tiistai 28. elokuuta 2012

In Distortion We Trust

Tämä mennyt kesä (joka oli kesäpäivinä mitattuna kestoltaan noin 3 päivää) on ollut normaalin joutilaisuuden ja yleisen möllöttämisen lisäksi mukava siltä osin, että olen käynyt pro bono-hengessä kaveribändiä jeesaamassa aina silloin tällöin. Keikkoja on omalta osalta ollut neljä ja viides, kauden viimeinen, on nyt tulevana viikonloppuna.

Samalle viikonlopulle on näköjään ihan valtaisa määrä kaikenlaisia erinäisiä tapahtumia, joihin tekisi mieleni mennä: Punajuuri Block Party tuossa kotikulmilla on varmasti hyvä, klezmeriä olisi luvassa Bulevardin kahvisalongissa ja kaikista kovimpana juttuna Suomi-USA roller derby-matsi Pasilassa. Vaan mitä tekee epäonninen kertojanne? Ilman muuta samalla päivällä on entisen työkaverin häät ja niihin on osallistuttava. Siispä kauluspaitaa, puvuntakkia ja sen sellaista taas päälle ja ahdistumaan niiden perinteisten valssien ja humppien sekaan. Olisipa edes Häärumpali lauteilla, niin mukavuusprosentti nousisi. Edes pientä hauskuutta on luvassa sen suhteen, että kun kutsu oli ns. avec-mallia ja minullahan noita naisia ei tässä ole juurikaan pyörinyt lähiaikoina, niin päätin kuitenkin hyödyntää kutsun ja otan mukaani Raimon, myös entisen työkaverin. En tiedä vielä, että mennäänkö asioita sekoittaaksemme käsikynkkää kirkkoon sisään.

Näitä juttuja odotellessa kuuntelen Crucified Barbaraa (chicksirokki se vain jaksaa miellyttää minua, monestakin syystä, yhä aina vain.), piirtelen paperille uutta työpistettä ja yritän motivoitua siivoamaan kotona. Taloon on tulossa ilmeisesti putkiremontti ja jälleen kerran mittamiehet saapuvat talsimaan (todennäköisesti kuraisilla) työkengillään pitkin lattioita. Toivottavasti remontti ei ole tulossa ihan vielä, sillä juuri nyt ei olisi tahtoa ja voimia jäädä kodittomaksi. Jos/kun vuokra nousee tuosta remontin myötä, asuminen ei ole enää mahdollista. Miten näitä juttuja nyt oikein kertyy näin? Alkaa olla pian aika vaikeata pitää päänsä pystyssä.

(otsikko Crucified Barbaraa)

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Laulujen lunnaat

Uusi blogisuosikkini Riikka pähkäili jossain kommentissa laulun aiheeksi joutumista ja sitä, olisiko se kunnia vaiko jotain kammottavaa. Ajattelin nyt kertoa tässä omalta kohdaltani asiasta, eli sen tekstittäjän kantilta.

Meillä oli aikanaan kavereiden kanssa Yhtye. Lopulta olimme kymmenisen vuotta kasassa ja kuten aika usein käy, kokoonpano vaihteli elämäntilanteiden ja keskinäisten kiistojen myötä niin, että viimeisimmässä kokoonpanossa alkuperäisiä jäseniä olin minä yksin. Ilmeisesti Yhtye jotenkin ylipäänsä kyllä profiloitui minuun, joten sinällään varsinkin rumpukiskan miehen vaihtuessa kuin Spinal Tapissa kuunaan, asia ei varsinaisesti yllättänyt.

Kun perustimme bändin, meitä oli kaksi rumpalia ja yksi kitaristi. Minä lupasin ottaa lauluhommat ja nelikielisen kontolleni, kunnes saisimme oikean basistin värvättyä. Luonnollisesti laulajalle myös tekstittäminen tuli vähän kuin sivupuhteena. En tässä bändin vaiheita käy sen enempää läpi, kunhan nyt pohjustan vain tekstittämiseen ajautumiseni.

