maanantai 29. kesäkuuta 2009

Synkkä ja heavy-aiheinen otsikko

Mitäs mitäs? On vähän vaikeata suhtautua mitenkään terveellä tavalla tulevaan työviikkoon, oltuani täysin ja totaalisen hunningolla koko viikon periaatteessa. Olin toki töissä torstain, mutta sitä ei ehkä nyt kumminkaan lasketa.

Perjantaina alkoi Tuska aivan mielettömässä säässä ja tuli nähtyä/kuultua kaikkia bändejä joita pitikin. Erityismaininnan ansaitsevat Callisto, Rotten Sound ja Neurosis. Hienoa pojat. Mutta ei jotain hyvää ettei jotain epähyvääkin, ainakin jälkikäteen tarkasteltuna. Saatoin innostua nauttimaan ihan rohkealla otteella erinäisiä alkoholipitoisia juomia ja vaikka humalatila tuntuikin hallitulta, koko lauantai meni ns. ihan päin helvettiä olowise.

Pääsin lauantaina alueelle kuudelta illalla, hirviömäisen krapulan jyskytellessä päässäni kuin Kai Hahto rumpusetin takana. Siis minä krapulassa, normaalisti hyvinkin ylivertainen tämän asian suhteen? What were they thinking? Ehkäpä jatkossa pitäydyn erossa valkkari-spritestä. Vaikka mukavan kesäinen juoma olikin ja helppo kanniskella muassaan.

Korpiklaani aloitti soittamisensa päästyäni sisään alueelle ja biisiensä hokemat (vodkaa, vodkaa, vodkaa…) tuntuivat ahdistaville. Kelikin oli suorastaan jäinen, varsinkin verrattuna edelliseen ja tulevaan päivään. Harmittelin takin kodissaoloa ja varmasti muitakin asioita. Sitten aloittikin Amorphis viihdyttävän soittovuoronsa päälavalla. Takuuvarman hyvä veto jälleen kerran. Amojen jälkeen juhlakansalle esitti omia laulujaan vankan comebackin tehnyt Pestilence. Pidin kovasti. Illan viimeisenä bändinä esiintyi Suicidal Tendencies aggressiivista sauvakävelyä harjoittaneen Cyco Mikon johdolla. Illan varsinainen kohokohta oli erittäin kovasti odot… odottanu… odottam… vartomani Texturesin keikka Tavastialla. Kyllä kelpasi kävellä Helsingin yössä tuntien niskan jäykistyvän ja tietäen repussa makaavan settilistan. Viikon sisällä olen siis nähnyt SEKÄ Faith No Moren että Texturesin. Eihän tällaista voi olla olemassakaan. Tajuatteko? Jyväskylässä ei varmaan tajuta mutta muualla joo.

Sunnuntai tuli kevyen krapulan muodossa ja huonosti aikataulutettuani kulkemiseni, missasin Medeian keikan täysin. Stam1na oli helteisen päivän mahtava aloittaja corpsepaintit naamoillaan ja soittivat melkein täyden keikan, kunnes joku älyn jättiläinen päätti heittää tyhjän muovipullonsa lavalle. Keikka loppui siihen biisiin. On kovin harmittavaa, että löytyy noin helvetin junttia jengiä vielä nykyäänkin. Kyseisellä keppostelulla kun saadaan bändien keikkojen aikaisemman lopettamisen lisäksi aikaan myös se, ettei jatkossa edes niitä muovipulloja saa viedä festareille. Sepä mukavaa, eikö vain?

Girugämesh oli juuri niin omituista kuin arvella saattoikin, Japanin pikkuihmiset vetivät hyvin omanlaisensa sekoituksensa nu metalia, huutoa ja piripolkkaa. My Dying Bride oli tylsä. Parkway Driven valomies ei paljoa ollut kiinnostunut etuvalojen käytöstä, tai ehkä hän vain unohteli liu’un sijainnin. Volbeat sitten… no joo, hyvä ja tasavarma, joskin alavireisesti laulettu, kuten Minkki kirjoittikin. Tai ainakin sinnepäin kirjoitti. Pääasia kai se on, että kirjoitetaan. Kirjainta toisen perään vaan, siitä se lähteepi. Tavastialla esiintyi vielä illan päätteeksi vajaamiehistöinen Sara, keikka oli vähäspiikkinen, hyvä ja tunnelmainen. Kuten aina kyseisen yhtyeen kohdalla.

