torstai 31. tammikuuta 2008

Rakkauden haudalla.

Hiljaisuus. Minuutin hiljainen hetki, jos on mahdollista? Suosikkiravintolani meni kenenkään yllättymättä konkurssiin. Vuoden aikana siellä vietetyt sadat tunnit, Roope Ankan rahasäiliön verran sinne kannettu määrä rahaa, ne kymmenet ilakointia sisällään pitävät hetket jotka päättyivät muistamattomuuteen, sadat hyvät vaihdot levysoitinten luona, kymmenet tahi sadat ilmaiset juomat, kaikki on nyt hämäriä, meluisia muistoja vain.

En osaa kirjoittaa mitään enkä sanoakaan. Minulla on orastava tunne siitä että sisältäni saattaa syntyä jokunen rivi lyriikkaa yhtyeelle. Tämän sanottuani, taputtelen nyt näitä rivejä ja tapan sen idean alkuunsa. Otsikonkin olin jo biisille varastanut toisaalta ja perusidean hahmottanut, ja mikä tärkeintä, olin jo valinnut kenelle kirjoittaisin. Ihmiselle jolla on nyt vaikea hetki menossa, ihmiselle jota en ole koskaan uskaltanut lähestyä, vaikka minun todella olisi pitänyt.

Ei muuta raportoitavaa, Ravintolan muistoa kunnioittaen.

keskiviikko 30. tammikuuta 2008

Harrastamisen parissa

Hei vain. Tämä merkintä on sitten lyhyt, älä odota siltä mitään, kuten elämältäkään. Lähipäivien ajat, joina en ole ollut töissä, olen viettänyt lähinnä harrastaen. Kylläpä kyllä, esittävä taide tarvitsee luxia: kalvotettuna, goboilla ja ilman, kaikenlaisissa muodoissa ja valotehoissa ylipäänsä ja niitä minä olen nyt sitten pakertanut.

Olen myös palannut vanhan harrastukseni pariin näköjään. Heräilen taas keskellä yötä enkä saa nukutuksi. ”19 pisteen käännöksen” oireisiin se kyllä kuuluu mutta minusta ei muutoin tunnu sille. Olen ehkäpä siis bipolaarinen karhu ja lanaan maanisuuden tietyömaalla tällä hetkellä? Ei, sillekään ei oikein tunnu. Tuntuu lähinnä väsyttävälle, kahvikin vain ärsyttää vatsaa ja stressimittari kohoaa siinä missä tietoisuus ja ymmärrys aikataulun pienuudestakin. Vähän yli viikko ja aivan hyvin paljon tekemistä. Töissäkin pitäisi olla ja keritä tekemään työasioita.

Nyt hakemaan lisää kahvia ja hankkimaan vatsahaavaa. Muista katsoa kumpaankin suuntaan ennen kuin ylität tien.

sunnuntai 27. tammikuuta 2008

"Maksan 1,25% vuosituloistani osastolle."

Hei vain. Tämä merkintä jota krapulaiset ja hivenen vapisevat käteni alkavat nyt näyttöpäätteelle maalailla ja taputella, (samalla tavalla kuin ulosteesta valmistettavaa majaa: tuohon *läts* ja tuosta puuttuu kyllä selkeästi *läts läts*, tästä sataa sisään ellen nyt laita siihen kunnollista paakkua *läts ja surv*) on ajatuksen tasolla niin iso ja monisäikeinen että uskon etukäteisreferoinnin ja lyhentelyn voimaan. Kyllähän minä voisin kirjoittaa vaikka kuinka mutta kahdesta syystä en nyt näin tee: 1) Sinä et jaksa lukea sillä tämä ei ole mielenkiintoinen merkintä, paitsi osittain ehkä. En tiedä vielä. 2) Maailmasta loppuu kirjaimet ja rivit kesken.

Eilen oli harrasteen talvirieha. Riehalla ei tarkoiteta tässä yhteydessä pulkkamäkeä, ilakoivia ihmisiä lumisodassa, takkatulen ääressä värjöttelyä, punaisia poskia ja hymyä vaan ammattiosaston omistamaa hulppeata järvenrantahuvilaa, kolmeakymmentä esiintymis- ja huomiohalukasta ihmistä, karaokea eroavaisin taidoin, lämmintä olutta joka jutteli, makkaraa, hyvää ruokaa, lisää karaokea, helvetillistä äänenpainetta, karaokea, kaljaa, karaokea, kaljaa… Osannet muodostaa jo näkemyksen illasta näiden apusanojen avulla. (Tällä hetkellä asunnossani soi drum'n'bass, mitä linnassani tapahtuu? Tarvitsen varmaankin Salviaa tahi muuta psykedelistä huumetta.)

Eilisen suurin pettymys oli Ghitan poisjäänti. Seuraavat sanat ovat suoraan sinulle tarkoitettuja: Et ymmärrä kuinka sydäntä särkevää on katsoa kuinka et elä. Haluaisin näyttää sinulle tästä maailmasta uusia puolia, asioita joita et tiedä. Näiden asemesta olet kotona sen sinua ajatuksen tasolla pettävän miehesi kanssa. Ymmärräthän ettei aikaa voi kääntää taaksepäin? Älä tuhlaa elämääsi noin, älä pelkää yksin asumista ja olemista, olet niin hieno ihminen että löydät aivan varmasti sinua arvostavan miehen. Ole rohkea ja irtaudu. Älä jää jalkoihin.

Minulla olisi vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa mutta en vain jaksa. Taidan siis siirtyä kasvisruoan ja haaveilun pariin, virkistää elimistöäni vesibukkakella, juoda kahvia, tehdä perin sunnuntaisia asioita ja sitten siirtyä työelämään.

torstai 24. tammikuuta 2008

Kierrellen ja kaarrellen, miltei tanssahdellen ellei kansi olisi niin liukas.

Huomenta. Olen muutaman syrjähyppyisen yön jälkeen palannut turvallisesti takaisin vanhaan. Olen kainosti pyytänyt anteeksi ja vakuuttanut etten enää jatkossa tee näin. Olen palannut takaisin vanhaan unirytmiini siis, olen herännyt kaksi tuntia ennen herätystä, kuten minun kaiketi kuuluukin.

Olen huomannut tämän blogin ylläpitämisen paikka paikoin hyvinkin hankalaksi. Aiheet eivät halua ilmestyä minulle kirkkaina vaan pikemminkin utuisina häivähdyksinä horisontissa, kuten majakka sumussa seilaavan valtamerilaivan tähystäjälle, luoden epävarmuutta että näkikö sitä nyt sitten oikein vaiko oliko kyseessä kangastus johon luottaminen johtaa meidät kaikki tuhoon ja lastina olleen mirhamin upottua hyiseen jäämereen, tulee jälkikasvumme ja heidän jälkikasvunsa elämään velkavankeudessa isiensä, isoisiensä ja heidän isiensä typeryyden tähden.