Koska olen aika lempikeskeinen ihminen, jo alusta alkaen laulujen aiheet käsittelivät ihmissuhteita, lähinnä romanttisia sellaisia ja perinteisimpiä variaatioita, joista eräs suurimmista esikuvistani Jarkko Martikainen juuri hienosti sanoi facebook-päivityksessään: ”Nyrkkisäännöksi saatoin ynnätä, että mitä tuoreempia rakkauslaulut olivat, sitä vähemmän niissä sanottiin. Aivan kuin rakkauden kysymyksissä vastaukset olisivat selkeitä ja aiheita karkeasti lukien kolme: 1. tahtoisin _______n omakseni,2. onneni _______n kanssa ja 3. ________ on lähtenyt, voinko enää elää?

Näillä minä ainakin lukioikäisen leiskuvalla poltteella ja ehdottomuudella menin.

Biisitekstit pitivät sisällään oikeita ihmisiä, keksittyjä tilanteita, oikeita tilanteita, keksittyjä ihmisiä ja näiden erilaisia kombinaatioita. Yhdistävä tekijä niissä oli se, että tekstit olivat aina minä-sinä-muotoon kirjoitettuja, jotta niistä tulisi henkilökohtaisempia. Se ei ollut tietoinen valinta, se vain valikoitui automaattisesti niin. Näin jälkikäteen tarkasteltuna pystyin ehkä tunnustamaan salattua ihastumista jollekin, kuvittelemaan että jos kirjoitan kauniita sanoja, ehkä se lukion tavoitelluin tyttö ihastuisi juuri minuun, vaikkei koskaan biisiä tulisikaan kuulemaan. Aika turhaan kuvittelin tosin.

Asuessani toista kertaa avoliitossa ja meidän molempien ollessa bändihommissa mukana, jouduin kiperien valintojen ja tilanteiden eteen. Kirjoitin edelleen lemmenlauluja mutta oli pakko alkaa ottaa myös muuta aiheistoa mukaan, sillä avovaimoni toki oletti laulujen kertovan hänestä, myös silloin kun ne eivät kertoneet ja tilanne meni aika... no, epämukavaksi oman ”taiteellisen vapauteni” kannalta. Edelleen niissä tarinoissa kun esiintyi fiktiivisiä henkilöitä ja tilanteita.

Vähitellen laulujen aiheet muuttuivat silkaksi epätoivoksi, varsinkin ihmissuhteen ehtoopuolella ja jos vanhoja tekstejä löytäisin, niin aika varmasti ne olisivat täynnä metaforia pimeässä samoilemisesta, viimeisen valon sammumisesta ja jonkin sellaisen onnen tavoittelemisesta, jota en koskaan voisi saavuttaa. Tyhjään kurottamisesta.

Onneksi yhtyeen musiikillinen linjaus muuttui myös jatkuvasti raskaammaksi ja aggressiivisemmaksi, joten sinälläänhän asia meni aika hyvin putkeen. Nyt en ole enää muutamaan vuoteen kirjoittanut tekstejä laisinkaan ja pitäisi varmaan kokeilla sitäkin jossain vaiheessa. En tiedä yhtään mitä paperille tallentuisi. Aika tyhjästä saisi ainakin aloittaa, sillä parhaimpina hetkinä kirjoitin vähintään yhden tekstin päivässä. Kaava oli koko lukuloman (jonka tietenkin fiksummat käyttivät ylioppilaskirjoituksiin valmistautumiseen, minä lemmenkirjoituksiin) sama. Aamulla kupillinen kahvia eteen, kynä käteen ja kirjoittamaan. Ensimmäinen säkeistö ja kertosäe paperille ja sen jälkeen savuketauko. Toinen kupillinen kahvia ja sen myötä sitten toinen ja kolmas säkeistö ja muut osiot, jos niitä pääni sisällä juuri siinä laulussa kuulin. Tämän metodin hyötynä oli se, että tietynlainen rutiini syntyi ja kun bänditreenejä pidettiin, minulla oli vihko täynnä käyttämättömiä lyriikoita, joita sitten saatoin myöhemmin yhdistellä. Yleisesti pidin tosin ohjenuorana sitä, että teksti kirjoitetaan kerralla alusta loppuun, eikä sitä muutella. Yhdistelyä en pitänyt muokkaamisena niinkään.