Oltuani menneellä viikolla yhden päivän selvänä, nyt on aika varmasti laittaa itseään ruotuun. Tai ainakin ruodumpaan. Ruotuista oloa aletaan tehdä varmastikin hyvällä aamiaisella (innehåller t.ex. bacon, ägg och rostat bröd) ja yskimällä eilinen ulos. Sitten voisin myös itse mennä ulos. Jos vaikka menisi lukemaan jotain kirjaa? Suosituksia?

torstai 25. kesäkuuta 2009

'Cause I'm the best fuck that you ever had

Faith No More oli täydellinen. Melkein itkin Stripsearchin aikana.

For The Imperium oli mahtava. Oli hyvät bileet baarissa ja juhlajoukkio oli hauskaa nähtävää. Paino sanalla hauskaa.

Ei muuta.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Chinese Arithmetic

Onpas aikaa kulunut edellisestä oikeasta merkinnästä. On sen jälkeen varmaan jotain tapahtunutkin, en oikein muista, enkä oikeastaan edes välitä paskaakaan. Kotimaassa on matkailtu, töissä on idlattu, kaljalla on maksaa valeltu, ja muutoinkin on sateessa humputeltu.

Juhannus oli hyvä (paitsi sään puolesta tietty) ja betonilattian kipuilut ovat jo katoamassa. Seuraavana päivänä matkattiin Pirpanan kanssa kotiinsa voidaksemme mestaroida asioita oikein kunnolla. Pyhä ja vankka päätöksemme grillata Suomen suvessa (suuttuukohan muuten Suvi Suomi tuosta?) oli surkuhupaisaa katsottavaa sivullisille, jos heitä oli.

Loihdittuani pallogrilliin (luonnollisesti) vähintäänkin täydellisen hiilloksen, oli aika tirauttaa makkaroita ritilälle paistumaan. Isä Taivainen päätti sääherran ominaisuudessa pitää omaa kivaa ja antoi kastellulle maalle lisää kosteutta parituntisen tanakan sateen muodossa.

Grillaaminen onnistuikin sitten seuraavana päivänä ja ihminenkin kärysi. Kesä tuli (kasvoille) ja ei lähde pois. Ulkoilma houkuttelee jopa tällaista sisätiloissa vakaasti viihtyvääkin ja tuloksena on… erinäisiä asioita.

Olen nyt kahtena päivänä lähtenyt kotoa ulos nauttimaan auringonpaisteesta. Toissapäivänä tulin kotiin tanakassa humalassa ja palellen, eilen tulin kotiin kevyemmässä humalassa ja paria cd-levyä rikkaampana. Tänään tulen kotiin myös. Kunnosta en sano mitään, mutta YHDENTOISTA vuoden odottamisen jälkeen näen FAITH NO MOREn vihdoinkin livenä.

Ei haittaa, vaikka pitää siivota kotona heti kun olen tämän merkinnän taputellut loppuun. Ei haittaa vaikka pitäisi montakin asiaa. Illan (mahdollinen) settilista pyörii Spotifyssa ja.. ei pysty edes sanoin kuvailemaan tätä tunnetta. No kumminkin, huomenna on sitten töitä (käyn siellä kyllä tänäänkin mutta ajattelin kuitata vartin läsnäololla koko illan palkan) ja sitten perjantaista sunnuntaihin Tuskaillaan. Tule toki moikkaamaan sinne, mulla on varmaankin musta t-paita.

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Tuku tuku lampaitani.

HÖhöhöhöö. Tissit. Liirum laarum. Kolmas päivä. Trööt träät prui prui.

