lasipulloja paskaksi. Ihan uskomatonta toimintaa. Tulevaisuuden toivoja.

Lauantaina heti aamusella piti herätä ja pakata reppuun vaihtovaatteet ja lähteä rokkireissulle. Edellisestä vastaavasta onkin todella paljon aikaa ja oli mukavaa hypätä pakettiauton kyytiin ja laittaa aivot ns. offline-tilaan. Matkan määränpäänä oli Pori ja sinne myös saavuimme. Olin suhteellisen häkeltynyt, kun pääsimme keikkapaikalle minuutilleen sovittuun aikaan. Äänentoistoa ei ollut vielä paikalla saati sitten tietenkään kasattu ja valokalusto oli katossa kiinni rautalangoilla ja sähköjohtojen pätkillä. Pelotti jo pelkkä kyseisen näyn ymmärtäminen. Valojen suuntaaminen olikin aika yhtä tyhjän kanssa, samoin ylipäänsä koko kalusto. Jostain varastojen perukoilta oli kaivettu vanhoja huonoja fresuja ja heikosti toimivaa materiaalia.

Vihdoin ja viimein äänentoisto saapui paikalle ja pojat pääsivät myös soundcheckin tekemään. Tämän jälkeen lähdettiin tutustumaan majoitukseemme ja huh huh, millainen paikka. Yövyimme omakotitalossa, joka toimi muutaman opiskelijan kimppakämppänä. Tuli välittömästi mieleen American Pie 2, eikä meininki varmaan ole kovin kaukana kyseisestä leffasta tuossa paikassa. Porealtaasta alkaen on kaikkea ja pojat järjestävät kuulemma mm. toogabileitä.

Lopulta kello löi sen verran, että oli aika mennä keikkapaikalle ja rykäistä veto alta pois. Meininki oli hyvä ja harvalukuinen kansa piti. Keikan jälkeen nopeasti kamat autoon, auto majoituksen pihaan jemmaan ja ryhmä kohti Porin yötä. Menimme Monttuun katsomaan The Blankoa ja tämän jälkeen olin niin väsynyt, että lähdimme rumpalin kanssa kebab-annosten kautta nukkumaan. Olen nukahtanut vissiin aika lailla heti, kun olen sohvalle itseni oikaissut. Aamulla heräsin suhteellisen iso kuolemanmaku suussani.

Lähdimme jo kymmenen aikaan aamulla ajamaan takaisinpäin ja krapulaisen ryhmän jutut olivat melko levottomia. Tuli naurettua niin paljon, että vesi valui silmistä ja poskipäihin sattui. Kotiin pääsin iltapäivällä, enkä poistunut enää mihinkään. Sen sijaan tein laiminlyötyjä kotitaloustöitä ja söin epäterveellisesti. Tietenkin.

Tänään aamulla luin muutaman vanhan blogimerkintäni etsiessäni erään henkilön nimeä, ja huh huh. Kylläpä on tyyli muuttunut ja korusanoin varustellut kertomukset elämästäni ovat silkkaa kaukana siintävää historiaa. Niin kaukana, ettei edes kaukoputkella näe. Pitäisi ehkä skarpata.

Siinä kaikki nyt tällä erää, nyt aion käydä ostamassa kahvia ja jatkaa töissä istumista. Melko varmasti tyhjän panttina.

tiistai 17. toukokuuta 2011

The Heat

Edellisen merkinnän jälkeen en mennytkään ottamaan toista korjaavaa, vaan sinnittelin kotiin asti. Käytin myös ensimmäistä kertaa ikinä lentokoneessa wifiä. Huikea parannus ajanvieteongelmiin tulee olemaan tuo. Jos sallitte tällaista hivenen markuskajomaista sanajärjestystä käytettävän.

Kiekkomatsia tuli seurattua Gloriassa, varmaankin Helsingin suurimmalta näytöltä. Yhdeksäntoista neliömetriä oli kokoa ja kyllähän siitä näki. Yllättäen menin aika humalaan matsin aikana ja muistan kotiutuessani naureskelleeni, kun laitoin herätyskellon soimaan vahingossa vasta 9.15 työajan alkaessa varttia aiemmin. Seuraavaksi sitten heräsin tuohon em. kellonaikaan ja hivenen kiirehän siinä sitten tuli. Onneksi duunissa oli suhteellisen rento meininki ja sai ihan vapaaseen tahtiin tehdä hommia.

Tuli sitten lähdettyä tuonne Kauppatorille katsastamaan juhlia ja hoh hoijaa. En tiedä olenko jo niin vanha, että en tajua mitään nuorisoviihteestä vai missä oli vika, mutta esiintyjäthän olivat ihan silkkaa paskaa. Paitsi Loiri ja kevyehkö ylitulkintansa. Minun kävi sääliksi niitä lukuisia lapsiperheitä, jotka olivat paikalla esim. Nygårdin kirosanasateessa ja ylipäänsä alapäähuumorihommassa. On siinä ollut vanhemmilla selittämistä jälkikäteen. Ja mitä se Tuure Kilpeläinen siellä teki? Tai se täysin yhdentekevä Poju? Tai se joku rock-yhtye? Todella huono kattaus ylipäänsä.

Illalla kävin vielä Kustaa Vaasassa moikkaamassa tuttuja musavideon julkistamistilaisuudessa ja ajelin prameasti taksilla kotiin. Ei olisi kannattanut. Ytimessä oli sellainen kaaos päällä, että maksoin aika monta euroa paikallaan istuskelusta.

Tänään oli vähemmän krapula kuin arvelin ja kävinkin Lahdessa kääntymässä. Noin puolen tunnin kuluttua olisi IWRESTLEDABEARONCE Tavastialla, mutta koska olen enemmän ja vähemmän lojunut edelliset neljä iltaa baareissa, on nyt pakko säästää rahaa (ja maksaa) ja jättää väliin. Niinpä nyt sitten lojun kotona ja kuuntelen The Prodigya ja haaveilen kesästä. Ehkä se sieltä vielä tulee eteen jossain vaiheessa.

(Otsikko The Prodigya)

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Huuuh.

Hei vain kaikki. En tiedä mistä aloittaisin, on hivenen hämärän peitossa asiat ja yleisessä myllerryksessä. Olen tällä hetkellä Oulun lentoasemalla odottamassa lentoa takaisin kotiin. Käväistiin työporukalla piipahtamassa viikonloppureissulla ja kivaa oli. Pakolliset Toripoliisin patsas ja Rotuaari tuli tsekattua läpi, samoin pari baaria ja yleisesti ottaen meininki oli hyvä. Suurta plussaa oli hotellin tarjoama saunamahdollisuus kahtena iltana peräkkäin.

Nyt olo on suorastaan arveluttava ja elimistö tilttailee. Se ehkä kuuluu tähän hommaan jotenkin, en tiedä. Harmittavasti jäi Stam1nan keikat väliin talouspoliittisesta syystä. Tuli nähtyä erästä tuttuakin pitkästä aikaa ja liirum laarum.