Ah niin, alunperinhän tämän piti olla aiheeksi joutumisesta, joten voin kertoa tähän loppuun yhden anekdootin. Olin ollut monta vuotta kaukoihastunut erääseen suomalaiseen näyttelijättäreen ja kirjoitin hänestä jopa (tai siis tietenkin) biisin. Sittemmin hän alkoi seurustella erään ystäväni kanssa ja jossain illanvietossa tämä biisiasia tuli ilmi. Tilanne oli minulle samaan aikaan jännittävä ja vähän hävettävä ja biisin soidessa hämmennyksen määrä tämän henkilön kasvoilla oli hyvin suuri. En muista kuinka järkyttynyt hän oli biisin loppuessa, mutta epäilen että aika lailla. Itse olin silmin nähden hermostunut, sillä tilanne oli jotenkin tirkistelyyn verrattavissa, sillä erotuksella tosin, että tällä kertaa tirkisteltävä sai tietää. Koko loppuillan tunnelma oli epämiellyttävä ja se sama epämiellyttävyys palaa nytkin, kun asiaa mietin.

Tämä teksti ei nyt palvellut yhtään tarkoitustaan, vaan taittui enemmänkin vanhan miehen muisteluhetkeksi omasta nuoruudestaan ja kollektiivisen toiminnan ajoista. Pahoitteluni siis.

Autoemotive

Ah, sunnuntai on täällä viimein. Auringonsäteet tunkevat asuntooni kaikkialta, missä verhot tai seinät eivät luo estettä. Moottoripyörä hurahtaa kadulla ohi. Ghost Brigade soi stereoissa. Vatsassa surffaa banaani-mustikka-persikkasmoothie, olo on aika raukea ja seesteinen seikkailun jäljiltä. Viikonlopun aktiviteetit ovat olleet seuraavanlaisia:

Perjantaina palkkatyön jälkeen tulin kotiin syömään ja sen jälkeen lähdin Aussin kanssa varmaankin sesongin viimeisille pussikaljoille meren rantaan. Turistiin kaikenlaisia ja suunniteltiin, kuten monasti aiemmin ja aina kohdetta muuttaen, ensi kesälle road tripiä Keski-Eurooppaan. Tai Etelä-sellaiseen. Ei tämä(kään) reissu tietenkään tule toteutumaan, mutta kunhan nyt edes suunnitellaan.

Lopulta tuli niin kylmä, eikä edes havainto merirosvolaivasta lämmittänyt tarpeeksi, että tulimme tähän tyköni ja hehkuttelimme musiikkia. Sitten Aussin piti lähteä Vantaaseen, jonnekin missä on paljon tyttöjä, ja kovasta houkuttelusta huolimatta en lähtenyt matkaansa, vaan päästin hänet yksinään villiin luontoon moikkaamaan kavereitaan ennen kuin hän lähtee kotimaahansa huomenna. Vain visiteeraamaan häihin tosin.

Minä menin moikkaamaan Pokeritähteä Kruununhakaan ja tietenkin siitä sitten päädyttiin PRKL:een alakertaan katsomaan Clamouria ja Pertti Kurikan Nimipäiviä. Pokeritähti ystävällisesti maksoi minut sisään* ja pian jo sitten homma olikin ihan kivaa. Clamourin naiskitaristi oli muuten todella kuuma, teki mieli mennä sanomaan hänelle jotain, mutta en lopulta mennyt. Siinähän olisi varmasti soittaminen kärsinyt, jos olisin sinne lavalle mennyt juttelemaan. Yleisö olisi saattanut myös paheksua.

Kurikan vedon jälkeen lähdin kotiin, sillä lauantain aktiviteetit odottivat jo kulman takana. Kotimatkalla satoi tietenkin taas taivaan täydeltä.

(On muuten todella takkuisaa tämä kirjoittaminen tänään. Tätä tekstiä olen kirjoittanut nyt ehkä tunnin ja siinä ohessa katsellut mm. Youtubesta videoita ja kaikkea muuta. Lähinnä epäkirjoittamista.)