Ei muuta, kiitos hei.

torstai 11. kesäkuuta 2009

Overload

Olen aloittanut tämän merkinnän kirjoittamisen nyt monesti. Saan kirjoitettua rivin verran tekstiä ja pyyhin sen pois, otan siemauksen kahvista ja toistan saman. Nyt olen jo päässyt pitemmälle ja tästä on siis hyvä jatkaa. Jatketaanpa siis äärimmäisen mielenkiintoisen elämän seuraamista. Tulkaa perässä, tuolla se Miero jo näköjään odotellessaan venyttelee kertojalihaksiaan.

Edellisen merkinnän jälkeen lähdin töihin auringonpaisteen helliessä (tämä saattaa olla vale, ei oikeata muistikuvaa) kesäisen pääkaupungin katuja. Tepastellessani kohti työtä, modernin metallin hyväillessä kuuloluitani, fiilis oli hyvä vaikkakin hivenen harmistunut peruuntuneesta Hämeenlinnan reissusta, työkiireiden takia.

Töissä kaikki meni kuten normaalisti kuuluu mennäkin: odottelua, naurua, kahvia, hikisiä ihmisiä, alapäätyylisiä huumoreita ja sen sellaista. Päivän lähestyessä puoliväliä, alkoi päässä syntyä idea kevytmuotoisesta virvokkeiden nauttimisesta päivän päätteeksi. Siispä kaupasta hakemaan virvokkeet jääkaappiin valmiiksi ja takaisin työn touhuun. Lopulta työpäivän loputtua tuli tempaistua ns. pikakännit ja mentyä muutaman duunikaverin kanssa läheiseen baariin. Sieltä matkani jatkui taksilla syntiseen Kallioon (kiitos Panu, olen vähintään bissen pystyssä) ja pienen kiertoreitin kautta Kustaa Vaasaan.

KV:ssa tuli äärimmäisen nopeasti pilkku vastaan joten Nuumion ja Panun (Kesistähän en nähnyt ollenkaan, hänen toimiessa kumminkin jonkinlaisena Primus Motorina houkuttelussa kyseiseen baariin) kanssa kumijalka alle ja syntiseen keskustaan. Sitten alkaa ollakin tosi hämärässä muistikuvat mutta muistaakseni kävimme tulevassa kantiksessani yksillä, pikaruokalassa pikaruokailemassa (no shit) ja sitten halpamaisesti olen mennyt kotiini jättäen arvon leidit matkaamaan kohti uusia seikkailuja.

Sunnuntaina oli opinahjoni viimeinen koulupäivä tältä lukukaudelta, oppia alettiin survoa vastaanottavaisiin mieliin klo. 10.00. Minä olin autuaasti bunkkerini makuuosastossa vetämässä sikeitä. Heräsinkin hivenen yllättyneenä muruseni soittaessa puolen yhdentoista tienoilla. Siispä kovinkin nopeasti toimimaan, ja kahvin, pakkaamisen ja äänestysvelvollisuuden jälkeen kohti koulua. En myöhästynyt kuin vajaat kolme tuntia.

Saavuin siis paikalle 12.50 paikallista aikaa ja olin tervehditty sanoilla: ”Mukavaa kun viitsit tulla pistäytymään, Miero.” Äännähdin jotain ja menin istumaan. Kerkesin juuri parahultaisesti kuulemaan loppusanat ja lähdimme koulusta kesälomailemaan n. klo. 13.05.

Astuessamme luokasta ulos, eräs luokkatoveri päätti siteerata The Fast Show’ta sanoin: ”Anyone fancy a pint?” Siitähän se ajatus sitten lähti. Koulun lähibaariin istumaan, jaarittelemaan jargonia ja kuuntelemaan tarinoita 80-luvun villistä menosta keskustan baareissa. Muutamaa tuoppia myöhemmin lähdin matkaamaan rautatieasemalle ja hyppäsin junaan. Täytyy myöntää, että minä pidän ravintolavaunun konseptista.