Malliesimerkki aiheen vajavaisuudesta, jos näin voidaan sanoa, on edessäni olevalla muistilapulla oleva lause. Muistilapulla lukee tietenkin kaikenlaista, irrallisia sanoja, numerosarjoja, pari erisnimeä, eräs biisin nimi, erään vanhan (meinasin sanoa ikivanhan vaan kaikki on suhteellista, vaikka tämä blogi onkin minua vanhentanut, on se silti aika nuori vielä.) blogimerkinnän aiheen ydin kahdella sanalla ja kaikkea muutakin sellaista.

Tämä lause, jonka piti olla merkintäni keskus ja malliesimerkki, on lyhyt. Se on suoraan myös varastettu internetissä toimivalta sivustolta jossa kommunikointi ystävien ja tuntemattomien kesken on helppoa. Olen kyseisen sivuston kautta tutustunut moniin ihmisiin elämässäni, ihmisiin jotka ovat merkinneet paljon, ihmisiin jotka merkitsevät paljon ja ihmisiin jotka eivät merkitse yhtään mitään eivätkä tule koskaan merkitsemäänkään.

Tämä lause on minusta huvittavan loistava esimerkki kaksikielisten hurmaavasta tavasta sekoittaa armas äidinkielemme sipoolais-westendiläiseen elämäntapaan ja –kieleen. Tietenkin lauseeseen vaikuttaa vielä paljon se tosiasia että kyseessä on kahden suomenruotsalaisen käymän keskustelun irto-osa, keskustelun jossa on puitu ennakkoluulottomasti jotain muuta kuin purjehdusta, juomalauluja, juhannussalkoja, villapaitoja harteilla ja muita sen sellaisia. Keskustelussa on puitu alakulttuurista musiikkitapahtumaa, punk-musiikkitapahtumaa jos tarkkoja ollaan.

Tämä lause joka sai minut nauramaan ja kirjoittamaan noin 34 riviä turhuutta kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan näin:

Va No Shame lämppäre?

keskiviikko 23. tammikuuta 2008

Kolmen tuuman poisto ja kuolo.

Huomenta. Eilinen oli paluupäivä arkiseen aherrukseen. Onneksi arki alkoikin hivenen eri tavalla kuin yleensä. Kävin eilen tapaamassa suosikkitaiteilijaani kuva- ja installaatiotaiteen saralla, Reima Nurmikkoa. Keskustelimme hyvän tovin ekologispoliittisia asioita ja vaikka nämä keskustelut olivatkin hyvin antoisia, maailma tuntuu raskaammalle ja ahdistavammalle jälleen.

Täytyy kyllä sanoa että Reiman työt ovat hyvin puhuttelevia ja niissä kierrätetään paljon. Käy itse tarkastamassa täältä.

Palattuani Turun kupeesta kotiini oli luvassa normaalit kuviot: sähköpostin tarkastus, turhautuminen siitä ettei eräs tietty posti ole tullut tyköni, itsepetoksessa eläminen sen(kin) asian suhteen että se posti on vielä tullakseen, kevyttä ateriointia (tässä tapauksessa näkkileipää) ja sen sellaista.

Alkuillasta tuli kutsu kaverille juomaan kahvia tai teetä. Tai kuten hän asian ilmaisi kieltäydyttyäni kohteliaasti kahvista: Jos haluat juoda kaljaa, käy kaupassa. En halunnut.Tällä teatteritaitavalla ystävättärelläni oli menossa luonaan kotikampaamohetki, seurasin noin tunnin verran neitien ilakointia saksien ja veitsen kanssa. Eräs illan varmaankin kuuluneimpia lauseita oli ”Vähemmän palloa!”.

Kun olivat saaneet frisyyrinsä kuntoon, oli minun vuoroni istahtaa penkille. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2002 taikka 2003 (en todellakaan voi muistaa eikä asia edes ole kiinnostava. Ei ole tämä merkintäkään, tiedän kyllä. Ei kukaan pakota sinua lukemaan. Mene ulos pelaamaan palloa jos ahdistaa noin kovasti.) hiuksiani leikattiin ja vaikkei dramaattista muutosta olekaan tapahtunut, on tunne silti hivenen outo.

Minulla oli vankka ajatus tämän merkinnän suhteen mutta suru-uutinen Heath Ledgerin kuolemasta on saavuttanut minut joten kirjoittamisen asemesta pidän minuutin hiljaisuuden. Pidä sinäkin, Heath oli erittäin hyvä työssään ja häneltä olisi voinut odottaa suuria suorituksia.

maanantai 21. tammikuuta 2008

Räntäsadetta ja kateutta.

Hei taasen. Matkamessut ovat nyt suoritettu kunnialla läpi ja vipinää riitti. Osastollamme oli mukavaa vaikkakin jalkojen ja poskipäiden säryn suuruudesta ei niin heti uskoisikaan. On siis hymyilty äärimmäisiä määriä, hikoiltu ja nauratettu potentiaalisia asiakkaita, jaettu ilmaisia lahjuksia, kuunneltu kärsivällisyyden äärirajoja hipoen pienten lasten tarinoita minun työmaahani liittyvistä kokemuksista, syöty erittäin hyvää ja ilmaista ruokaa ja kaikkea sen sellaista.

Tapasin messuilla myös pitkästä aikaa erään tuttavani, erään tunnetun rullalautailijan pikkusiskon, näin myös todennäköisesti Suomen tunnetuimman reissaajakaksikon joka oli puffaamassa omaa matkakirjaansa ja kertomassa kokemuksiaan matkailusta, tapasin sattumalta erään kaverini juuri kun olin poistumassa ja noin miljoona ihmistä muutenkin.

Matkamessujen jälkeen matkasin nukahtamispisteessä Helsingin keskustaan ja raitiovaunusta poistuessani näin yhtyeen entisen rumpalin. Kävimme kahvilla ja siellä tapasimme sattumalta hänen tuttujaan. Matkasimme luontevasti parille oluelle Bar Looseen. Sieltä matkani jatkui Punavuoreen jossa olinkin lukittuna pieneen yksiöön illan ja yön.