Lauantaina huomasin jääkaapin oven olevan joten dysfunktioinen, mutta en antanut sen haitata** sen enempää, vaan lähdin kävelemään kohti Arabian kauppakeskusta. Walk of shame/poverty vei vähän toista tuntia ja olin silti vartin etuajassa. Pian paikalle kuitenkin kurvasi henkilö toisensa jälkeen (ei oikeasti kurvannut, kun käveli) ja viimein myös jo vähän tutuksi tullut pakettiauto. Ihmiset autoon ja nokka kohti Jyväskylää. Valtavan kulunutta fraasia käyttäen, keikka-autoon kun astuu, niin aivotoiminta minimissään taantuu ja yleensä loppuu tyystin. Sivistykset aukkoon ja juttujen taso kohdilleen.

Lopulta päästiin perille Lutakko Liekeissä-festarille ja roudailun ja lämpimän ruoan jälkeen kerkesin pari biisiä Callistoakin kurkkaamaan. Pidän bändistä kyllä edelleen tosi paljon, vaikkei se uuden laulajan kanssa tehty levy (Providence) oikein minua miellytäkään. Mutta ne kaksi aiempaa, Noir ja True Nature Unfolds, ovat sellaista korvakarkkia ja neroutta täynnä, että sanattomaksi vetää.

Vihdoin tuli poikien vuoro kavuta lavalle ja keikka oli hyvä, vaikka kaikki katastrofin ainekset olivatkin kasassa: Kolmannen biisin alussa samplerista katosi äänet, tietenkin juuri sellaisen biisin alussa, jonka koko säkeistö perustuu samplesäksätykseen. Paria biisiä myöhemmin basisti ottaa pari huikkaa vesipullosta ja nakkaa pullon yleisöön. Yleisö vastaa heittämällä saman pullon takaisin lavalle, pullo ei pidä juomaa sisällään vaan keskelle lavaa muodostuu valtava lätäkkö. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti basisti hetikohta siihen perään sitten selälleen. Pari biisiä vielä eteenpäin ja kitaristin piuha hajoaa, varapiuha niin nopeasti kytkyihin että vedonpoistoa ei kerkeä tekemään. Tietenkin kitaristi itse astuu piuhan irti kitarasta ja hermostuksissaan heittää hyvinkin voimallisesti les paulinsa maahan. Lopulta keikka louhitaan kuitenkin läpi ja pikaroudauksella kamat lavalta pois. Bäkkärillä kun pakkasimme kamoja, alue-esiintyjänä viihdyttänyt Ramin Kuntopolku soitti mm. takahuonetilojen kuumassa saunassa ja myöhemmin kattokielekkeellä. Todella viihdyttävä orkesteri kaikin puolin.

Pian me sitten ahtauduimme kaikki autoon takaisin ja lähdimme taittamaan kotimatkaa jo aiemmin mainituin ominaisuuksin ja tavoin. Helsingissä vielä auton nopea tyhjennys ja PRKL:een kautta kotiin.

Nyt olen siis täällä. Hurraa.

(*Ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen tilanteessa, jossa minulla ei ole rahaa ruokaan ja muihin ylellisyyksiin. Tuleepahan kuiva-ainekaappia tyhjennettyä, joka voi olla ihan hyväkin juttu. Uhka vai mahdollisuus?)

(**em. syystä jääkaapissa on vesipullo ja valo, ei juuri muuta.)

(Otsikko Ghost Brigadea, joka on Jyväskylästä. Niin on tosin Matti Nykänenkin.)

torstai 23. elokuuta 2012

Let It Pour

Synkkä syksy on taas täällä. Olin eilen Uhman ja Raimon kanssa katsomassa alati loisteliasta Jaakko & Jayta Korjaamolla ja ihan hyvä show siitä kehkeytyi, vaikka asetelma oli kovin nurinkurinen hardcorefolk-keikkaa ajatellen: Yleisö istuu pöydissä, joissa on tuikkukynttilät luomassa tunnelmaa ja duo piiskaa itsestään valtavalla energialla kaiken ulos toista metriä korkealla lavalla. Onneksi kaikki osapuolet tajusivat tilanteen absurdiuden ja osasivat suhtautua siihen oikein. Illan ehkäpä omituisin havainto oli se, että kun pojat siirtyivät taas luontevasti siitä biisistä jonka nimeä en muista Propagandhin Haille Sellassie, up your assiin, Jaakko kuulosti ihan Brian Molkolta. Hämmennys oli valtavaa suuruusluokkaa.