Minulla oli joku pointti tähän merkintään, mutta enpä muista sitä enää. Täytyy ehkä mennä ottamaan toinen tasoittava kalja ennen lentoa ja samalla yrittää selvittää, onko jotain kisastudiota jossain hyvässä paikassa. Että jos vaikka olisi ihan kuudentoista vuoden takainen lopputulos. Miksi sitä pitää muistella? Siitäkö on kiinni tämän kansakunnan itsetunto?

Huomenna on taas työpäivä ja se toivottavasti antaa sopivaa jarrua tämän illan kuvioon. Olen muutoinkin todella väsynyt nykyään (tähän hommaan), ja rikkonaiset ja lyhyet unet eivät ainakaan edesauta pirteystilan saamista. Mutta joo, eipä tässä sitten ilmeisesti muuta. Pitkää ikää teille kaikille.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Day 30 Your favourite song at this time last year

Nyt tämä on sitten kalkkiviivoilla (kirjoitin ensiksi -viinoilla). On ollut mukavat 30 päivää, kun on saanut silkassa egosentrisyydessään keskittyä omaan itseensä ja musiikkiin. Samalla tämä on ollut hyvää kirjoitusharjoitusta pitkällisen hiljaiselon jälkeen.

Olin etukäteen varma, että Toolia ja Isistä tulee valituksi enemmänkin, mutta jäivätpä aika vähille. Varsinaisia yllätysnostoja ei tainnut tulla yhtään kappaletta. Ellei nyt sitten paria kevennystä oteta huomioon. Niin se vain on, ei sitä ilmeisesti osaa suhtautua tiettyihin aihealueisiin vieläkään vakavalla otteella. Ristiotteella.

Koska vuosi sitten en kirjoittanut mihinkään mitään, en voi mistään tarkistaa vuodentakaisia suosikkejani. Muistini on luonnollisesti hatara, kuten meillä vanhuksilla jo sietääkin olla. Jos kaiken muistaisi mitä näillä kilometreillä on kerinnyt tehdä, psyyke pettäisi uskoakseni aika nopeasti. En muista ilmestyikö vuosi sitten tähän aikaan mitään hyvää levyä edes. Kyllä varmaan joku julkaisi jotain edes etäisesti sivulauseessa mainitsemisen arvoista.

Kerkesin tässä jo vähän panikoitua asian tiimoilta, kunnes tajusin katsastaa kalenteriini. Vuosi sitten kalenterini pursusi merkintöjä ja yksi sieltä nosti päätään. Kun näin kyseisen merkinnän, tajusin heti valtaisan epäkohdan blogissa. En ole täällä aikoihin hehkuttanut erästä yhtyettä. Bändi kuuluu ehdottomasti suuriin suosikkeihini. On siis oiva tapa lopettaa tämä missio tuon merkinnän lopputulokseen ja samalla antaa kyseiselle yhtyeelle se kunnia joka heille kuuluu. Vuosi sitten lempibiisini toden totta oli tämä.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Day 29 A song from your childhood

En muista lapsuudestani kovinkaan paljoa. Pieniä tuokiokuvia sieltä täältä, mutta en oikein mitään sellaisia ajanjaksoja. Ensimmäiset musiikkiin liittyvät muistot sijoittuvat erään naapurintytön (johon olin tietenkin ihastunut) keittiöön ja johonkin leipomisjuttuun. Siellä ollessa kuulin ensimmäistä kertaa suomenkielistä pop-musiikkia. Yhtye oli Leevi & The Leavings mutta levystä ei ole mitään käsitystä.

Muistan innostuneeni siitä, että ymmärsin tekstin ja teksti oli vielä jotenkin hupaisasti kirjoitettu. Pyysin saada kopion kasetista itselleni. Muutaman päivän kuluttua sain kuin sainkin nauhan ja sen a-puolella oli kyseinen albumi. B-puoli olisi taasen jäänyt tyhjäksi, joten sinne oli tämän naapurintytön äidin työkaveri kopioinut Bogart Co:n levyn. Lienee pakko myöntää, että sehän oli aivan huomattavan paljon parempi kuin Leevin levy. Oli energiaa pojanviikarille.

Voisin tähän siis helpolla valita Bogart Co:lta joko 24 Hoursin tai All The Best Girlsin, mutta näin en tee. Kyseisistä tapahtumista paria vuotta myöhemmin kuulin ensimmäisen kerran ikinä suomenkielistä musiikkia, jonka teksti kosketti minua jotenkin erityisesti ja sen tekstin luoma mielikuva joutilaisuudesta ja valintojen mahdollisuuksista (ja koko tilanteen muistijälki olohuoneessa seisomisesta koko biisin ajan) ovat vieläkin mukanani. Kun kuulin tämän päivän valintani, tajusin jollain tapaa tekstuaalisen kerronnan vahvuuden ja sen muassaan tuomat mahdollisuudet. Tuolla hetkellä rakastuin kieleemme.

Siispä matkaamme ajassa 21 vuotta taaksepäin ja vietämme hetken muistellen. Kolmas Nainen – Tästä asti aikaa

maanantai 9. toukokuuta 2011

Day 28 A song that makes you feel guilty

Onks kukaa niinQ tehny tätä näi pitkälle? Et onX niinq tiatoo, et mitä tää meinaa? Voi tsiisos, mikä tehtävä.

En oikein ole varma, että mitä tässä tällä kertaa haetaan. Nopealla itsekosk... tutkiskelulla en keksi mitään sellaista biisiä, josta minulle tulisi syyllinen olo. Haetaanko tässä biisiä, jota on mahdollisesti oman vaikutuspiirin sisäpuolella ns. noloa digata? Biisiä joka tuo muistoihin jonkin nolon hetken aiemmasta kohtaa elämänlankaa? Biisiä jota kuunnellessaan aina tekee jonkun rikoksen?

Näistä erinäisistä vaihtoehdoista minulle viimeisin tarjoaa suoran assosiaation musiikkiin, joten mennään sillä. Kuten varmasti arvaattekin, niin seuraavaksi tulee sitten Rytmihäiriötä tällä listalla. Surmacore on tyylilajinsa ja biisit kertovat gambinapäissään tehdyistä veritöistä. Jos joskus poikkeaisin tältä hyvin vakaalta linjaltani (kunnioita toisen ihmisen koskemattomuutta), tekisin sen varmaankin tämän biisin tahtiin ja neuvomalla tavalla. Siispä kolmanneksi viimeinen musavisa-juttunen on Rytmihäiriö – Jos otan... niin tapan.



sähköuruilla sählääminen Sergein
alkoi pinnaa kiristää
riita kun ratkennut ei nyrkein
tartuit kättä pidempään

JOS OTAN NIIN TAPAN
JA MINÄHÄN OTAN
OTAN JA TAPAN
JA TAPETTUANIKIN OTAN

tuskin oli veri kuivaa vaatteissasi
kun jo istuit maijassa
vaan sanaharkan syy se mikä oli
sen jo ehdit unohtaa

JOS OTAN NIIN TAPAN
JA MINÄHÄN OTAN
OTAN JA TAPAN
JA TAPETTUANIKIN OTAN

varjoista muurien
löytyi valaistus
mielialalääkkeet
jeesus ja bodaus

siviilielämän taitoja vapauduttuasi
oitis opettelemaan siis dokaamaan!
maalari entinen nyttemmin on vainaa
kun kossus koitti anastaa

JOS OTAN NIIN TAPAN
JA MINÄHÄN OTAN
OTAN JA TAPAN
JA TAPETTUANIKIN OTAN

otan... tapan... tapan...
TAPA JA JUO!