Tänään aamupäivällä poistuin yksiöstä tarkkojen ohjeiden noudattamisen jälkeen, virallisen asuttajansa ollessa jo matkalla Venezuelan lämpöön. Yksiöstä matkani johti läpi vesisateen erääseen haastatteluun joka meni mielestäni oikein hyvin. Tuloksista saanen kuulla myöhemmin.

Bussimatka kotiin oli silkkaa eskapismia: Räntää vihmoi taivaan täydeltä, hyvä musiikki soi iPodissani ja aika kului jouhevasti lukiessani omistuskirjoituksella varustettua reissukaksikon paksua opasta ulkomaanmatkailusta. Matkakuume kohosi jo eilen alustavasti lukiessani kirjaa ja bussimatkalla se kohosi äärimmäisiin lukemiin. Ilmoitan täten että aion lähteä nousevan auringon maahan kunhan aika ja tili ovat kypsät ja olen kateellinen jokaiselle joka lähtee matkaan.

Nyt olen siis kotona ja en tiedä oikein mitä tekisin. Keli ei juurikaan piristä. Ehkäpä katson Kummisetä II:n, ensimmäinen osa tuli katsottua lauantai-iltana erään rakkaan ystäväni kanssa, hän ei ollut sitä koskaan nähnyt joten kyseessä oli kulttuuriteko puoleltani ja mielestäni ansaitsisin palkinnon.

lauantai 19. tammikuuta 2008

Työurakan puolivälin reportaasi. "Täällä Aarne Tanninen, Washington."

Hei vain Sinä. Eilen oli ensimmäinen ja pisin päivä Matkamessuja kohdaltani. Messukeskus tarjoilikin kyllä kaikenlaista mielenkiintoista huomioitavaa: Erään tosi-tv-ohjelman kaksi nuorta herraa (toinen voittaja, toinen se adhd-oireyhtymän omaava, hammastikkuja jäytävä) herättivät sangen paljon huomiota paikallaan pysyvän itämerenlaivan osastolla, huomasin sympatiseeraavani niitä onnettomia joiden työskentelyasuna oli esim. Muumipeikon tahi hauen asu. Omassa, aika hyvinkin kevyessä asusteessa noihin verrattuna oli välillä aika kuuma. Näin myös Folke Westin täysin elävänä eikä vain mystisenä taruolentona.

Osastollamme vallitsi hyvin hyvä henki, luontainen väsymys edellispäivänä jo työtä tehneiltä tuli esille levottomina juttuina joiden painopiste tuntui olevan raskas ja sen takia vetävän ns. ”alakertaan” jatkuvasti. Ensimmäinen tällainen suorite tapahtui tunti kaksikymmentäyksi minuuttia Messukeskuksen ovien avaamisen jälkeen.

Olen eilen todistanut parikin aika jännää juttua: En olisi uskonut että elän niin vanhaksi että kuulen syvästi kunnioittamani HIM-yhtyeen musiikkia bluegrass-versioina. Tapasin myös ystäväni ja hänen ystävänsä. Virallinen esittely sai minut nauramaan, hänen nimensä takia. ”Mierolainen, päivää.” ”Karkki, päivää.” ”Haahaa.”

Matkamessuilla on varmasti ollut kaikkea muutakin mutta en nyt vain osaa nostaa esille mitään sellaista yksittäistä, taidan siis keskittyä kahviini ja musiikkiin. Tänään osastollamme kuulemma ammutaan aseella, se on ihan mukava vaihtoehto ohjelmatarjonnassa, vaikkei eilisen huivi- ja viuhkashow’n silmänruoka-annosta käy laisinkaan moittiminen.

Mierolainen siis vaikenee ja toivottaa teille kaikille oikein hyvää viikonloppua, olkoon se merillä seilaamista, puurtamista vammaistyössä, alkoholisoitumista lähiössä, mitä vain. Se mitä teet, toivottavasti tulee hyvin tehdyksi.

torstai 17. tammikuuta 2008

Vapiskaa martat

Parahin sähköisen tyttömäisen päiväkirjani lukija, tervetuloa tähän merkintään. Olen hieman väsynyt joten tällä kertaa merkinnän sekä kirjoitus- että julkaisurima lasketaan maahan. Siitä pääsee nyt jopa paralyytti yli pyörätuolillaan.

Toissayönä nukuin n. 5 tuntia. Tämän jälkeen olin töissä päivän ja illalla katsastamassa erittäin miellyttävässä seurassa seisovaa komiikka. Ilta oli hyvä, yllättävä, myötähäpeää nostattava, hersyvää naurua herättävä, shokeeraavia mielikuvia hiekkalaatikkokeskusteluista luova ja muutoinkin hyvin mukava. Kotiuduin puolen yön tällä puolen ja nukahdin ehkäpä yhden korvilla. Täten valvoin siis 19 tuntia, kuten edellisenäkin päivänä.

Herätyskelloni virkaa ajava puhelimeni herätti minut Johnny Cashilla ennen kuutta. Kahvia nauttien äärimmäisen väsyneet silmäni alkoivat piristyä. Olen aamukahvin jälkeen seissyt yhdeksän tuntia tuulisen pellon laitamilla, estänyt ihmisiä kulkemasta, seurannut vilkasta radiopuhelinliikennettä, polttanut tupakkaa, juonut kahvia, tärissyt kylmästä ja sen sellaisia. Tästä huvista kyllä onneksi maksetaan korvaus. Ei tuota ihan harrastuksen takia viitsisikään.

Nyt olen sitten väsyneenä kotona ja mietin pyydänkö palvelijoitani valmistamaan minulle kylvyn vai en. Elämä on raskaimmillaan näiden suurien kysymysten äärellä.

Seuraavat kolme päivää menevät onneksi sisätiloissa mutta paljon suuremman ihmiskontaktimäärän äärellä. Sijoita otsikko tähän, Mierolainen on tulossa Matkamessuille töihin.

keskiviikko 16. tammikuuta 2008

"You have not seen the last of me, I'm breeding thorns."

Tuijotettuani minuuttikaupalla tyhjää ruutua, hörpittyäni hyvää kahvia ja kuunneltuani hyvää musiikkia, en ole vieläkään keksinyt nasevaa tapaa aloittaa merkintää. Olenko muuttunut tylsästä äärimmäisen tylsäksi kynäksi kertaheitolla? Mitä jos tuo pätee kaikkiin elämänaloihin?