Onneksi hämmennystä säesti vesisade kotimatkaa taittaessa apostolitse. Ah, tämä koko merkintä olisi pitänyt aloittaa matkasta kohti Korjaamoa. No, kerronpa sen tähän ja pompitaan tarinankuljetuksessa suorastaan tarantinomaisesti. Eli siis, unenomainen takauma tarinan ihan alkumetreille.

Yritin eilen saada ystäviä, tuttavia, kavereita, pyrkyreitä, millä nimellä noita nyt kutsutaankaan, kanssani katsomaan ilmaista keikkaa. Sivistystä vailla rahankulua, mahtavaa. Olen ilmeisesti aiemmalla toiminnallani ansainnut pahaa karmaa, sillä kaikki (jopa ne ns. varmoina täkyinä pitämäni henkilöt) kieltäytyivät vedoten kuka mihinkin. Onneksi Uhma oli ylipuhuttavissa vaikka kärsikin suurehkosta väsymyksestä. Myöhemmin vielä Raimokin tuli vahingossa houkuteltua mukaan, joten trio oli kasattu ja punkgospelin vastaanottavaisuuden ovi suorastaan revitty saranoiltaan.

Sovimme Uhman kanssa näkevämme Oopperalla 20.30, joten lähdin taittamaan matkaa vähän ennen kahdeksaa. Koska luulin ulkona olevan kylmä, otin reppuun varoiksi mukaan mm. takin. Noh, ulkona ei ihan niin viileä ollut, sillä kylvin hiestä kävellessäni vauhdikkaasti kohti em. tapaamispaikkaa. Kaikki meni oikein hyvin niin kauan, kun kävelin Fredaa pitkin Temppeliaukion kirkolle. Tämän jälkeen alkoikin oma henk.koht. Tervaneva, Uhman hienosti nimeämä Bermudan kolmio, eli Töölön ratkaisematon labyrintti, salaisuuksien puutarha, päättymätön tarina. Ne pikkukadut. Miten voi olla, että niihin eksyy joka ikinen kerta?

Luulin ottavani diagonaalisen suunnan kohti Manskua siitä kirkon kupeesta ja päättelin tulevani isolle kadulle siinä museon jälkeen. Hyvin päätelty. Ei mennyt kuin järjettömän paljon väärin. Seuraava maamerkki jonka nimittäin hoksasin, oli ravintola Elite, eli olin päätynyt Runeberginkadulle jotenkin kummasti. Hikoilin kuin pieni sika ja hiekka tiimalasissa näytti käyvän pelottavan vähiin. Siispä asiasta mitään oppimatta ja täydessä mielenmyllerryksessä lähdin ottamaan uutta oikoreittiä eli Töölönkatua kohti Korjaamoa. En ole laisinkaan varma siitä, että mihin oikein mielessäni Oopperan asetin kartalla, mutta en ainakaan oikeaan paikkaan, se on selvä. Onneksi Uhma soitti parahultaisesti ja tajusin tarkastella maamerkkejä vähän enemmänkin. Lopulta löysimme toisemme suurkaupungin katujen keskellä ja kaikki oli taas hyvin.

Tänään aamulla en olisi millään jaksanut lähteä töihin. Join kahvia, söin hapankorppuja, haaveilin kuumasta kaakaosta, viltin alla makailusta ja edes etäisesti jostain romantiikkaa muistuttavasta. Kuuntelin Agnes Obelin loistavaa Philharmonics-levyä, sopii todella hyvin sadepäiviin ja biisien välissä kuulin, kuinka sadepisarat iskeytyivät peltiseen ikkunalautaan ja autot alhaalla kadulla roiskivat vettä kaarissa (miksi tästä tuli nyt mielleyhtymä pissaaviin pikkupoikiin?).

Lopulta oli pakko lähteä ja kun jälleen aloin tallustaa Fredaa, vettä alkoi tulla todella kovaa. Kengät kastuivat läpimäriksi muutamassa minuutissa, muista vaattehista puhumattakaan. T-paita on edelleen kostea vaikka olen ollut viimeiset kaksi tuntia kuivassa sisätilassa. Putkassa.