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Day 27 A song that you wish you could play

Olen aina kadehtinut virtuoosimaisia ihmisiä. Toki silkka soittotaito jo itsessään saa vahvan hyväksynnän, mutta kun siihen yhdistetään sävellystaito, alkaa olla paketti suhteellisen täydellinen.

Tämän päivän valinta valikoituu vähän hassusti. Jos olisin basisti, olisin ehdottomasti valinnut Les Claypoolin jalanjäljissä Primuksen ja heiltä bassovirtuoosibiisin Tommy The Cat. Se soittamisen nopeus ja tarkkuus, kuvion ollessa hyvinkin haastava ja nopeatempoinen, ja mies sen kuin puhelaulaa kaiken päälle samaan aikaan. Harmittavasti nyt en löydä sitä hyvää liveversiota. Yrittäkää ajankuluksenne löytää sitä Videoplastylla ollutta versiota.



Jos taasen olisin kitaristi, valitsisin varmaankin suomalaisen äärimetalliyhtye Fist In Fetuksen biisin Emancipation. Biisi on muutoinkin malliesimerkki hyvästä ja suhteellisen eeppisestä sovituksesta, kitarasoolot ovat timanttia ja ainoa moite tulee ärsyttävistä ohjelmoiduista rummuista. Oma suosikkikohtani alkaa tuolla 2:40 paikkeilla. Kupiaisen soittotaito on hyvin hämmentävä. Se melodiankuljetuksen keveys, mikä tuossakin esiintyy... huh huh.



Koska en ole kumpaakaan edellämainituista, valitsen yhden pitkän linjan suosikeistani ja päädyn valikoimaan brittiläisen Sikth-yhtyeen viimeiseksi jääneen albuminsa Death Of A Dead Day avausraidan Bland Street Bloom. Tässä jos jossain soittotaidot kohtaavat, vaikeatkin rytmitykset ja kaikenlaiset eri suuntiin tempovat muutokset vaikuttavat hyvin perustelluilta ja loogisilta myös soittajan näkökulmasta. Tämän biisin todella haluaisin hallita.

lauantai 7. toukokuuta 2011

Day 26 A song that you can play on an instrument

Huh huh. Nyt on jo ihan ilta, enkä ole tätä merkintää vielä kirjoittanut. Aamulla kun heräsin tyynyttömästä, peittottomasta, lakanattomasta vuoteestani, olin vielä ihan ns. naamat eilisestä reissusta (miten on mahdollista, että on baari missä ei myydä bissetuoppeja mutta skumppaa saa 8€/plo?) ja tänään piti edustaa tietynlaisessa matineassa puolen päivän aikaan. Jouduin skarppaamaan itseni aivan äärille asti, että pystyin menemään paikalle. Löyhkäsin kuin rankkitynnyri (en tosin ole koskaan haistanut moista) ja kuvotin itseäni.

Long story short: Tasoittelu lipesi käsistä ja ainoa syy miksi olen nyt kotona, on se tosiasia, että olen ns. mammanpoika ja huomenna siis ajokunnossa ja äidillä vieraileva.

Sitten itse biisiin. Pitäisikö tässä nimetä se instrumentti, jolla biisin soittaa ja kuinka tarkasti yksi yhteen pitää osata? Koska minulla on jonkinlainen rumpujen soittelemisen tausta, valikoin kannut (öhö öhö!) instrumentikseni.

En muista koska olisin viimeksi soittanut rumpuja, mutta uskoisin silti pystyväni tähän Steven Adlerin suoritukseen ainakin pääosin. Suoritteessaan ei ole muistaakseni oikeastaan mitään fillejä eikä ghostauksia. Hulluna vaan rideä ja crasheja. Hyvin simppeli 4/4-keskitempoinen biisi. Kitarariffi on ihan silkkaa timanttia ja mirhamia. Siispä valintani on Guns N´Roses – Sweet Child O´ Mine

perjantai 6. toukokuuta 2011

Day 25 A song that makes you laugh

Maku on hyvinkin jjjjjjännä juttu. Se tai ne määrittää maailman, kulttuurit, ihmiset, oikeastaan aivan kaiken. Tässä päiväkäskyssä yhdistyy niitä sitten kaksi. Ensinnäkin, minkälainen huumori maistuu kenestäkin hyvälle? Onko se sellaista intelligenttiä superaivohuumoria, jossa naurettavuusaspekti muodostuu lähinnä siitä, ettei tavallinen kadunkulkija ymmärrä jotain epäkohtaa tiedesanoja vilisevässä sanaparvessa? Vaiko kenties tissipilluöhöhöh?

Toiseksi, musiikkimakukin vaikuttaa ihan huomattavan paljon. Tästähän saisi vaikka kuinka hienon pohtielman kasaan jos nappaisi. Arvaatte varmaan, että jaksanko?

Aion tällä kertaa poimia kaksi biisiä jotka saavat minut nauramaan. Ensimmäinen näistä on ehkä sellaista superaivohuumoria siitä syystä, että se ei ole välttämättä valtaväestölle aukeavaa muusikkovitseilynsä takia ja musiikkimaku varmasti rajoittaa tämän yhtyeen kuulijoita. Skene on kieltämättä haastava ja joillekin se vaikuttaa vain sellaiselle, anteeksi sanavalintani, runkkaamiselle. Mutta siis, Panzerballett-niminen jazzin ja metallin maastoissa heiluva ryhmä ja heidän versionsa meille kaikille tutusta Danny Elfmanin tunnarista.



Toinen valintani on sitten tätä maanläheisempää huumoria. Jotenkin sitä aina jaksaa näille samoille jutuille nauraa. Risto ja Levy-yhtiön jätkät. Yllättävää kyllä, tästä ei sitten löytynytkään yhtään kunnollista Youtube-versiota. Onneksi Groovesharkista löytyi.

torstai 5. toukokuuta 2011

Day 24 A song that you want to play at your funeral

Nyt alkaa käydä vähitellen lista loppunsa vierelle seisoskelemaan ja odottamaan vuoroaan. Viimeinen päivätehtävä pitää vuoronumeroaan käsissään ja on sen jo rypistänyt ihan mytyksi, musteensa alkaessa olla haalistunutta ja yhä enemmän ja enemmän kantajansa hikisissä kourissa. Valtaosa kollegoistaan on siirtynyt jo tuon rajan taa, sen mystisen rajan, jonka toiselta puolelta ei ole kukaan palannut kertomaan mitään. "Meitä on enää kuusi" se ajattelee ja tuntee sydämensä poukkoilevan nopeammalla temmolla.

