sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Meidän tasavalta

Televisiovapaan elämän kuluttajana on välillä suorastaan vaikeata pysyä mukana kaikenlaisissa hullutuksissa ja muotijutuissa. Ainakin Facebookin mukaan ilmeisesti uusimpia hokemia ovat jotain meininki on let´s go ja saletisti natsaa. Suokaa kirjoittajalle nyt anteeksi seuraavan kappaleen voimasanaisuus ja ylimielisyys.

Miten vitun idioottimaista on hokea noita saatanan älyvapaita one-linereita? Näkee vähän saatanan hyvin, ettei oo peruskoulun jälkeen paljoa opinahjon penkkiä kulutettu. Sylettää aivan perkeleesti tollainen toiminta. Vittu, keksikää ite edes omat läppänne.

Ihan oikeasti, eikös me nyt jo päästäisi näistä mattinykäsmaisista ja fintelligensilta lainatuista jutuista eroon? Tietenkin julkisuushakuisilla hahmoilla on hyvä olla oma slogan, jokin joka jossain nähtynä tai kuultuna assosioi suoraan kyseiseen hahmoon, mutta niiden sloganien käyttö sosiaalisessa mediassa tuskin on tapa viestittää olevansa perillä päivän kuumimmista jutuista.

Jos toisaalta maamme lepää sellaisessa tolassa, että parhaan prime timen voi käyttää näyttämällä kyykyssä olevaa miestä kimittämässä, ei liene hätää josta pitäisi huolta kantaa. Vai mitähän mieltä Hursti on?

Ja ei, en tarkoita, että viihde on pahasta ja tarpeetonta. Kyllä viihteellä todellakin on tehtävänsä. Ainakin minä eskapistina tarvitsen nykyisin yhä enemmän ja enemmän viihdettä. Ei tarvitse kuin katsoa oikeistopopulismin kovaa nousua tässä 20-30-luvun Saksaa lähestyvässä Suomessa, ja alkaa ahdistaa niin paljon, että on saatava muuta ajateltavaa. Ehkä valtaosa tuijottaa taulutelkkareistaan näitä uusia kummeleita ja pulttiboiseja ja hakevat mielenrauhansa sitä kautta. Minä olen valinnut panimotoiminnan ja elävän kulttuurin tukemisen.

Ei näköjään kannattaisi kevyessä krapulassa kuunnella uutta Palefacea. Tuli heti kantaaottava olo ja sitä nokitin vielä kuuntelemalla 70-80-lukujen Palea, Irwin Goodmania aika reilusti.

Koska olen herännyt jo seitsemän tietämillä, alkaa nälkä olla kovaa luokkaa. Varsinkin kun en eilen syönyt käytännössä oikeastaan yhtään mitään ja itseäni kiusatakseni luin netistä kaikkia ruokajuttuja. Nyt tarkoituksena olisi tehdä perinteinen jauhelihakastike, antaen sen muhia vähintään pari tuntia tosin. Jotta nälkä kasvaisi infernaalisiin mittoihin ja siinä vaiheessa ruoan maulla ei enää liene mitään väliä. Näin kaikkoaa suorituspaineet.

(otsikko Irwin Goodmania)

lauantai 26. helmikuuta 2011

Rapture

Huh huh, jengi! Jopas oli veikeätä. Palasin eilen niin sanotusti bisnekseen takaisin, eli toisin sanoen, olin treffeillä. Koko kuvio meni jotakuinkin näin:

Eilen päivällä seuralaiseni ilmoitteli minulle olemassaolostaan ja kyseli iltani suunnitelmia. Sanoin olevani päättämättömyyden vallassa, ja hivenen epävarma myöskin seuraavan päivän työkuvioista ja -velvollisuuksista mm. läsnäolopakon suhteen. Lupasin avata asioiden selkiytyessä jonkin sortin keskustelukanavan.