Millaista tämä potentiaalinen terätön elämä sitten olisi? Jo silkkana ajatuksena se on inhottava: kaveriporukan hidas hämäläinen jolle aina saa ns. taivuttaa rautalangasta jutut, mielikuvitukseton mielikuvitus, ennakoitavat argumentit keskusteluissa, vahvat ja yllättämättömät perusteet teoille jotka olivat nähtävissä jo kaukaa…

Tietenkin osa tuollaisesta käyttäytymisestä tulee iän myötä automaattisesti, sitä ei käy kieltäminen. Jokainen meistä jää osittain maneeriensa vangiksi. Maneerit ovat kyllä hyvä asia loppujen lopuksi, täytyyhän meillä olla jotain josta ennakoida tulevia asioita. Ennakointi tuo turvallisuutta, tai ainakin sen tunnetta. Eihän tästä tulisi yhtään mitään jos ei osaisi ennakoida tilanteissa tulevia tilanteita, käyttää ns. sosiaalista silmää. Luodaanpa tästä esimerkki jotta seuraisit paremmin (minä kyllä siis tiedän mitä tarkoitan).

Normaalissa kanssakäymisessä ihmisen kanssa osannet arvioida kuinka vastapeluri reagoi ärsykkeisiin joita luot. Jos esimerkiksi kerrot vitsin, (Ei, en kerro tässä esimerkkivitsiä. Keksi itse.) on odotettavissa että vastapeluri nauraa vitsille jos hän ei koe vitsiä omia arvojaan loukkaavaksi. Tämä on ennakoitavaa käyttäytymistä, ja hyvä niin. Entä jos näin ei olisikaan? Kerrot harmittoman ja hyväntahtoisen vitsin jonka olet kuullut päivällä aiemmin, tarkoituksenasi pelkästään levittää hyvää mieltä ja iloa lähiympäristöön. Vastapelurisi reagoikin yllättäen lyömällä ruosteisella naulalla kurkkuusi, lihakoukun avulla kaivamalla selkärankasi esille ja nylkemällä sinut vielä kun olet tajuissasi.

Niinpä, maneerit ovat hyvästä. Näin iloisissa tunnelmissa on kiva päättää tämä merkintä ja odotella iltaa ja sen tuomaa seisontakomiikkaa. Toivottavasti pääsen kotiin asti ihollisena. Jos en, oli kiva tavata.

tiistai 15. tammikuuta 2008

Uuden termin syntytarina.

Huomenta. Töistä taas kirjoittelen, tai jos ihan tarkkoja ollaan, kirjoitan työpaikaltani, en työpaikastani. Aluksi ajattelin että en kirjoittaisi mitään tänään, sillä asiaa ei ole, mutta kävellessäni töihin törmäsin pitkästä aikaa hauskaan ilmiöön joten siitä muutama sananen.

Oletko koskaan kiinnittänyt huomiota kuinka asiat tarttuvat ja aiheuttavat inhottavia tilanteita? Tästä tämänaamuinen esimerkki toimikoon malliyksilönä. Kävelin siis töihin, iPodin toistaessa sulosäveliä 2000-luvun parhailta modernin metallin yhtyeiltä ja luonnostaan kävelyrytmini myöskin määrittyi musiikin mukaan. Muutama satametrinen ennen töihin pääsemistä, huomasin että edessäni kulkee minua vanhempi rouvashenkilö. No hyvä on, sauvakävelevä mummo, jos nyt näin tarkkoja ollaan.

Saavutin mummoa vähitellen, oman rytmini ollessa Mudvaynen tahdissa, mummon kaiketi kihdin ja bingomuistojen. Kun olin noin kahden metrin etäisyydellä huomasin sen tapahtuvan. Koska en usko että sille on omaa termiä vielä keksitty, kehitän sen nyt.

Täten siis tapahtuvaksi sattui homomagnetismi, ihmisen omituinen vetovoima toista kohti. Huomasin ensinnäkin kävelysuuntaukseni vetävän jotenkin omituisesti kohti mummoa ja rytmin hidastuvan lähemmäs hänen rytmiään. Oloni oli epämukava. Niin oli kyllä kaiketi hänenkin, ainakin jos olan yli vilkuilusta voi niin päätellä.

Pinnistelin irti tuosta magneettikentästä, sinkosin itseni ulommalle kehälle ja taistelin yksinäni kuin raivoisa peto. Asiaa vaikeutti huomattavasti se että musiikki vaihtui hidastempoisempaan joten jouduin käyttämään kamalan määrän voimavaroja päästäkseni kunniallisesti mummon ohi. Epämukavuuden tunne oli voimakas ja täten jouduin kävelemään itselleni ei-miellyttävää tahtia jotta saisin kurottua välimatkaa, jotta välillemme jäisi turvavyöhyke. Viimeiset kaksisataa metriä olikin melkoista komiikkaa pääni sisällä, raavas mies viskoo jalkojaan eteenpäin sellaista vauhtia että penikoihin sattuu ja takana sauvoo mummo todennäköisesti paniikki silmissään.

Onneksi pääsin kuin pääsinkin turvallisesti töihin. Se oli lähellä.

maanantai 14. tammikuuta 2008

19 pisteen käännös.

Maanantaita, ei mitään muuta arkipäivää. Viikonloppu on suoritettu alta pois ja sen tapahtumarikkauden vuoksi olisi oikeus ja kohtuus kertoa siitä myös täällä. Tapahtumien luonteen vuoksi näin en tee kuitenkaan. Jos asioiden ja tapahtumien luonnetta ja yleistä kulkua pitäisi kuvata, käyttäisin jo hyväksi todettua menetelmää, vapaan assosiaation hedelmäistä sanasalaattia:

Äänialan timantti, ystäväpariskunta ja sisko, olutta, antikvaarinen oluthuone, paikkakunnan hauskin mies, levynjulkaisu, matalahintaisia juomia, tuttavia, tunnelmallinen keikka, hymyä, kotimatka, yllättävä tunnustus, yllättäviä asioita (sensuuria sensuurin sisällä), nukahtaminen.