Mutta nyt itse biisiin. Olen tästä samasta aiheesta tänne kirjoittanut joskus, mutta en nyt millään jaksa alkaa etsiä tekstiä käsiini. Perusolettamus on kuitenkin se, että jos valitsisin hautajaisiini musiikkia (en ole kyllä laisinkaan varma, miksi yrittäisin dj:n tointa haudan takaa), tämä yksi biisi soisi ihan takuuvarmasti.

Mielestäni tässä biisissä on jotain taianomaisen kaunista. Ehkä se on tuo laskeva synakuvio yhdistettynä hyvin kevyeen, suorastaan tapailevaan, kitarointiin säkkärissä, Ville Tuomen loistelias laulusuoritus ja tietysti rytmiryhmän tanakka työskentely. Tässä biisissä palaset todellakin loksahtavat kohdalleen ja ovat enemmän kuin summansa. Harmittaa, ettei tullut tätä biisiä nähtyä livenä, vaikka joskus Kyyrian näinkin Kaivarissa.

Valintani on siis Kyyria – Gift. Levytetty versio ja linkki sanoihin tässä ekaksi ja niiden alla Jyrkissä vedetty live.



http://www.lyricstime.com/kyyria-gift-lyrics.html

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Day 23 A song that you want to play at your wedding

Nyt on kyseessä sellainen kohta listassa, että oksat pois, palasiksi, kokkoon ja liekkeihin. Sikälimikäli joskus tässä elämässäni päädyn tilanteeseen, jossa alttarilla seison puku päällä ja hikoilevin käsin survon sormusta jonkun ymmärtämättömän houkan vasempaan nimettömään, pitää kyseisessä juhlallisuudessa varmasti soida myös musiikki.

Koska en ole asiaa ajatellut sen ajankohdattomuuden vuoksi, tulee tämä nyt vähän tällain hankalasti eteen. Kirkossa pitää tietysti soida se uruilla (tai sitten koko sinffabändin avustuksella) soitettu joku häämarssi. Highway To Helliä eivät kuulemma suostu soittamaan, nuo pikkusieluiset kanttorit. Kirkkobiisiä en nyt lähde nimeämään, eikä onneksi tarvitsekaan.

Häävalssista itse asiassa minulla on vahva käsitys ja tätä käsitystä en kanssanne tässä kohtaa aio jakaa. Haluan pitää tiedon itselläni, vaikkei siihen ole oikeastaan mitään hyvää syytä.

Jotta tästä ei nyt tulisi ihan järjettömän vakavamielinen kirjoitelma, otetaan tähän tunnelmaa rikkomaan pieni kevennelmä. Ja se olkoon nyt sitten tämän päivän valintani. Kyseisessä biisissä on vähän samanlainen fiilis kuin Europen power-balladeissa ja aivan uskomattoman hieno kielioppivirhe kertsin tekstissä (koko biisin laulusuorituksesta puhumattakaan). Soisipa tämä häissäni.



No hyvä on sitten, valitaan tähän vielä joku sellainen toinen biisi. Ehkäpä tämä toinen olisi sitten se virallisten osuuksien jälkeen ilmaantuva musiikkikappale. Tästä pidän kovasti ja nimihän on myös aika sellainen positiivisuutta (tai maanisuutta) henkivä.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Day 22 A song that you listen to when you're sad

Nyt ei ole mielestäni mitenkään erityisen hyvä hetki muistella biisiä, jonka tulee laittaneeksi surun hetkellä soimaan. En nyt siis oikein muista edes sellaisia biisejä ja jos niitä alkaa muistella, saattaahan se sitten tuottaa surua? Elämääni ei oikein mahtuisi surua nyt kun moottoripyörä toimii, töissä on kivaa ja kesäloma ja vapaa mökki Saimaan rannalla ovat näköpiirissä.

Näin hatusta tempaisten kuitenkin alakulooni kuuntelisin varmaankin The Curen Bloodflowers-levyä. Robert Smithillä on kyky kirjoittaa sanoiksi ne tunteet, jotka jäsentämättöminä painivat kallossa. Melankoliaan taipuvaisena ihmisenä kyseisiin teksteihin on helppo samaistua ja ne allekirjoittaa nyökkäämällä tai hiljaa toteamalla ”niin juuri”. Samalla tietenkin hyvin kateellisena siitä, ettei itse koskaan pysty moiseen tekstittämiseen ja kenelle sitä enää tekstittäisikään. Ja varmaankin sataa vettä heti kun lähden töihin ihan kohta.

Siispä tänään valinta on The Curea ja biisinsä The Last Day Of Summer.



Sanat löytyvät tästä.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Day 21 A song that you listen to when you're happy

Kylläpä väsyttää. Viime yönä näin kemiallista unta ja se oli niin tapahtumarikas, että vaikka nukuin melkein kahdeksan tuntia, olen nyt ihan poikki. Yritetään silti mennä tämä merkintä läpi.

Musiikkimakuni on oikeasti suhteellisen laaja (vaikka tämä blogi eittämättä antaa suhteellisen kapeakatseisen kuvan metallipainotteisuudellaan) ja monipuolinen. Voin siis kuunnella melkeinpä mitä tahansa musiikkia ollessani iloinen. Yleensä iloisena musiikkiini kuuluu torvisektiot. En tiedä miksi, mutta brassisoittimet tuovat hymyn huulilleni. Siispä Sam & Dave, ska-musiikki tai vaikka joku big band-veto voi hyvinkin soida kodossani kun kesäinen aurinko paistaa ja on syytä olla hymyä.

Tänään biisiksi valikoituu mielestäni maailman paras ja karismaattisin laulaja ja yksi hänen tunnetuimmista biiseistään. Tästä jos jostain tulee hyvälle päälle. Onhan tietenkin haaveenani joskus päästä käymään kyseisen biisin kaupungissa. Muistaakseni MINÄ on lupautunut majoittamaankin. :)

Maanantaihin hyvää potkua tuo Frank Sinatra ja New York, New York (tämä versio on selkeästi Sinatran pitkän uran ehtoopuolella äänitetty mutta yhtä kaikki, aivan loistava).

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Day 20 A song that you listen to when you're angry

Hei kaikki. Vappu on nyt lusittu ja mieleni halajavi makeisia ja eritoten suklaata. Jos olisin nainen, selittäisin asian sillä vanhalla seksin korvike-jutulla, mutta koska olen ainakin nimellisesti mies, en voi vedota tähänkään.

Vaan paskaakos tässä nyt mistään suklaista jauheta sen enempiä. Mennään musiikkiin.

Tämä biisi jonka valitsen, on hyvin omiaan vihaisena kuunteluun. Vihaisena kuunneltavan musiikin parametrit toteutuvat ihan heittämällä: Siinä on nopeaa tempoa, aggressiivisuutta, ilmeisesti eniten energiaa missään biisissä ikinä, vihainen teksti, suhteellisen kipakka laulusuoritus ja kaikki maailman parhaiten muutoinkin.

Tämä biisi käy tosin myös muihin asioihin kuin vihailuun. Itse tykkään kuunnella tätä tiskatessa ja varsinkin kokatessa on mukava hyräillä tämän tahtiin. Nukkumaanmenoa ennen pitää kyllä vähän vältellä, vaan herätyskellon soittoäänenä taasen kovin oiva.