Lopulta astuin junasta ulos oikealla asemalla ja muutaman viikon tauon jälkeen pääsin taas viettämään laatuaikaa (ei, en tarkoita ilmauksella seksiä, vaikka tokihan sitäkin, äärimmäisen hyvää sellaista) pariksi päiväksi.

Eilen palasin takaisin arkeen ja sen kunniaksi heräsin kuudelta. Soilwork soi ja kahvia haen kuppiini lisää. Minun pitäisi siivota. Tosin minun pitäisi myös elää hyvä elämä ja tehdä muitakin juttuja.

lauantai 6. kesäkuuta 2009

Väistöliike

Mielenterveystyö on tärkeä työ, hyvin ala-arvostettu ainakin rahakirstujen päällä istuvien mielestä selkeästi, mutta me tavan kansalaiset kyllä osaamme arvostaa. Muutamissa seuraamissani blogeissa on ihan tässä lähiaikoina sivuttu henkisen väsymisen tilaa, masentumisia ja yleistä alakuloa. Voisin toki kertoa omalta kohdaltani ihan elävästä elämästä kokemuksia, mutta enpä nyt sitten tohdikaan. Sen sijaan kerron eilisestä kohtaamisesta mahdollisessa uudessa kantapaikassani.

Eilen töiden päätyttyä joskus kymmenen tienoilla illalla, kävelin kotiinpäin. Ohittaessani erään mukavan pikkubaarin, näin tutun baarimikon tiskin takana vilkuttamassa. Äärimmäisen nopea pyörähdys ympäri myötäpäivään ja takaraivossa jyskyttäneen ”yhden tuopin” idea käytäntöön.

Tuttu baarimikko halusi tarjota minulle oluen, enkä sitä vastustellut laisinkaan. Rupattelimme hänen tehdessä duuniaan samalla ja oli mukava hetki nollata päätään hivenen. Kun tuoppi läheni loppumistaan (ei, en syönyt sitä lasia, höhlä), kysyi kyyppari, josko haluaisin toisen samanmoisen. Tokihan halusin ja ajattelin käydä vain nopeasti tupakalla. Idea käytäntöön.

Tullessani takaisin sisään baariin, oli paikallani (johon olin jättänyt takkini ja laukkuni) baaritiskillä joku naisduo tilaamassa juomaa. Jäin sivistyneesti seisomaan heidän taakseen ja heidän arpoessa tilaustaan (jotain mihin tulee giniä mutta se ei saa maistua ginille), kyyppari ojensi minulle olueni. Kun neidit olivat saaneet tilauksensa tehtyä, em. baarimikko ilmoitti heille heidän oleskelevan minun paikallani. Tein virheen. Sanoin heille, että toki saavat istumapaikkani, kunhan nyt vain otan tavarani pois lojuamasta.

Siitä hetkestä alkoi yksi omituisimmista monologeista pitkään aikaan. En rupea tässä kirjoittamaan sitä ulos mutta referoidaan.

”Onpa mukavaa, kun on tuollaisia herrasmiehiä vielä olemassa!”
”No, emmä nyt oikein tiedä herrasmiehestä… ihan normaalisti kuuluu hyviin tapoihin.”
”Näätsä, mulla ei oo kihlasormusta. Mulla oli, mutta et ikinä arvaa mitä se jätkä teki mulle?”
”Mun on kyllä tosi vaikea lähteä arvaamaan.”
”Se petti mua jonkun naisen kanssa pitemmän aikaa. Me oltiin yhdessä kuus vuotta, me ostettiin kämppä ja kaikki.”

Tästä eteenpäin nainen kävi yksinäistä monologiaan jonka aikana hän kertoi eron tapahtuneen pari viikkoa sitten, yrittäneen itsemurhaa kahdesti viikon sisällä (ekan yrityksen jälkeen myös karanneen sairaalasta), olevansa masentunut, alkoholisti, lääke- ja huumeriippuvainen ja varmasti vielä kaikkea lisää. Koska hyviin tapoihin ei kuulu vain lähteä kesken häipymään, join kiltisti oluttani (en muuten maksanut kummastakaan oluesta, ehkä maailman paras baari) ja ääntelin välillä joko hyväksyviä tai paheksuvia äänteitä. Aloin ahdistua puheensorinansa kestäessä ja loppuakaan ei näkynyt edes etäisessä horisontissa.