Tuossa oli siis muutama irrallinen (ja varmasti mielestäsi irrationaalinen) sana lauantai-illasta. Muutoin viikonloppu on mennyt kasvisruoan ja kodissa sekä työssä oleilun merkeissä. Nyt näin maanantaisena, vesisateisena aamuna, kahvin (reilun kaupan, tietenkin) ollessa hyvää ja isossa mukissa, musiikin ollessa kotimaista ja oivaltavaa Stam1naa, tekemättömyyden vapauden ollessa päivän isminä, on hyvä olla. Vaikkakin eilisen testauksen pistemäärä ei yllättänyt, se laittoi miettimään ja uskon että se kohottaa aktiivisuuttani. Sen on tavallaan pakko. Tämä vuosi on murroksen vuosi, hyvässä tai pahassa.

lauantai 12. tammikuuta 2008

"Suhteettomuus" monologi yhdessä näytöksessä

Hei sinä siellä. Minä täällä. On taas tullut aika kirjoittaa merkintä tänne vaikka asiaa ei sinällään olekaan. Voisin nyt kaiketi ensimmäistä kertaa kajota aikaisempaan lupaukseen ja peräti pitää sen. Täten, hyvät naiset ja herrat, Mierolainen ylpeänä esittää: Suhteettomuus, monologi yhdessä näytöksessä.


valot himmenevät salissa, kolmas soitto. Yleisön puheensorina vaikenee. Esirippu nousee paljastaen tumman lavan vailla lavasteita. Kelmeä spottivalo paljastaa yksinäisen tuolin keskellä näyttämöä. Tummaan pukuun pukeutunut tukeva, kaljuuntuva mies astuu esiin ja kävelee penkin luo.

Toissailtana, samoin kuin eilenkin, olen miettinyt kovasti tätä elämääni vailla parisuhdetta. Sinälläänhän se on täynnä vapautta: ei vastuuta, ei raportointia, ei aikatauluongelmia, ei yhtäkkisiä hermoromahduksia toisen vaatevalinnan keston takia, ei myöhästymisiä paikoista, ei valheellisia lupauksia keittiön siivoamisesta ihan vain jotta voitaisiin siirtyä seuraavaan asiaan, ei toisen pään silittämistä sohvalla ja niistopaperin ojentamista samalla kun koreilla lauseilla koittaa paikata sitä pettymystä jonka on aiheuttanut valheellisella lupauksella keittiön siivoamisesta, ei sisältöä laisinkaan.


Mies riisuu puvuntakin, asettelee sen tuolin selkänojalle ja ottaa käteen lattialta lehtiön ja kynän. Puhuu lähinnä itselleen:


En ole aikoihin saanut kirjoitettua yhtäkään riviä lyriikkaa yhtyeelle. Tämä on kauhea tilanne ja se pitäisi saada tietenkin korjattua. Mistä moinen johtuu? Siitä että minulla ei ole elämässäni muusaa jolle kirjoittaa hunajakylpymäisiä imeliä rakkaudentunnustuksia, ei draamaa jonka kourissa kirjoittaa katkeria rivejä sulkakynällä kynttilänvalossa. Ei niin yhtään mitään.

Mies pudottaa lehtiön ja kynän, puistelee päätään huvittuneena omasta naurettavuudestaan, käy istumaan tuolille, nojaa eteenpäin ja sytyttää savukkeen.

Ihmiset joko tulevat parhaiten toimeen yksin taikka kaksin. Minä edustan jälkimmäistä sorttia ehdottomasti. Siksi tämä suhteeton elämä tuntuukin kovin raskaalta, suhteettoman raskaalta voisi siis sanoa. Ei niin että olisin riippuvainen parisuhteesta, olen vain luotu elämään parisuhteessa. Kokeakseni iloisia hetkiä oikein kunnolla, tarvitsen jonkun niitä jakamaan. En voisi tehdä kuten ystäväni joka tällä hetkellä vaeltaa jossain päin Nepalia tai Intiaa, viiden kuukauden reissussa yksin. Minusta ei olisi ikinä siihen, sillä tarvitsen sen jonkun jolle sanoa ”Näitkö tuon?”.

Tarvitsisin oikeasti niitä hetkiä joita voisin säilöä hatarassa ja seittimäisessä muistissani, sellaisia sanoja jotka saavat hymyilemään, sellaisia ajatuksia kuten eilen pääni sisälle tavallaan luotiin. Ikävä kyllä en voi niitä tässä sen enempää sinulle selventää. Asianomaiset tietävät kyllä mistä on kysymys. Te muut jäätte nyt ulkopuolisiksi. Mutta ei se ole paha asia, ulkonahan on hyvä ilma joten voitte leikkiä pihalla, niin me juomme kahvit täällä. Muistakaa ilmoittaa jos menette tien toiselle puolelle.

Mies sammuttaa tupakan, ottaa takkinsa tuolin selkänojalta, heittää sen harteilleen ja kävelee lavalta pois. Valot sammuvat. Esirippu laskeutuu. Salivalot syttyvät. Täysi hiljaisuus. Vaivautuneita yskähdyksiä ja ulkoa kuuluvaa heinäsirkkojen sirinää.

perjantai 11. tammikuuta 2008

Hädin tuskin edes lähtötelineille asti.

Huomenia. Ei oikeastaan mitään raportoitavaa, keskenkasvuiset ajatusrihmat oleilevat päässäni, koettaessani saada niitä kasvamaan, vastaukset ovat kikattelun seasta kuuluvia ”Kasva itse lisää, läski.” ja muita samantyylisiä lauseita. Täten en ole valmis suorittamaan mitään yksinäistä ajatusmaratonia vaan tyydyn venyttelemään selkä kohti lähtöviivaa.

Perjantai on nyt totisinta totta. Tunnin kuluttua istunkin jo palaverissa keskustelemassa strategioista joita tulemme noudattamaan viikon kuluttua. Odotamme innostuksen valtaamina, ei niinkään palaveria vaan ensi viikon tapahtumia. Jo huomenna (lauantaina siis, jos luet tätä merkintää arkistokappaleena etkä tänään) on luvassa pieni ripaus glamouria vesisateiseen tammikuuhun: Erään ystäväni yhtyeen levynjulkaisukeikka on luvassa ja sinne on mukava mennä tapaamaan tuttavia joita en ole aikoihin nähnyt.

Ensi viikolla sitten on luvassa seisontakomiikkaa. Tätä odotan erityisen suuresti vaikka tiedänkin vastapelaajan olevan skeptinen asian suhteen. Mielestäni turhaan, menee hyvin jos on mennäkseen.

Mutta nyt on aloitettava pukeutuminen ja sen sellainen toiminta, jätän kokonaan sen aiheen käsittelemättä jota olin ajatellut tässä vähäisen luodata mutta kirjoitan sen paperille ylös ja palaan siihen, jo vaikka huomenna. Hyvää perjantaita sinulle siellä. Ole ahkera ja valpas tekemisissäsi.

Ja vielä tähän ihan loppuun, uskomatonta mutta totta: Tämän merkinnän myötä te innokkaat lukutoukat olette sitten klikkailleet tälle sivulle niin monesti että laskuri näyttää puolen tuhatta. Hurjaa. Kiitos teille vaikka en oikein ymmärrä perusteita tälle käyttäytymisellenne. Kiitos.

keskiviikko 9. tammikuuta 2008

"Täällä piru, tule töihin."