Suosittelen myöskin kokeilemaan tätä esim. Mannerheimintiellä perjantai-iltapäivänä auton kanssa liikkuessa. Huolellinen road rage on aina paikallaan. Sitä omaa mielitiettyään hellästi lempiessä tämä voisi tuoda mukavan pikantin lisän aviovuoteen kuhinaan. Tai no, noista hommista en tiedä mitään. Lähden etsimään suklaata jostain kaupasta tai kioskista nyt. Kiitos hei.

Valintana siis hyvin itseoikeutetusti (ja nyt sitä volyymia) Strapping Young Lad – Shitstorm

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Day 19 A song from your favourite album

No huh huh. Nämä merkinnät on tullut tavaksi aloittaa siten, että vähän pohjustaa aihetta ja kiertelee ja kaartelee asian ympärillä, kunnes sitten pääsee vihdoin siihen lopputulemaan, joka teille näyttäytyy biisin valikoimisella.

Tällä kertaa on hyvin hyvin vaikeata lähteä valikoimaan yhtä tiettyä suosikkilevyä. Tässä nyt kun istun kotisohvalla, jalat pöydällä ja tiirailen levyhyllyäni suhteellisen epäergonomisessa asennossa, olen suorastaan kyvytön valitsemaan yhtä tiettyä levyä.

Kuten olen monasti toitottanut, mielestäni kaksi maailman parasta levyä ovat Lateralus ja Panopticon. Tehdään siis niin, että valitsen nyt tylsästi Lateralukselta biisin ja se on sitten siinä.

Pitemmittä puheitta, hyvää viikonloppua ja sitä vappua toivotellen. Tool – Schism.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Day 18 A song that you wish you would hear on the radio

Tjänare jälleen. Eilisen kirjoitukseni aiheen tola ei liene muuttunut mihinkään yhden yön aikana. Pop-kulttuuriin keskittyvä media ui syvissä, tummissa vesissä, eikä rantaviivaa ole näkyvillä. Minun puolestani saisi oikeastaan lopettaa sen uimisen. Tunnustaisi tosiasiat ja antaisi mennä. Hukkuminen on kuulemma loppujen lopuksi hyvä tapa kuolla. Sen jälkeen kun on vetänyt keuhkonsa täyteen vettä, tulee rento ja suorastaan autuas olo. Näin olen lukenut jonkun henkiin elvytetyn sanoneen.

Nyt en oikein jaksaisi kirjoittaa mitään sen pitempiä sepustuksia, vaan taidankin mennä suoraan biisiin. Miksi sitten haluaisin että juuri tämä kipale soisi siellä radiossa? Tekstinsä takia. Ottakaa ihmeessä haltuun, suosikkikohtani laitan vielä tämän videon alle.

... jaaaaaa kun kerran videota kun ei löydy haluamassani muodossa, niin laitetaanhan sitten pelkkä Youtube-linkki. Siitä löytyvät itse valinta ja sen nasakat lyriikat.

Propagandhi – Rock For Sustainable Capitalism

Music's power to describe, compel, renew...
It's all a distant second to the offers you can't refuse.
Anyone remember when we used to believe
that music was a sacred place and not some fucking bank machine?

Not something you just bought and sold?
How could we have been so naive?
Well, I think when all is said and done,
just cause we were young doesn't mean we were wrong.

torstai 28. huhtikuuta 2011

Day 17 A song that you hear often on the radio

En ole kuunnellut radiota aikoihin. Ei niinkään, etteikö minulla olisi siihen mahdollisuutta. En vain jotenkin ole sellaista sortimenttia, että minua kiinnostaisi kuunnella valmiiksi pureskeltuja soittolistoja. Itse asiassa, Jarkko Martikainen (jälleen mainittu) kirjoitti samasta aihepiiristä hyvän biisinkin, YUP:n Me viihdytämme teitä. Kuuntele tarkkaavaisesti sen tekstiä, jookos?



Joskus olin kuuntelematta radiota monta kuukautta ja kun palasin Radio Rockin taajuudelle, samat biisit olivat edelleen voimasoitossa. Olin suorastaan häkeltynyt tästä. Radio Mafian tilalle tullut YleX ikäväkseni lähti mukaan tähän soittolistajumppaan ja silloin tein päätöksen, joka kantaa edelleen tänäkin päivänä.

Kun Laki Yleisradiosta pitää sisällään seitsemännessä pykälässä aatteen, että Ylen lainmukainen tehtävä on tuottaa kaikelle kansalle materiaalia, ja koen, ettei se minun kohdallani ainakaan toteudu, niin olen jättäytynyt Ylen tarjonnan (ja täten koko televisiotarjonnan) ulkopuolelle.

Mutta se nyt tästä paasaamisesta. Nyt pitää lähteä tekemään töitä, vaikka ulkona paistaakin pilvettömältä taivaalta aurinko ja aamiainen laittaa silmät lupsaamaan.

Valintani on radiossa soineista biiseistä sellainen, jonka muistin pienellä aivojumpalla ja kyseinen kappale vielä miellyttää. Siispä seuraavana meille kaikille pätkähtää Danko Jones – Code Of The Road. Hyvää päivää teille.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Day 16 A song that you used to love but now hate

Tjänare från Stockholm! Täällä sitä ollaan svea-mamman hoteissa, kansankodin aurinkoisessa pääkaupungissa. Ihan pian on lähdettävä töihin, mutta sitä ennen nopeasti biisi jota ennen ”rakastin” ja nykyään sitten vihaan.

Kyseinen biisi ja albuminsa myös nousivat kaikkialla myyntilistoilla korkealle ilmestyessään ja en toisaalta ihmettele tätä. Väkeviä mutta erikoisia melodioita, äkkiväärää soitantaa ja karismaattinen nokkamies, jonka äänessä on jotain hypnoottista. Tai ei jotain, vaan se vibraatto on niin vahva, että jengi menee koomaan siitä.

Minäkin tämän levyn ostin silloin 2001, olin bändistä intoutunut ekaa levyä kuultuani, eikä riemulla meinannut olla rajaa, kun tämän levyn laitoin soittimeen ja lähti käyntiin. Mikä fiilis se olikaan!

Paria kuukautta myöhemmin olin kuunnellut kyseistä levyä niin paljon (toisin sanoen en kuunnellut mitään muuta levyä ja minulla soi musiikki jo silloin suhteellisen jatkuvasti kotona), että aloin vihata sitä ja koko yhtyettä sen myötä. Sen koommin en ole materiaalinsa pariin palannut, ja tuskinpa enää palaankaan. Tein itselleni Radio Rockit ja voimasoitin materiaalin pilalle.

Hyvät kantajat ja vastaajat, tytöt ja pojat. M. Laineen 16. valinta on System Of A Down ja Toxicity-levyn kuudes indeksiraita, Chop Suey!