Töistä päästessäni sovimme tapaavamme Loosessa, tuossa punaseinäisessä palasessa taivasta. Menin tuohon rokkipönöttäjien ja trenditietoisten popparien tukikohtaan ja kuin sattumalta kohtasimme tiskillä. Menimme pöytään ja aloimme viettää laatuisaa aikaa yhdessä. Treffiseurani pienen tovin kuluttua kertoi hänellä olevan kaksoissiskon, ja kysyi, voisiko hän mahdollisesti liittyä seuraamme. Kiiltävin silmin nyökyttelin kiivaasti ja yritin olla kuolaamatta julkisissa tiloissa.

Siskonsa saapui pöytäämme ja olimme heti kuin vanhat tutut. Bondasimme vahvasti ja olin välittömästi kovinkin viehättynyt tästä seurasta. Kuitenkin vähitellen minulle alkoi valjeta salakavala juoni tämän kaiken hurmoksen takana. Tyttöjen sukulaisia virtasi paikalle tipoittain ja aloin olla hivenen sekaisin kaikesta tästä. Volyymi alkoi nousta ravintolassa, naurunremahdukset täyttivät ilmatilaa kuin syöksyhävittäjät, pulssi kohosi promillelukeman mukana. Sain huomiota kovasti ja jossain vaiheessa tajusin tilanteen alkavan olla hallintani ulottumattomissa. Niinpä oli pakko jättää vastahakoiset hyvästit seurueelle ja lähteä horjahtelemaan kotia kohti. Saatoin vähän kaatua matkalla. Näin ainakin muistelen.

Kiitos vain treffeistä, neiti Carlsberg. Olet petollinen nainen.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

I´m pale Impaler

”Työ vapauttaa” sanoivat 40-luvun germaanit herrasrotuun uskovat. Kuten koko ideologiansa, myös tuo eräänkin puolalaisen kaupungin liepeillä olleen leiripaikan portinpäällinen oli väärässä. Ei tämä mitään vapauta. Rahat eivät riitä, vapaa-aikaa ei ole, mutta silti sitä vaan kummasti täällä jaksaa notkua päivästä toiseen.

Uusina asioina olen päässyt, hyvin vähäisesti mutta kuitenkin, ProToolsin kanssa tekemään töitä. Jos tekisin urakkapalkalla, menisi varmasti bouncessa hermot.

Tällä hetkellä suuntaan katseeni kovasti kevääseen ja tuleviin työreissuihin. Pitäisi firman piikkiin lähteä visiteeraamaan Saksaan, Itävaltaan ja Ruotsiin nyt ainakin. Reissupäiviä pukkaa nopealla matematiikalla arveltuna parisenkymmentä muutamaan osioon jaettuna. Ei paha oikeastaan. Saa nauttia ensiksi allergiaoireet Keski-Euroopassa ja sitten vielä heti perään kotoisissa maisemissa. Kaksi yhden hinnalla. Tietenkin joku yltiöpositiivinen luontodiggari vääntäisi tästäkin jotain positiivista, kuten ”näkee kevään tulon, silmujen puhkeamisen, lehmien laitumille siirtymisen, kuulee lintujen laulun...”

Minä näen hotellihuoneet, aulabaarit, työpisteet, joukkoliikennevälineet, kuulen hälinöitä, hölinöitä ja varmastikin tinnitusta. Nyt kun tarkemmin asiaa ajattelee, odotankin tätä oikeastaan valtavalla innolla. Venäjän matkalta feidasin itseni pois, vedoten kotiutumiseen samana aamuna edelliseltä reissulta ja firmakin päätti olla ketku ja maksamatta päivärahoja itänaapurista. Ei se yksi lämmin ateria päivässä oikein ole riittävä setti korvaamaan kustannuksia yhdessä maailman kalleimmassa kaupungissa.

Mitäs muuta? Kemikaalit pitävät unessa öisin, näen tosi pitkästä aikaa unia ja tukka onkin aivan solmussa aamuisin. Löytyihän se huono puoli tästäkin. Seuraava lytättävä aihe!

lauantai 12. helmikuuta 2011

Comfort

Löysin sohvaltani pienen kiven. Kivi oli saapunut sijaintiinsa joko lahkeeni mukana, tai sitten olin sen siihen virtsannut humalapäissäni. Otin kiven käteeni ja leikkisästi heittelin sitä ilmaan. Meistä tuli hyvät ystävät nopeasti. Yhteisen leikkimme säännöt olivat molemmille selvät, eikä niistä tarvinnut alkaa taittamaan peistä, tahi muutakaan pitkiötä.