Viimeisimmät kaksi työpäivää olen viettänyt pääosin Haadeksen syvyyksissä, tehden minulle ominaisenvastaista ruumiillista työtä. Olen nostellut, repinyt katosta, viljellyt ärräpäitä hien valuessa noroina pitkin kasvojani, kantanut suorituskykyni äärirajoja uhmaten, todistanut kuinka isot metalliset esineet todellakin pitävät kirskuvaa ääntä liikkuessaan tahtonsa vastaisesti metallisia rappusia pitkin, särkenyt lasia puolitahattomasti, niputtanut johtoja, ajanut isoa autoa ruumis täristen väsymyksestä ja hymyillyt samalla koko tuon ajan.

Erään henkisesti suuren viisaan mukaan fyysinen ponnistelu selkeyttää ajatuksia ja asettaa asiat mittasuhteisiin takaisin, varsinkin hetkinä joina mittasuhteet ovat vääristyneet omituisiksi. Nyt voin, lihassäryn vallassa, allekirjoittaa tuon teesin täysin. Eräät asiat ovat selkeytetyt ja ensimmäiset askeleet kohti muutosta on otettu. Nyt kaikki harrastamani empiminen asioiden tiimoilla tuntuu turhalle, mieli ja päämäärä on kirkas. Näin asiainlaita on oleva. Tietenkin.

tiistai 8. tammikuuta 2008

Rumasta sanasta.

Hyvää huomenta huonosti nukkuvien valtakunnasta. Viime yö meni vaikeuksien siimeksessä taiteillessa. Eteishallissani on sijoitettuna pakastin jonka moottori tekee omaa tärkeää työtään. Nämä työn äänet kuuluvat myös makuusaliini ja täten saattavat häiritä jos uni on ohkaista, kuten viime yön tapauksessa. Näin kahdesti yöllä hereillä ollessani sain aikaa miettiä mm. tätä kirjoitusta ja blogressiivisen elämän vaikeutta, sensuurin raja-aitoja ja kaikenlaista muutakin.

Eilisen piti olla eläinkuntapäivä mutta tämä toteutui vain osittain. Se määrä eläinkuntaa joka toteutui, olikin sitten äärimmäisen hedelmällistä. Puintimme aiheina olivat mm. rakkaus ja vastakkainasettelu (jonka aikahan piti olla ohi, Katainen) varattujen ja vapaiden kesken.

Näistä otetaan nyt käsittelyyn vaatimattomasti Rakkaus. Isolla alkukirjaimella. Haastankin sinut tässä määrittelemään mitä sinun mielestäsi on Rakkaus? Minusta rakkaus ei ole viikonloppureissua Pariisiin, Eiffel-tornin ylätasanteella tapahtuvaa shampanjan nautiskelua tähtitaivaan alla. Tai tottahan toki rakkaus voi olla tuotakin mutta itse kokisin että rakkaus ei ole ulkoa tulleiden, ehkäpä raharikkaista elokuvista opittujen, määritteiden toisintamista. Minulle rakkaus kulminoituu niihin hetkiin kun olet läsnä jaffalimonadin kanssa kylpyhuoneessa, sydämesi valitun täristessä ja oksentaessa alastomana lattialla maaten. Tätä on Rakkaus. Ehkäpä jotain sellaista mitä Walt Disney tai Hugh Grant ja Meg Ryan eivät koskaan tule näyttämään elokuvasaleille.

Mutta niin, haastan sinut nyt pohdiskelemaan ja kertomaan oman mielipiteesi. Minä haen lisää kahvia ja valmistaudun työviikkoon. Loppuun vielä kiitos kolmeen suuntaan: Eläinkunnan edustajalle sekä eilisestä keskustelusta että ihan yleisestikin mahdollisuudesta tutustua, Gnu-vauvalle ja Ghitalle viime syksystä. Ilman rohkaisevia sanojanne en olisi kestänyt.

maanantai 7. tammikuuta 2008

assosiaatiota ja hyppysellinen eläimistä.

Arkipäivän aamua. Viikonlopun humun jälkeen tämä maanantainen aamutuokio, musiikin ja kahvin seurassa, on jotenkin rauhoittava kokemus. Lauantaina tapahtui kaikenlaista mielenkiintoista. Tämän sanottuani minulta odotettaneen jonkinlaista selontekoa, tiedän ja ymmärrän sen. Kovin itsekkäistä syistä jätän arvon lukijakunnan nyt kuitenkin vähän tyhjän päälle, äärimmäisen pienelle informaatiomäärälle joka ei helpota yhtään ja saa asiat tuntumaan irrationaalisille. Täten siis, erään toisen merkinnän kunniaksi, sarja irrallisia vapaan assosiaation sanoja:

Helsinki, Kamppi, Loose, Olut, sisko, Iguana, Bruuveri, sanaharkka, pettymys, puhelu, tekstiviesti, Inferno, Hamlet, supertytöt, tuuli, Kamppi.

Näitä sanoja sekoittamalla ja asettamalla ne oikeaan aikajärjestykseen saattaa saada edes jonkinlaisen kokonaiskäsityksen illasta. Todennäköisempää on että ei.

Eilen pääsin viimein kotiin ja olin jo henkisesti valmistautunut makaamaan koko illan sohvalla, väsymys ja huono omatunto seuranani. Hivenen kotiutumiseni jälkeen sain viestin joka muistutti minua sovitusta kaveritapaamisesta ravintolassa. Sinnehän oli siis mentävä vaikka aluksi olinkin vastentahtoinen. Mukavaa oli, ruoka oli erittäin maukasta ja hintakin oli kaiketi kohtuullinen. Neljän ihmisen ravintolaruokailun maksaminen allekirjoittaneen pankkikortilla oli hetki jossa sukupolvet kohtaavat, historia ja tulevaisuus osuvat vastakkain pienellä polulla ja sulautuvat toistensa läpi kuin nesteet. Tulee vääjäämättä mieleen ne hetket kun olemme käyneet vanhempiemme kanssa syömässä jonkin merkkipäivän kunniaksi. Esimerkkeinä vaikkapa syntymäpäivät, sähkön keksiminen ja Ensimmäisen Maailmansodan syttyminen.

Eilen sain myös lievitettyä huonon omantunnon pistävän jomotuksen, nyt pisto ei ole enää kova ja terävä, lähinnä lievää jomotusta joka säteilee laajemmalle alueelle, kuten Mobilat-mainoksen havaintokuvassa.