Lopulta oli pakko sanoa ihan suoraan olevani ahdistunut (kuten varmasti olivat kaikki baaritiskin lähellä olleet ihmiset, naisen puheääni kun ei ollut sieltä ihan hiljaisimmasta päästä) käydystä ”keskustelusta” ja sanoin käyväni hyvästelemässä kaverini. Nainen kiitti kun edes yritin kuunnella ja kättelyn jälkeen pääsin hänestä viimein eroon. Menin baaritiskiä vähän sivummalle ja kiitin kyypparia, sanoen ”Haluaisin jäädä vielä yhdelle mutta olosuhteiden pakosta mun on lähdettävä.” Hän vastasi erittäin sympaattisella äänellä:

”Ymmärrän.”

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Take me home

Tiedättehän te pikaruokaravintolat? Sitähän minäkin. Kolmen viime viikon aikana ne ovat olleet pääasiallisia lähteitä einehtiessäni. Sunnuntaina (kännissä) pyrkiessäni ahtamaan kebabia elimistööni, koin jotain ennenkokematonta.

Menin käymään eräässä nimeltämainitsemattomaan kebab-ravintolaan ja ihmettelin tiskillä henkilökunnan poissaoloa. Taputtelin rytmikkäästi tiskiin ja hyräilin mielekkäitä biisejä. Noin kahden minuutin kuluttua ihmettelin kovasti enemmän. Lopetin hyräilyn ja terästin jo hivenen menetetyn kuuloaistini äärimmilleen. Henkilökunnan tiloista eli ns. backstagelta kuului vahvaa yökkäilyä ja ensimmäistä kertaa eläessäni jouduin lähtemään ns. tyhjin käsin luottoravintolastani. Mielessäni tosin taisteli kaksi enkeliä: Toinen vakuutteli krapulaa ja toinen ruoka-ainemyrkytystä. Ennakkoluuloisena ihmisenä lähdin sittenkin amerikkalaisen hampurilaisketjun paikallismyymälään ostamaan hampurilaisia.

Mitäs muuta? Maanantaista lauantaihin tuli paiskottua töitä yhteensä 70 tuntia mutta kerkesin myös krapuloimaan ja katsomaan aina yhtä loistavan The Capital Beatin keikan. Auringonpaiste ja ska vain kuuluvat yhteen mielestäni.

Lauantaina oli duunissa sitten vihdoin kekkerit ja etukäteen pelkäämäni työtehtävä kestikin vain hyvin pienen hitusen verran aikaa. Pääsin siis nauttimaan ilmaisia alkoholijuomia runsaalla kädellä hyvässä seurassa ja tulihan taas rikottua tietynmoisia raja-aitoja: nyt on sitten Pieru Laine käynyt myöskin homobaarissa. Ainoa mikä DTM:ssa oikeasti häiritsi, oli se, että se tietty gaydomhood oli niin kovin alleviivattua. Vessaan mennessä pisti silmään vessojen merkit: gay guys ja lesbian girls.

Nyt olo on huono ja todennäköisesti tämä päivä on äärimmäisen pilalla. Eilisilta kulminoitui noin sataan kaljaan ja Miken hirviöhilloon. Kotiutumisaika on hämärän peitossa, jälleen kerran. Pöydältä löytyi aamulla hampurilaispapereita.

Pitäisi vielä keksiä jokin hyvä lopetustarina, jokin sellainen johon voisin siteerata Danko Jonesia. Haluaisin kernaasti lopettaa tämän merkinnän sanoihin ”take me home, to where my records are”, sillä se on todella hienosti sanottu.

Nyt menen etsimään jotain juotavaa.