Muistinkin väärin, en olekaan putkassa vaan töissä. Iran-tomaatouuu.

Jotenkin tuolle ryöppyävällä sateella suoritetulla kävelymatkalle automaattisesti valikoitui ääniraidaksi todella, todella vakuuttava ja loistelias levy, eli Swallow The Sunin Emerald Forest And The Blackbird. Koko levy kertoo pikkulapsesta joka tekee kuolemaa. Hänen vanhempansa istuvat kuolinvuoteen äärellä ja kertovat iltasatuja, tietäen tulevan yön olevan viimeinen. Suosittelen enemmän kuin paljon. On varmasti koko tämän vuoden julkaistujen levyjen top 3-listalla.

Nyt istun töissä ja silloin kun en kirjoita tätä, etsin hyviä roudauscaseja netistä. Kuuntelen Cancer Batsia, haaveilen auringonpaisteesta, kuivista vaatteista ja edes jostain romantiikkaa muistuttavasta.


(otsikko Cancer Batsia)

perjantai 10. elokuuta 2012

Blame Metallica

Aloitin tämän merkinnän kirjoittamisen kahdesti ja päästyäni ensimmäisen rivin päähän, pyyhin tekstin pois ja aloitin uudelleen. Nyt en pyyhi, vaan kerronkin sen sijaan lähiaikojen elämästä.

Viime viikonloppuna oli serkkuni häät, joihin siis piti osallistumani. Koska en ole isän puolen suvun kanssa juurikaan tekemisissä, pelkäsin häiden olevan samassa mukavuusluokassa kuin viisureiden poisto, naulan lyöminen polveen ja kansanmurha. Pelkäsin melko turhaan.

Koko lauantai alkoi pistäytymisellä työpaikalla ja katsottuani ylen että kaikki toimii, lähdin kotiin vaihtamaan pukua ylle. Sisko tuli luokseni vähän yli yksi iltapäivällä ja kaikessa rauhassa nautiskeltiin parit valkkarispritet samalla kun sisko letitti tukkani juhlakuntoon.

Yhtäkkisesti huomasimme kiireen olevan tosiasia ja valtavalla hopulla puolijuostiin Saksalaiseen kirkkoon juuri parahultaisesti pari minuuttia ennen tilaisuuden alkua. Joskus ennen häissä oli tapana, että kansa sai istua myös välillä penkeillä, mutta ilmeisesti skene on muuttunut vahvasti. Oli melkoista helvettiä olla puku yllä kuumassa kirkossa hien valuessa valtoimenaan otsalla, niskassa ja silmissä. Ehkäpä sivulliset luulivat minun olevan valtaisan tunnekuohun pauloissa pyyhkiessäni jatkuvasti silmiäni. Tai sitten luulivat minun olevan pakana ja sen takia hikoilevani herran huoneessa.

Onneksi toimitus oli aika lyhyt ja tämän jälkeen päästiin lähtemään kohti Espoota ja siellä olevaa vastaanottoa. Hääpari kävi luonnollisesti kuvauttamassa itsensä ja sillä välin juhlaväki saapui kuljetuksillaan meille varattuun ravintolaan. Aurinko paistoi, ilmassa väreili epämukavuuden ja hermostuneisuuden aallot. En ole koskaan oikein ollut kovin innoissani häistä, sillä se muodollisuuden, pokkuroinnin, etiketin ja umpivieraiden ulkokultainen kohteliaisuus on juuri niin ärsyttävä kombo kuin sen olettaakin olevan.

Lopulta hääpari saapui paikalle ja ruokahäät saivat alkaa. Voisin tässä kuvailla tarkoin sanakääntein sitä tylsyyttä, joka oli pitkäkestoinen mutta valitettavan tosi. Pikakelaan kuitenkin teitä (ja itseäni) säästääkseni noin kolmanteen viinilasilliseen suoraan.