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Day 15 A song that describes you

Kappas, tämä homma alkaa olla puolivälissänsä. Tänään valikoidaankin hankalasti. Biisi joka kuvailee minua. Kuvailee kuin oireyhtymää konsanaan? Tätä pähkäillessä, pari erinäistä biisiä tuli mieleeni muita useammin. Tai no, jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin toki Yhtyeen biisit tulivat ensimmäisinä mieleen, mutta koska haluan pitää sen puolen itsestäni yksityisasiana, niin en sitten niitä lähtenyt tähän arpomaan.

Pari ulkopuolisen tekijän kirjoittamaa kappaletta, joiden joko lyyrinen tahi melodinen sisältö pitää sellaista informaatiota itsessään, että siihen kokee samaistuvansa, olivat siis valikoitumassa. Itseinhon hetkillä valinnaksi helpolla muodostuisi Papa Roachin hieno Binge (sanat) (jonka tekstin tosin allekirjoitan osittain välillä) mutta koska nyt en osaa inhota itseäni (olen vasta herännyt enkä juonut kahvia vielä. Miksi en ole juonut kahvia vielä?!?), valitsen toisin.

Pitkään ykkösvaihtoehtonani oli Propagandhin Refusing To Be A Man (sanat) ja se voisi olla sitä oikein hyvin tietenkin edelleenkin kaikessa kantaaottavuudessaan. Toisena vaihtoehtona oli Jon Lajoien Everyday Normal Guy tai oikeastaan enemmän vielä se kakkososa kuvaa minua paremmin, mutta koska kesä on tulossa, niin valitaan nyt sitten yhtä maailman parhaista kesämusiikeista ja mennään sillä.

Miksi tämä biisi sitten kuvaa minua? Päättele itse.

Turbonegro – Blow Me Like The Wind



You think I'm fat
But its an optical illusion
You know I'm hot
It's just my chemical solution

So when you hear my mighty call
You better
Hoist your sails and pray for the gods of wind
To blow us all

So blow me
Blow me like the wind
Blow me
Blow me once again

Tonight I'm feeling tops
On the stairs of evolution
I call the shots
In my genetic revolution

Cause I've been waiting
Waiting night and day
Just something good might blow
Might blow my way

So blow me
Blow me like the wind
Blow me
Blow me once again

If I gave you a turn on
Would you raise my antenna
If i gave you a dime
Would you blow my paradigm
If I gave you my candle
Would it be too hot to handle
If I ran for election
Would you support my erection

So blow me
Blow me like the wind
Blow me
Blow me once again

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Day 14 A song that no one would expect you to love

Eilen oli huikean hieno päivä. Käytiin Kesiksen kanssa kaksipyöräilemässä Porvoossa. Tuo tuli todella tarpeeseen, varsinkin toissapäiväisen terassikauden aloittamisen jälkeen. Se tunne kun tie aukeaa edessä, polkaisee pykälää pienemmän vaihteen sisään ja antaa mennä, on jotain jota ei oikein voi kuvailla.

Tuo pohjustus ei kuulu tämän päivän biisiin mitenkään. Kunhan nyt vain halusin muutaman rivin lisää tekstiä tähän merkintään.

Biisi itsessään on varmaankin monelle yllätys, mutta tavallaan kovinkin selvä valinta. Minulle musiikissa hyvät nostatukset, kerros kerrokselta kasvavat ääniaaltojen määrät, joka toistokierrokselta löytyvä joku uusi juttu, ovat ne asiat, jotka saavat minut kiinnostumaan. Yhdessä genressä jumittaminen on sitä paitsi uskomattoman tylsää, vaikkakin olisi katu-uskottavampaa kuin esim. tämän valinnan julkinen toitottaminen. Koska olen niin väsynyt ja en ole kuunnellut tätä biisiä aikoihin, enkä nyt jaksa edes mitään populÄÄrimusiikin tolaa ihmettelevää tekstiä suoltaa, niin menköön nyt vaikka ihan näin.

Paitsi että vaihdan sittenkin biisin takaisin. Alunperin piti kirjoittaa kyseisen albumin avausraidasta, ja minuuttia ennen kun aloin kirjoittaa, valitsinkin albumin päätösraidan ja se mielessä kirjoitin nuo muutamat rivit. Nyt valitsen sitten kuitenkin tuon alkuperäisen biisi-idean. Teksti päteköön siihen myös.

Hyvää maanantaita toivotan teille tämän tahtiin. Mew – Am I Wry? No

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Day 13 A song that is a guilty pleasure

Kaikkihan varmaankin muistavat Aku Ankan pahassa pinteessä kysymyksen ”rahat vai kolmipyörä?” ääressä. Eilen kysymys muotoutui minulle uusiksi, näin kesän ollessa tuloillaan kohti. Siispä kysymys tuntuu olevan minulle enemmän muotoa ”terassi vai moottoripyörä?” ja eilen valikoin pienessä krapulassani vaihtoehdoista ensimmäisen. Oli huomattavan mukavaa nähdä Pokeritähteä ja muita piiiitkästä aikaa ja tuli tehdyksi myös eräänlainen huomio kesken kaiken.

Ainakin minulle illan pituus on kahdeksan tuntia. Riippumatta aloitusajasta. Eilen mentiin terassille kahdelta ja kymmeneltä olin jo lompsottelemassa kotia kohti, monta rahaa köyhempänä mutta satoja nauruja rikkaampana. Josko tänään pääsisi sitten jo mopoilemaankin taas. Kelin ainakin pitäisi olla kohdallaan.

Sitten päivän valintaan. Ei tästä nyt oikein voi kirjoittaa mitään sellaista hyvää pohjustusta. Minulla on, kuten jo olen aiemmin asian paljastanut riisuutumistaiteilijan tavoin, fiksaatio ja tämä ”guilty pleasure” on tätä osastoa. Pitemmittä puheitta, iki-ihana Hayley Williams ja jotkut muut: Misery Business. Livevideo valikoitui lähinnä virallisen musiikkivideon huonouden ja tämän liven aloittavan rumpalin voimallisen työskentelyn johdosta.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Day 12 A song from a band you hate

Jesh, tämäpä kivaa. Eilen ryyppäsin aika kovaa mutta tehokkaasti. Ensin kotona (yksin tietty), sitten baarissa (yksin tietty), sitten Nosturissa bändikämpällä ryypättiin ja yli neljän vuoden tauon jälkeen sitä joutuikin yhtäkkisesti huutohommiin. Tämän jälkeen ryypättiin vielä Alakerrassa ja tästä kaikesta kovin voipuneena lähdin himaan joskus puolen yön paikkeilla, hain ison läjän kebabia ja ahdoin sitä itseeni sohvalla kuin David Hasselhoff hampurilaista siinä yhdessä videossa.

Nyt olo on ei-niin-kiva. Onneksi ei ole ketään kelle puhua, koska pelottaa kuinka matalaksi puheääni vetää. Veikkaisin hyvin matalaa. Sellaista Valon Villen Venus Doom-matalaa. En saa nukutuksi kun yskittää niin kovasti ja pää on kipeä yskimisestä. Vaan kylläpä oli uskomattoman kivaa ja tuli välittömästi suurensuuri ikävä bändihommia.