Kuuntelin Cyclamenia samalla ja vietin iltaa. Jotten vaikuttaisi niin kovin yksinäiselle, nimesin juhlani tupareiksi. Osallistujina olivat jo aiemmin mainitut minä ja kivi. Join kaljaa, kivi ei ottanut mitään. Katsoimme YUP:n dvd:tä istuen sohvalla vierekkäin. Yllättäen ottosiskoni soitti ja tovia myöhemmin tuli käymään. Rupattelimme ehkäpä tunnin ja hymysimme. Annoin vara-avaimeni hänelle ja sovimme näkevämme pian uudestaan. Emme tietenkään näe, mutta small talkia, kato.

Tämän enempää en voi illasta kirjoittaa menneessä muodossa, sillä tässä kohtaa astuu esiin preesens. Siispä nyt istun sohvallani, kivi on kadonnut ja juon kaljaa. Seuraavaksi menen alati kiristyvän pakkasen armoille tupakoimaan ja sitten katson Nosturissa soittavan Napalm Deathin dvd:tä, tilisaldon estäessä osallistumisen itse keikalle. Etätukea, kato. Ehkä myöhemmin menen käymään jossain baarissa ja juon keikkalipun summan ylittävällä määrällä kaljaa.

Yksinäisyys iskee kuin miljoona volttia.

Yhyy yhyy. Be a man, fucker.

torstai 10. helmikuuta 2011

Chemical Brother

Olen lähiaikoina tempoillut alati suurenevien uniongelmien kanssa. Olen kuin vahtikoira: nukun äärimmäisen kevyttä unta, heräilen öisin helpolla ja valvoskelen vailla näkyvää syytä.

Nyt sitten ilmeisesti tuli raja vastaan. Maanantaina eräs työkaveri tuli minua vastaan ja kysyi:

”Onko kaikki kunnossa?”

”On kai *haukotus*, kuinka niin?” (Huomaa kysymykseen vastaaminen kysymyksellä. Epäkohteliasta.)

”Sä näytät ihan ruumiilta.”

Oli tultava johtopäätökseen, että kaikki ei todellakaan ole hyvin, jos ihminen jota näen satunnaisesti, uskaltaa sanoa huolestumisensa julki noinkin voimakasta vertausta käyttäen. Siispä lääkäriaikaa varaamaan. Sain ajan vasta keskiviikolle, mutta tiesin avun olevan lähellä. En kumminkaan jäänyt sitä odottamaan, vaan etsiskelin varastoistani sopivaa troppia, ja sen löytyessä, liipaisin tabletin huiviin ilta-aikaan ja nukuin yli yhdeksän tuntia puhdasta, kemiallista unta.

Se tuli todella tarpeeseen.

Eilen sain vihdoin reseptin pariksi kuukaudeksi ja asian tolaa ei liene kieltäminen. M. Laine rouskuttaa taas tabletteja ja jaksaa niiden voimin. Toisaalta lienee parempi jaksaa niiden voimin, kuin olla jaksamatta ilman. Keväästä tulee näillä näkymin aika kiireinen työrintamalla ja venymistä tarvitaan.

Oikein mitään muuta ei olekaan sitten tapahtunut. Eilen innostuin ihan ex tempore juomaan alkoholia ja sen kärsimyksistä vastaan nyt itse itselleni. Innostuin eilen ideasta lähteä kesällä New Yorkiin ja aloin sitä vähän hahmotellakin. Taitaa jäädä väliin. Ei ole rahaa ja moottoripyöräilläkin pitää.

Ah, nyt onkin muuten lähdettävä apteekkiin noutamaan pillereitä ja sen jälkeen sitten töihin. Odotan kovasti jo myöhäistä iltaa ja sitä, että saan painaa pään tyynyyn, lukea kirjaa ja herätä aamulla lukuvalo päällä, riittävien unikilometrien päässä.