Pöydässämme oli kymmenen ihmistä, siskoni ja minun vieressä myös toinen sisaruspari Savosta. Heidän kanssaan rupateltiin sitä ns. chitchatia ja lopulta jossain vaiheessa päästiin hakemaan myös ruokaa. Pöydät notkuivat geneerisestä kattauksesta ja tunsin oloni edelleen hivenen epämukavaksi. Onneksi valkoviiniä virtasi solkenaan ja lopulta tarjoilijat suostuivat antamaan meille kokonaisia pulloja, joita sitten nelikkona tyhjentelimme. Ryhmäkuvia otettiin jossain kohtaa ja tunnelma vapautui.

Kellon ollessa jo jotain kymmenen hujakoilla ilta-aikaa, vihdoinkin homma alkoi toimia kunnolla. Bändi hyppäsi lauteille ja lavoittain kylmää nelosolutta tuotiin kaikelle kansalle nautittavaksi. Posket punehtuivat, puheensorinan volyymi nousi, hymyt levenivät ja tunnelma keveni suorastaan räjähdyksenomaisesti. Kieltäydyin tietenkin kaikista tanssikutsuista ja vietin siskon kanssa laatuaikaa rupatellen ja vähän sitä vieressä istunutta serkunserkkua pokaillen. Lopulta piti lähtemäni kodin kautta Club PRKL:ssä olleisiin bileisiin, joihin yritin värvätä em. henkilöä mukaan. Hän jäi vielä juhlimaan häihin ja minä sitten aika hyvä naula päässä keskustan paheisiin.

Seuraavana aamuna olo oli melkoisen infernaalinen. Note to self: valkkari, skumppa, bisse ja liköörit eivät toimi samana iltana nautittuina. Tai siis toimii, mutta seuraava päivä on kamala.

Toissapäivänä olin sitten moikkaamassa Aussia, hänen maamiestään ja heidän yhteistä tuttua, joka tuli Briteistä moikkaamaan. Yllättävää kyllä, saunottiin ja lipsuteltiin. Lopulta käytiin katsomassa The Capital Beatia ja kirosin arkiaamun tuoman vastuuntunnon alimpaan Flow-festivaaliin, eli helvettiin näin kansantajuisemmin. Siispä jätin hyvän illan kesken ja suunnistin kotiin keikan jälkeen. Silti eilinen meni vähän huonolla sykkeellä. Töiden jälkeen kävin kaverini kanssa mopoilemassa Porkkalanniemessä ja kuinka ollakaan, poislähtiessä tapasimme sattumalta Kesiksen. Eipä oltu nähty aikoihin. Ilmankos kesänsä onkin ollut hyvä.

Turinoisin tässä vielä lisää, mutta nälkä alkaa olla niin iso, että heikottaa. Moro.

(Otsikko siitä, että kyseisen reliikin keikalla sorruin jälleen savukkeiden kiroihin kännipolttamisen merkeissä. Vetäisin oikeuteen, jos oltaisiin Ameriikoissa. Noh, ensi kuussa loppuu taas.)

maanantai 6. elokuuta 2012

jotakuinkin 1300 kilometriä, lähinnä suoraa sellaista

Hei taas kaikille. Viime kirjoituksen jälkeen olen palannut takaisin töihin hävyttömän pitkän kesäloman jäljiltä. Paluu työelämään on tapahtunut aika säyseästi ja vailla suuria tunteita; näin lomien jälkeen kiire ei vielä temmo takaraivossa, eturaivossakaan ei tapahdu juuri mitään.

Kesäloman lopun kruunasi parin päivän pistoreissu pitkin Suomea. Ensimmäiseksi oli vuorossa Oulu ja Qstock, jonne lähdin kaveribändin kanssa heilumaan (ja tällä kertaa tekemään vähän enemmän kuin toissapostauksessa) ns. pro bono-hengessä. Lähdimme köröttelemään Helsingistä, eli Hesasta, eli Stadista aamulla ennen kuutta ja tykittelimme kuutostien rangaistusta hyvää vauhtia. Koko matkan aurinko paistoi, osa ryhmästä nukahteli silloin tällöin ja taisin itse asiassa olla ainoa henkilö, joka valvoi koko siirtymän verran. Ajoin myös keikka-autoa viimeisen etapin, eli jostain Viitasaarelta perille.