Tänään on sitten eläinkuntapäivä. Siitä lisää myöhemmin (Katteeton lupaus? Tuskin.), informaation ollessa suurempaa. Odotan innolla.

----------------
Now playing: Rage Against The Machine - Bulls On Parade
via FoxyTunes

lauantai 5. tammikuuta 2008

Latinaa alkuun ja loppuun, väliin suomea ja englantia, por favor.

Salvete. Aamukahvin rikkaantuoksuisesta majastani kirjoitan, juuri sinua ajatellen ja sinuun tähdäten nämä sanani. Tuoksusta en tosin ole varma sillä en haista mitään sitkeän flunssakurimuksen pitäessä käpristyneillä raajoillaan kiinni ja tempoillen sinne tänne.

Vaan itse asiaan. Huvitin itseäni eilen lukemalla vanhoja merkintöjäni läpi ja kiinnitin huomiota pariinkin seikkaan: Pyhä pyrkimykseni pitää tunteenpurkauksiin viittaavat erikoismerkit poissa ja täten antaa vallan sivistynyt kuva tekstin lukevalle osapuolelle on epäonnistunut. Kolmasti olen sortunut käyttämään huutomerkkiä. Tästä synnistä on rankaistava, vahvimman asteikon mukaan. Joudun ehkä puhkomaan silmäni ruuvimeisselillä ja amputoimaan sormeni.

Toinen asia johon kiinnitin huomiota on se, että olen aika monta riviä kirjoittanut tänne toisesta elämästäni. Siitä elämästä jota elän kun ruumis on levossa. unimaailmani onkin kyllä usein huomattavasti viriilimpää, kaikin osin mielenkiintoisempaa mutta samalla psyykelle raskaampaa kuin tämä valvetilan horros. En ala tässä erittelemään sen kummemmin, jos tunnet minut, tiedät. Jos et, niin lue merkintöjä.

Suhtaudun erittäin ristiriitaisesti siihen että esittäisin tässä blogissa muiden hengentuotoksia. Kertaalleen olen näin tehnyt ja nyt on tullut aika toistaa tekoseni. Tällä kertaa minun maailmaani peilaa amerikkalainen orkesteri, teksti on naiiviuden rajoilla mutta kuvaa tuntemuksiani hyvin. Kyseinen kipale on vielä allekirjoittaneelle hyvinkin vetoava ja päähän soimaan jäävää mallia.

Dreams of earthquakes, dreams of hurricanes,
dreams of the pouring rain, dreams of tidal waves...
to wash us all away.

Dreams of guns blazed, dreams of fire rage,
dreams of swollen graves, dreams of hollow pain
all gone.

No more fallen, no more enemy, no more casualty, no more dream.

Fall into sleep! Fall into me!
I have a dream but nobody cares! Nobody wants to listen!
Fall into sleep! Fall into me!
Hang onto a dream that nobody wants! Nobody cares anymore!

Dreams of mourning grief, dreams of disbelief,
dreams of tragedy, dreams of our disease,
to take us all away.

Dreams of fidelity, dreams of inner peace,
dreams of loyalty, dreams of unity,
all gone, all gone.

Fall into sleep! Fall into me!
I have a dream but nobody cares! Nobody wants to listen!
Fall into sleep! Fall into me!
Hang onto a dream that nobody wants! Nobody cares anymore!

The angels are injured, fall with broken burning wings,
Are we dead inside? Are we blind?
We can't keep moving forward, backwards with closed eyes,
We're losing sight, all lost inside.
No more fallen, no more enemy.

Fall into sleep! Fall into me!
I have a dream but nobody cares! Nobody wants to listen!
Fall into sleep! Fall into me!
Hang onto a dream that nobody wants!
Nobody cares anymore!

Anymore.
All Gone.


(Mudvayne - Fall into sleep)

Hyvää viikonloppua Sinulle siellä, minä siirryn nyt tarpeellisiksi katsomiini aamutoimiin jotta voin lähteä sinne minne minun pitääkin.

Acta est fabula.

perjantai 4. tammikuuta 2008

Ukset

Perjantainen tervehdys tältä puolen näyttöpäätettä. Talvi näyttäytyy sittenkin meille pohjoisen asukeille. Lunta makaa maassa edes sen verran että valkeata näkyy ikkunasta enemmän kuin tummaa pintaa. Lämpötila myöskin on oikeastaan erittäin passeli. Pari astetta pakkasta celsiusasteikolla ja kylmä muttei kova tuuli suoraan napajäätiköltä lähetettynä. Kaivoinpa siis talvitakin esiin kaapista, luurankojen seasta.

Eilinen meni omalla painollaan. Työn jälkeen saavuin luonnollisesti kotiin ja tein pitkästä aikaa kasvisruokaa. Maittavaa, vaikkakin pienen aikataulullisen ongelman takia kasvispihvit olivatkin ravintolaterminologian mukaisesti ”well done”. Ilta sujui tietokoneen äärellä, mm. keskustelemalla ja työpaikkoja tarkastelemalla. Voi hyvinkin olla että tänään töiden jälkeen laitan parikin anomusta vetämään. Määränpäänä on tarunhohtoinen pääkaupunkimme, kaikkine viettelyksineen ja vaaroineen.

Tälle päivälle ei olekaan muuta ohjelmaa suunniteltu sillä huominen tuo tullessaan, jälleen kerran, matkan pääkaupunkiin, sen tavaroiden ja hyödykkeiden täyttämiin kauppoihin, asiakasvirtojen sekaan seisomaan ja neuvottomana pyörimään ympyrää. En tosin ole vielä päättänyt että pyörinkö myötä- vai vastapäivään, jonkinlaisia uskaliaita riskejä on otettava ja jätettävä asioita sattuman varaan.

Mistään muusta huomisen osalta ei aio kertoa vielä mitään, täten jätän katteettoman lupauksen myöhemmästä selonteosta. Vaan ehkäpä yllätänkin Sinut ja kerron oikeasti myöhemmin jotain? Tulevana viikonloppuna on myös aika ja syytä juhlia, onhan se ainoa vapaa viikonloppu tässä kuussa. Jälleen kerran Matkamessut ovat tekemässä tuloaan kovaa vauhtia ja tämä näkyy pääkallokalenterissani myös uusina merkintöinä: Virallista palaveria, epävirallisia sivumerkintöjä, omituisia lyhenteitä joiden tarkoitus tuntuu olevan myös allekirjoittaneella hyvinkin hukassa.