Tähän pääkipuun ja yleiseen krapulaiseen heikkouteen pitäisi nyt sitten vielä valikoida jotain paskaa musiikkia? En oikein haluaisi edes muistella niitä yhtyeitä joita ”vihaan”. Mutta otetaan nyt sitten yksi tähän näin. Tällainen helppo ja transparentti.

Hevi on musiikkityyleistä minulle rakkain. Se on saanut alkunsa rock-musiikista, jonka me kaikki tiedämme syntyneen Elviksen, Chuck Berryn ja muiden vesseleiden lanteilta 1950-luvulla. Metallimusiikki irtaantui rock-musiikista 1960-70-lukujen taitteessa Led Zeppelinin ja Black Sabbathin myötä. Perin vääristynyttä on, että pidän kahta viimeksi mainittua huomattavasti paljon tärkeämpänä osana musiikkihistoriaa, kuin koko äitigenren synnyttäjiä.

Rokettirolli ärsyttää minua kaikkine täysin käsittämättömine laulumaneereineen, torttutukkineen ja muine ulkomusiikillisine juttuineen. Jumitin äsken ainakin minuutiksi tankkaamaan äskeistä lausetta ja pähkäilemään, voiko noin kirjoittaa. Ilmeisesti siinä ei ole virhettä.

Mutta siis, nyt tämän pitkähkön pohjustuksen lyhyt loppu. The Baseballs on mielestäni käsittämätön ilmiö, ja siinä missä Eläkeläiset ja Richard Cheese tekevät coveroinnista hauskaa kuultavaa, tämä Saksan suorastaan kultainen lahja maailmalle saa minut voimaan pahoin.

Ja en varmasti upota videota taaskaan. Kaunis Robbie Williamsin Angels vedetty niin sanotusti paskaksi.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Day 11 A song from your favourite band

Huomenta, ihmiset. Yhdennentoista päivän (ja tällä kertaa pitkäperjantain) biisivalintaa tekemään. Aluksi olin ihan varma, että kyllähän tässä Toolia tulee valituksi ja valinnanvaikeus lähinnä on sitten vain muutaman todellisen ässäraidan väliltä.

Sitten yhtäkkisesti omaa lähiaikojen musiikkikäyttäytymistäni tarkastellessani, huomasin Toolin pyörineen kovin vähän levylautasella. Voimasoitossa taasen on ollut erittäin paljon kantaa biiseissään ottava, poliittisen punkin ykkösnyrkki Propagandhi.

Entäs sitten pitkän linjan suomalaiset korvakarkkini Stam1na, Mokoma ja YUP? Näitä kaikkiahan idoliseeraan ja olen seurannut uriaan huomattavan pitkään:

YUP:ta vuodesta 1996, Juhannuksen vietosta palatessa, jolloin kuulin ensimmäisen kerran biisinsä Murhaaja soittaa pasuunaa.

Mokomaa aloin seurata Kurimus-levyn tiimoilta, eli vuodesta 2003, vaikka olinkin aiemmin jo materiaaliaan kuullut (ja levyhyllystä löytyy, ihan näin kuriositeettina, ensimmäisen sinkkunsa Valun ensimmäisestä painoksesta yksi kappaletta).

Stam1naa taasen aloin seurata heti riemastuttavan räjähtävästi käynnistyvän debyyttialbuminsa ilmestymisestä, eli vuodesta 2005.

Kaikki edellä mainitut yhtyeet + liuta muita (NoFX, Opeth, HIM, Strapping Young Lad...) ovat aika ajoin tuulisen mäen päällä, korkealla kivellä seisomassa. Kiveen on hakattu teksti: ”M. Laineen suosikkiyhtye” ja tuuli ulvoo korvissansa.

Tänään valikoin kuitenkin ahdistuspäissäni seuraavan biisin. Biisin teksti on mielestäni kovin oivaltavasti kirjoitettu ihmisyydestä ja sen kummallisuudesta. Maynard James Keenan on hyvin hieno mies.

Olkoon siis suosikkiyhtye-kivellä seisomassa Tool ja valintana pitkällisen kaksintaiston jälkeen 10 000 Days -albumin suosikkiraitani Right In Two.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Day 10 A song that makes you fall asleep

Hei lukija, Miero tässä moi. Tällä kertaa on kyseessä päivä numero 10 ja laulelma tai musiikkinumero joka nukahduttaa.

Jos olet pitemmän aikaa seuraillut tätä turhaa sanahelinää jota suollan, olet varmaankin huomannut minun aika ajoin mainitsevan eskapismistani. Ainakin luulen maininneeni. Olen taipuvainen siihen ja uppoudunkin mitä helpoimmin levyn, kirjan, elokuvan, teatteriesityksen, tahi jonkin muun todellisuutta ainakin hetkeksi korvaavan jutun pariin.

Koska maailma on paha paikka, kylmät ja itsekkäät ihmiset ovat päättämässä asioista, olen ahdistuneempi kuin aikoihin. Arvomaailmamme on muuttumassa hälyyttävästi: muukalaisvihasta on muodostumassa hyve, ihmisten tasa-arvo ja ihmisyyden arvo ylipäänsä on vain loittoneva muisto jossain tuolla takana. Kerskakulutuksella saadaan se oma napa lihotetuksi lähemmäs kasvoja, jotta sitä on helpompi tuijottaa.

Onneksi voin ahdistukseni hetkellä kaivaa erään tietyn levyn hyllystäni, lämmittää kaakaota, asettua joko sänkyyn tai sohvalleni ja antaa tämän kombinaation saatella minut johonkin parempaan ja kauniimpaan, äänimaton syleillä minua kuten juuri sopivaksi virttynyt huopa tekisi ja sulosointujen painaa silmäluomeni hiljalleen kiinni hellästi kuin saattohoitaja potilaalleen viimeistä kertaa tekee.

Koska en osaa valita yhtä biisiä, valitsen nyt kyseisen levyn kaksi ensimmäistä raitaa. Katsokaa nuo videot, hyvät ihmiset, ja huomatkaa se kauneus ja lämpö joka niistä huokuu. Ollapa täällä meidänkin maailmassamme jotain tuollaista.

Valintani siis on yksiselitteisesti tietenkin Sigur Rós ja heidän loistelias levynsä Takk.

Ja koska videot ovat tällä kertaa visuaalisesti niin tärkeitä tässä hommassa, enkä osaa ilmeisesti modata tätä sivustoa niin, että ne näkyisivät ihan kokonaan, laitan vain linkit näkyville. Näin.

Sigur Rós - Glósóli

Sigur Rós - Hoppípolla

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Day 09 A song you can dance to

Oih ja voih. Tämä kauhulla odotettu, meemin ensimmäisestä päivästä alkaen väistämättä lähentynyt verisuinen, pitkin kulmahampain varustettu, ärisevä ja säälimätön hirviö on nyt täällä.