Kuusisaaressa järjestetty juhlihulabaloo oli aivan mielettömän kiva kokemus. Paikallinen ryhmä oli hyvin avuliasta ja mukavaa, soittotila oli hyvähkö ja pyyhkeitä ja vettä toimitettiin juuri niin paljon kuin toivoinkin. Keikan jälkeen käytiin katsomassa joitain muita bändejä ja oikein mikään ei vakuuttanut (ilmeisesti blogaaja ei muista esim. erinomaista Notkea Rotan keikkaa toim. huom.). Apocalyptica kuulosti paremmalle kuin Tuskassa, tosin johtuen varmaan siitä, että keikan aikana oltiin bäkkäritiloissa syömässä ja juomassa, joten kuultiin lähinnä rumpalin työskentelyä. Kesken PMMP:n keikan lähdettiin kohti majoituspaikkana toiminutta Oulunsaloa, jossa meitä odotti rauhaisan ympäristön keskellä vielä yösauna. Aivan mahtava lopetus hyvälle illalle.

Seuraavana aamuna aamupalan jälkeen siirryimme takaisin keikka-autoon ja lähdimme ajamaan kohti etelää. Vuorossa oli ajomatka aina säteilevään (öhö öhö) Loviisaan, jonne matkasimme pysähdellen silloin tällöin sopivissa kohdissa. Kuten Kärsämäki ja Jyväskylä. Jykylässä nautittujen Tuhti Porilaisten jälkeen olikin jo vähän kiire kohti keikkapaikkaa. Ajelimme kauniiden maalaismaisemien halki (erityismaininta pätkälle Orimattila-Porvoo) ja löysimme vihdoin perille, viisitoista minuuttia aikataulusta jäljessä. Onneksi keikkapaikalla ei tarvinnut omaa backlinea juuri nimeksikään, joten vartin myöhästyminen kuitattiin sillä pois.

Keikkapaikkana oli hotellin yläkerrassa ollut ”yökerho” ja ihmetys olikin suuri, kun tiluksille päästiin. Lava oli n. 6 X 6 metriä, eli isompi kuin otaksuttiin. Saimme omaksi bäkkäritilaksi saunallisen hotellihuoneen, jonka jääkaapit(!) olivat täydennetty erilaisilla juomilla ja syömillä. Koska keikkaan oli hyvin aikaa, laitettiin sauna tulille ja katsottiin olympialaisia telkkarista. Minä sain luvan kaljoitella, koska jouduin vähän ex temporena lätkyttämään valot bändille. Tiskinä oli vanha MA, en ollut koskaan edes kopeloinut kyseistä pöytää aiemmin, mutta talon valojannun tekemillä preseteillä mentäisiin.

Pyytäessäni ennen keikkaa lavalle pyyhkeitä ja vähintään kahdeksan tuoppia vettä, nauratti bileiden kotikutoisuus ja -henkisyys: Jonkin sortin pääjehu sanoi pyyhevastaavan olevan vähän huonossa kunnossa, mutta hän hoitaisi meille pyyhkeitä. Hiihaa. Näin myös tapahtui ja vettä saatiin.

Lopulta oli soittoaika ja pojat roimivat setin kiitettävästi läpi. Tällä kertaa yleisö ei ollut ihan varauksetta vastaanottavaista, mutta uskoisin parin uuden faniutumisen syntyneen. Itsehän olin luonnollisesti aivan liekeissä konsolin takana. Keikan jälkeen purettiin omat kamamme, pakattiin auto ja hetken huilattuamme lähdimme takaisin kotiin. Olin alustavasti sopinut meneväni PRKL:seen vielä ”viimeisille hitaille” tutun rumputeknikon kanssa, mutta saavuimme lopulta Helsinkiin vasta puoli viiden aikoihin aamulla. Oma sänky kutsui ja kutsuhuutoonsa vastasin ilolla.

Viime viikonloppuna olin häissä vieraana, ja jos huomenna on tylsää töissä, saatan kertoa juhlatapahtumista juuri Sinulle. Pysy siis kanavalla! Älä mene. Pliis? Älä mene. Olen niin yksin. Älä-äääääää.