Nyt on tämän merkinnän viimeisten kirjainten ja välimerkkien aika, aika loppuu kesken ja rivien reunat tulevat vastaan. Toivottavasti aurinko jatkaa omaa sinnikästä työtään ilman turhia väliverhoja jotka mm. stratocumuluksina tunnetaan. Melatoniinin valmistus on syytä tehdä yöaikaan, ei näin puolen päivän kynnyksellä. Nyt avaamaan uksia ja tekemään muutkin tarpeelliset työt, merkintä nro. 60 päättyy tähän.

torstai 3. tammikuuta 2008

Peuraa ja syväsukellusta.

Achtung. Täältä norsunluusta veistetystä palatsistani huomenen toivotus. Eilisestä pieni kertaus, ettehän kaikki olleet paikalla kuitenkaan.

Ei niin mitään. Ei yhtään mitään. Töitä, pinaattikeittoa, lisää töitä. Heikkoa oloa, ilmoitus pomolle etten tule tänään töihin koska olo on niin kipeä. Valehtelin sillä menen kuitenkin. Työpäivän jälkeen (työpäivistä tänne raportointi on ylipäänsä typerää ja koitan luopua siitä, tai ainakin vähentää. Tämä tietenkin on suorassa vaikutussuhteessa elämän mielenkiintoisuuskäyrään ja sen asteikon jyrkkyyteen.) tulin kotiin ja kävin kolmea keskustelua samanaikaisesti. Siinäpä tärkeimmät. Söin tietenkin peuraa ja olisin voinut juoda hienosta pikarista itävaltalaista laatuviiniä jota on säilötty tammitynnyrissä kellarissa pitkät tovit ja tätä kyseistä ateriointia varten avattu, palokirveellä aukilyöden.

Kuinka osuvasti tällä hetkellä soikaan Slipknot - No Life (toim. huom.)

Minulla oli joku ylevä ajatus päässä, joku sellainen punainen lanka jota seuraisin kirjoittaessani tätä merkintää. Oikeastaan niin että sukeltaessani aivoitusten syvään veteen, vetäisin itseäni langasta syvemmälle ja katsoisin minne sen kanssa päätyisimmekään. Mariaanien haudan pohjaan ankkuroituun metallilaattaan jossa olisi somalla rusetilla paikallaan pussitettu paperilappu jossa teksti "Ähäkutti"?

Tämän seuraaminen siis oli tarkoitukseni mutta eräs näätäeläin harhautti minut ylpeyden hiekkatielle ja täten snorkkelini ja räpylät jäivätkin rannalle, kuljetusvene miehistöineen hölmistyneinä tuijottamaan laidoilla istuen ja ajatuskuplissa muodostuen kysymysmerkkejä odottavien ihmisten yläpuolelle, minun harhaillessa tietä pitkin ja tuijottaessa taivaanrannassa siintävää pommikonelaivuetta.

Odotan innolla tulevaa, en tiedä yhtään että miksi tai mitä tulevassa erityisesti. Odotan vain, elimistössä on hyvä sellainen "kutina" kuten tavataan asiaa luonnehtia. Raportoin tästä enemmän jos syyt minulle paljastuvat. Jos eivät, niin en. Aika yksinkertaista, eikö totta?

keskiviikko 2. tammikuuta 2008

Infernaalisia viisareita ja leipää.

Hei vain ja tervetuloa vuodelle 2008 minun puolestani. Vähäisen lupailin että informeeraan vuodenvaihteen menemisiäni. Kovin kummoista ei ollut mutta laitetaan nyt sitten jotain tähän digitaaliselle paperiarkille.

Joulukuun viimeinen päivä valkeni mustana, jos näin voi sanoa, ja allekirjoittaneen elimistö sairaustilassa. Päivän tunnit menivät sairastaessa ja ollessa ja kun viisarit alkoivat osoittaa enemmän ns. hiilikellaria kuin enkeleitä kohti, oli aika ottaa oma kohtalo hyppysiinsä. Finrexinillä murjottiin olotila väkisin siedettäväksi ja ei muuta kuin kohti pääkaupunkimme jyliseviä katuja.

Olin kutsuttu Kampissa asuvan ystäväni tykö viettämään iltaa ja tottahan toki sinne meninkin. Kymmeniä uusia nimiä ja niiden unohtamisia saman tien. Alkoholia ja joillain jopa muitakin päihteitä. Ilta oli oikein mukava ja kellon viisarit alkoivat osoittamaan keskiyötä. Skoolaamisien jälkeen oli aika siirtyä ravitsemusalan liikkeisiin ja tähtäimessä oli raskaan musiikin erikoisravintola Inferno. Sinne sohlasimme erään neidon kanssa, en muista nimeä yllättäen, ja ennakkoluuloista poiketen löysimme paikalle. Infernossa juhlimme ja juhlimme. Sain haavoja. Näin nopean poistamisen. Juhlimme.

Kun Infernon järjestyksenvalvojat eli ns. oviloikkarit kohteliaasti pyysivät asiakkaita poistumaan puoli tuntia valomerkin jälkeen sanoilla ”Painukaa nyt jo jumalauta ulos, meiltä lähtee luvat.” oli näin tehtävä. Siispä saman neidon kanssa koitimme löytää takaisin lähtöpisteeseen ja onnistuimme siinä hivenen nopeammin kuin mitä Infernoon pääsy meiltä aikaa vei.

Kampissa sitten kuuntelimme nopean yhteenvedon illan kulusta ja hymyillen menimme nukkumaan. Heräsin jossain vaiheessa sikeästä unesta vuodepaikaltani tönäisyyn ja sanoihin ”hei, mä menen nyt.”, hauskaa mutta omituista raportointia.

Seuraavana aamuna, tai puolen päivän aikaan jos ollaan tarkkoja, oli sitten aika siirtyä jo traditioksi tulleelle aamupalatreffaamiselle erään ystäväni kanssa. Söimme maittavat täytetyt leivät eräässä amerikkalaista alkuperää olevassa franchising-yrityksessä. Sieltä ystävälleni kahvittelemaan ja keskustelemaan jo kaukana menneisyydessä olevasta, hivenen enää horisontissa näkyvästä aluksesta nimeltä 2007.

Muutaman tunnin keskusteluiden jälkeen oli aika suunnata kotiin ja olla vain. Kuten huomaat, arvon lukija ja tuomari, ei kovinkaan erikoista ja varsinkin tällä kertaa kovinkin tylsästi tarjottimelle aseteltu tässä internetbuffetissa.

Hyvää tätä kuluvaa vuotta sinulle, loppukaneetit jäävät jälleen pois. Seuraavassa merkinnässä ehkä valotan odotuksiani tältä vuodelta, jos sellaisia uskaltaa omata.