Kuinka itse asiassa määritellään tanssiminen? Wikipedia avaa terminologiaa näin:

Tanssi viittaa useimmin ihmisen liikkumiseen, tarkoituksena huvitella tai ilmaista jotain tanssilla. (...) Eläimillä tanssi voi olla osa pariutumisrituaalia, mehiläiset ovat tunnettuja tanssistaan, jolla kertovat muille pesän mehiläisille mistä löytyy mettä. Kurkien soidintanssi on erityisen komeaa katsottavaa.

Tanssiksi voidaan myös kutsua esimerkiksi tuulen aikaansaamaa liikettä puiden lehdissä ja muissa kasveissa. Tällöin liikkeestä käytetään tanssi-nimikettä kuvaannollisesti. Tiettyjä musiikkityylejä kutsutaan erityisesti tanssimusiikiksi.

Ihmisten esittämä tanssi voi olla sekä ennakolta määrättyjen askelkuvioiden noudattamista tai täysin improvisoitua liikkumista, usein musiikin tahtiin. (…) Tanssin määritelmään vaikuttavat sosiaaliset, kulttuuriset, esteettiset ja moraaliset määritelmät ja rajat. Tanssina voidaan pitää niin kuviokelluntaa kuin kamppailulajien harrastajien kata-liikesarjoja.

Amerikkalainen antropologi Judith Lynne Hanna määrittelee tanssin olevan "ihmisen käyttäytymistä, joka tanssijan näkökulmasta koostuu merkityksellisistä, harkitusti rytmitetyistä ja kulttuurin muokkaamista sanattomien ruumiinliikkeiden jaksoista, jotka poikkeavat tavallisista liiketoiminnoista siinä, että liikkumiseen on sisäinen ja esteettinen tarve
".

En ole koskaan tuntenut sitä sisäistä, tahi sitten varsinkaan esteettistä, tarvetta heilutella hanuriani jonkin musiikin tahtiin. Ellei nyt sitten lasketa tähän mukaan moshaamista. Ja lasketaan oikeastaan vaan. Kyllähän se niin on, että kun musiikki täyttää tietyt parametrit, alkaa allekirjoittaneella pää nykiä tahtiin. Tästä erittäin hyvä esimerkki ja päivän musiikkivalintani onkin seuraava.

Tämän biisin lähtiessä käyntiin (volyymia pitää sitten olla, hei), alkaa tietynlainen linkkuveitsiliike välittömästi keskivartalosta, hartioiden pyrkiessä kontaktiin polvien kanssa. Istuessa ainakin. Tukka avoinna ja katse lattiaan sitten kun heilutte. Säkeistön aikana heilutte rauhallisemmin ja kun kertsi lähtee, tiedätte mitä tehdä.

Kuinka sopivasti onkaan biisi nimetty tämän päivän teeman mukaan. Sara – Tanssiin.



Ja jos moshaamista ei jostain tiukkapipoisesta ja käsittämättömästä syystä lasketa mukaan tanssimisen määreiden sisään, siinä tapauksessa päivän valintani on myös kotimainen biisi. Harva teistä varmaankaan muistaa edes tätä. Biisi valikoituu tematiikan ja sanoituksen huumoriaspektin takia. Teksti ja biisin kommervenkit ne jaksavat edelleen naurattaa. Ja kyllä, minulla on koko tämä pitkäsoitto levyhyllyssäni.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Day 08 A song you know all the words to

Nuoremmilla elinvuosillani oli elämä kovinkin erilaista. Ja nyt jo sitten lukijoille tiedoksi, tästä ei ole tulossa mitään ”pappa saattohoidossa muistelee”-merkintää. Niin siis, erilaista oli. Ei ollut internetiä ja televisiossa näkyi hyvin rajattu määrä kanavia.

Niinpä siis aikoinaan uuden musiikin löytäminen oli pienoinen tehtävä johon sisältyi kavereiden f-musakerhojäsenyyksiä ja isoveljiä, Suosikin sivuilla olleet Epe´sin katalogit ja hyvin harvinaiset reissut Helsinkiin. Niitä itsellä olevia c-kasetteja (maksoivat paljon ja niitä sai viikkorahoistansa hyvinkin heikosti) arvotti aika hanakasti. ”Tämän päälle en ainakaan äänitä” jne. Koska oma musiikkivalikoima ennen youtubea, spotifyta, groovesharkia ja myspacea oli aika suppea, oppi ”oman musiikin” ulkoa suhteellisen nopeasti *.

Ja vaikka olen tehnyt muistilleni hallaa, ilmeisesti edelleen lähtee maailman parhaan rock-levyn, Appetite For Destructionin, tekstit ulkomuistista, ainakin eilen parin biisin kuuntelu satunnaisesti antoi viitteitä siihen. Toivottavasti elämän ehtoopuolellakin, eli huomenna, lähtee.

Tämänkertainen biisi on paljon tuoreemmassa aivokerroksessa kuin 80-luvun lopun muistot. Biisi valikoitui ihan siitä syystä, että saisin vähän diversiteettiä tähän listaukseen, kaikilla on Gunnarit hallussa joka tapauksessa ja onhan toi biisikin ihan helmi.

Siispä etevää suomalaista postmodernia tekotaidetta, Osasto 11 – Karpo.



* Edit: Puhumattakaan musiikin kulutuskestosta. Kyllä niitä omasta mielestä paskempiakin levyjä kuunteli, josko sieltä jotain hyvää löytyisi kumminkin, verrattuna tähän nykyiseen "10 sekunnin jälkeen joko digitaaliseen roskikseen tai soittolistalle" -jaotteluun. Tuohon aikaan levy-yhtiötkin antoivat yhtyeiden kasvaa ajan myötä, eikä ollut mitenkään harvinaista, että yhtye alkoi breikata läpi vasta kolmannella pitkäsoitollaan, nykyisen "tokan sinkun myytävä kultaa tai ulos"-ajattelumallin sijaan.

Ja menihän tämä nyt kumminkin tähän vanha pappa-kategoriaan sittenkin.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Day 07 A song that reminds you of a certain event

Tämän päivän musavisan kimppuun kävin rennon varmasti. Mielessäni jo asettelin sanoja siitä, kuinka pidettiin pihafestareita kaverin vanhempien isolla pihalla. Parhaimpina kertoina viitisen kaveribändiä soittamassa kaikkea hiphopista hardcoreen, haki-telineistä kasattu lava, kesäpäivä, yli sata ihmistä ja kaikilla vilpittömän hyvä fiilis.

Biisiksi olisin valikoinut tämän:

Velcra - Test Animals

Mutta yhtäkkiä eilen lentokoneessa istuessa ja tätä pahinta mahdollista vaalitulosta pelätessä, mieleeni pätkähti eräs tietty tapahtuma, jota en vain voi ohittaa. Siispä aikamatkaamme vuoteen 2008 ja tähän merkintään:

http://mierolainen.blogspot.com/2008/06/lyhyit-lauseita.html


Lyhyestä virsi kaunis, joten tässä suosikkikohtani koko keikasta ja muutoinkin eräs Foo Fightersin parhaista biiseistä. Kylmät väreet menivät 86000 ihmisen laulaessa tätä. Ei voi sanoin kuvailla, eikä se videolla toistu tietenkään edes etäisesti sellaisena.