Virkeänä.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

NYT EI SOI MITÄÄN!?!?!?

Olipas lähellä, että oisin jaksanut kirjoittaa merkinnän. Olin jo aloittamassa sitä, mutta sitten päädyin lopputulokseen, etten jaksakaan. Että en nyt sitten kirjoita merkintää jossa hehkuttelen uutta bändilöydöstä Iwrestledabearonce, kerron valhettelevin sanakääntein eilisestä illasta (en nimittäin juurikaan muista detskuja) ja tämän päivän arkielämäisestä tapahtumattomuudesta.

Lähinnä syy tähän kertomattomuuteen ja jaksamattomuuteen on se, että en muista ystäväni koodinimeä. Kutsutaan häntä siis tästä lähtien Pokeritähdeksi. Nyt alkaa olla pykälää vähemmän syitä olla kertomatta lähipäivien kuvioista, mutta koska en oikeasti jaksa nyt naputella tätä näppistä, niin olkoon. Miten sinun viikonloppusi meni? Joitko sinäkin viinaa keskustan rokkibaarissa ja löysit seuraavana päivänä taskusta omituisella summalla olevan kuitin, josta ei ole mitään muistikuvaa?

torstai 3. helmikuuta 2011

Walk All Over

No moi kaikki. Olen tässä lähipäivinä miettinyt oman elämäni kuriositeetteja ja uusia juttuja. Sen enempää avaamatta asioita, olen löytänyt uusia kiinnostuksen kohteita (Kinkku) männäaikoina ja jollain tapaa äsken osasin ynnätä oman elämäni seuraavaan biisiin. Sanoituksissa on jotain sellaista, jota en nyt osaa eritellä sen enempää, mutta asioita joita huomaan tekeväni itselleni yhä uudestaan ja uudestaan.

Ehkä elämä olisi liian helppoa muuten. Mutta nyt siis biisiin, joka pärähti soimaan soittimessani aamulla matkalla töihin. En ollut muistanutkaan koko raidan olemassaoloa ja sitäkin suuremmasti se sitten iski. Kuuntele tekstiä.

Monsteriser – Walk All Over

Vielä teksti matkaan mukaan

Huomenna on tämän viikon toiseksiviimeinen työpäivä ja iltasuunnitelmat ovat menneet tähän mennessä jokaisen illan osalta uusiksi. En siis laita juurikaan painoarvoa loppusuunnitelmien kohdalle. Elämme muutoksen keskessä, ilmeisesti.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Pumppaa hillo ylös.

Kahvia, pakastimesta otettuja äidin tekemiä karjalanpiirakoita, punkia. Siinäpä aamupala mestareiden. Työasiat laittavat vähän stressaamaan, joten olen kompensoinut asiaa ottamalla joka illalle näköjään myös aktiviteettia.

Tänään pitäisi nähdä ottosiskoni ensimmäistä kertaa sitten elokuun(?), huomenna oli jotain mitä en nyt edes muista, torstaina tulevaisuuden musajuttuihin liittyvä tapaaminen, perjantai-ilta töissä, lauantaina joko töissä tai mp-messuilla. Autokin pitäisi hakea kuulemma huollosta.

Milloin saan olla kännissä? Oikeastaan haluaisin olla vaikka aamusta iltaan, kuunnella musiikkia kuuloatuhoavalla volyymilla, olla maailman parhaalla keikalla, tuntea elävänsä edes vähän. Tämän asemesta istun sohvalla, kuuntelen naapuriystävällisellä voimakkuudella, ahdistun ja täällä kotonakin näyttää lentävän kärpänen. Motherfuck.

Sanovat, että kirjoittaminen auttaa. Sanovat väärin. Ei tunnu yhtään paremmalle. Väsyttää vieläkin. Jotenkin tuntuu sille, että NoFX jo vuonna 1992 kiteyttivät tämän kaiken kappaleellaan ”The Longest Line”

Youtube

Sanat


Näihin tunnelmiin on hyvä jättää hyvästit, arvon lukijat. Lähden töihin.