lauantai 28. toukokuuta 2011

Nocturnea

Eilen jotenkin olin hyvin epäsosiaalisella päällä, jollain tasolla asian tiedostaen ja sitä kautta sitä ruokkien. En ottanut kontaktia kehen- enkä mihinkään, sen kuin vain lojuin kodissani ja manailin pleikkaripelieni huonoutta. Jossain vaiheessa iltaa nauratti tämä hurjan villi sinkkuelämäni; perjantai-ilta yksin kotona ns. lököhousuissa sohvalla viltin alla.

Kunnes.

Yhtäkkisesti puhelimeni rämähti soimaan keskeyttäen senhetkisen ylläkuvatun aktiviteetin. Ystäväni Stereo soitti ja manaili illan tylsyyttä. Pienen neuvottelun jälkeen sovimme hänen nappaavan kodostaan erinäisiä iloliemiä mukaansa ja tulevan luokseni kyläilemään. Kello oli puhelun alkaessa 21.30. Siispä nopeasti säädyllisempää vaatetta ylle, jääkaapissa lojuvat kolme halpakaljaa elimistöön ja Stereota vastaan kävelykadulle.

Tulimme osoitteeseeni ja aloimme rupatella ja litkutella juomia kurkkuihin. Noin vartin jälkeen Stereo kysyi hämmästyneenä: ”Miksei musiikki soi? Ollaan sun luona ja täällä ei soi musiikki?!?” Olin vaimentanut musiikin lähteissäni häntä vastaan, ihan kohteliaisuussyistä. Eihän tuollaisen utelun jälkeen voi muuta kuin laittaa musiikin jälleen täyttämään ilmatilaa. Kysyin kohteliaasti, olisiko jotain mielimusiikkia toivelistalla, mutta ei kuulemma ollut. Kaikki menisi. Siispä painamaan tästä datamasiinani pikanäppäimestä play ja ilmoille tursusi sopivalla äänenpaineella vanhaa kunnon Cannibal Corpsea. Pakko rakastaa satunnaissoittotoimintoa ja sen tilannetajua.

Kun olimme jutelleet yllättävänkin syvällisiä kumpaisenkin elämästä, kuten kohteliasta on, päätimme lähteä ravintolaan huojumaan. Soitto Pokeritähdelle ja samalla kellonajan tarkastaminen. 00.02. Siirryimme yllättävän tyhjään The Stageen juopumaan ja keskustelemaan samoista aiheista kuin aiemmin. Pilkun aikaan siirryimme kulman taakse, heteroystävälliseen juottolaan. En ollut vuosiin Lostarissa käynytkään ja meininki oli ihan samanlaista kuin ennenkin. Alakerran bunkkerius muistutti nuoruusvuosista. Stereo halusi mennä heiluttamaan äsyriään, joten jäin yksin istuskelemaan ja nauttimaan kylmähköstä oluestani. Ei kovin montaa sekuntia tarvinnut istua yksin. Kohteliaasti kieltäydyin nuoren miehen seurasta ja sainkin istua yksin tämän jälkeen. Stereo jäi vielä tanssimaan, kun kerroin lähteväni kotiin nukkumaan. Kellonajasta ei käsitystä.

Tänään olisi nyt sitten keikkoja keikan perään. Von Hertzenit Lasipalatsin aukiolla klo. 17.00, Jimi Tenor Maailmakylässä klo. 18.00 ja klo. Illalla The Blanko Loosessa.

En muista olenko muuten hehkuttanut, mutta Marzi Nymanin Nocturne on ehkä yksi maailman parhaista biiseistä ikinä. Meshuggah-tyyppisen alun jälkeen päästään jossain puolentoista minuutin kohdalla täysin erilaiseen maailmaan. Hyvin kaunista, erinomaisesti sovitettua ja soitettua ja laulettua. Stemmoista menee kylmät väreet selkäintopiitäni pitkin ja kun soolo alkaa, voi jumalauta mikä meininki! Galaksit räjähtelevät ja aurinko sulattaa ikiroutaiset mantumme, joita myös sydämiksi joissain piireissä kutsutaan. Soolo on silkkaa timanttia, tulkinta ja fraseeraus... ei pysty sanoin kuvailemaan. Täydellisyyttä kaikin tavoin eikäsitätietenkäänoleinternetissä.

Ette tiedä, mistä jäätte paitsi. Paitsi jos tiedätte biisin. Silloinhan te ette kyllä tavallaan ole paitsi.

Nyt suihkuun ja sitten ihmettelemään ilmaistapahtumien vaikutusta lompakkoon ja maksaan. Saahan nuo lomarahat tuhlattua jo etukäteen tällain kivasti.

Ystävällisin kevätterveisin,

M.Laine

P.S. Löytyihän se biisi tuolta Groovesharkista. Kuuntele se.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Yllättävä comeback ja muita tarinoita (ei oikeastaan).

Kello on 6.58 ja on perjantaiaamu. Kesälomani ensimmäinen päivä. Ei tunnu yhtään lomalle vielä. Lähinnä ärsyttää, kun kaikki kyselevät lomasuunnitelmista ja vastaan tylsästi, etten pidä sellaisesta lomasta, jossa joutuu kalenterimerkintöjä paljon tuijottamaan. Joitain suunnitelmia minulla kyllä on: mökkeilyä Saimaan rannalla, suvun komeimpien miesten tapaaminen ja Turun saariston rengastien koluamista moottoripyörällä nyt ainakin. Muutoin aion olla virran vietävänä ja tehdä mitä päähän pälkähtää milloinkin.

Tunnen krapulan lähestyvän kehoani ja tiedän, etten voi sitä pitää etäällä millään ninjakarate-liikkeillä. Taidan keittää kahvia, hetkinen.

Aloitin kirjoittamaan tätä merkintää valtavalla innolla ja nyt kaksikymmentä minuuttia myöhemmin into on hukatus. Samoin idea tästä tekstistä. Ehkä nyt sitten vain keskityn tuohon kahvinjuontiin ja tarinoin elämästäni myöhemmässä vaiheessa. Ihan kohta on kesä, Flogging Molly saa soida vaikka päivittäin, aurinko paistaa ja elämän olla hyvä. Nyt se ainakin vaikuttaa sille, ettei olisi ihan silkka mahdollisuus. Voi nimittäin olla, että Neito on astumassa takaisin elämääni.

Nähtiin tuossa tiistaina parin alkoholipitoisen juoman merkeissä. Jännitti aika paljon, vaikka olinkin jo etukäteen anteeksipyydellyt käyttäytymistäni (olipa muuten työn ja tuskan takana ajankohdan selvittäminen omasta blogista vs. vanhojen merkintöjen lukemaan jumittaminen) silloin joskus syksyllä 2008. Kerroin ihan suoraan olleeni tuolloin(kin) henkisesti sellaisessa tolassa, etten osannut ottaa toisia ihmisiä juurikaan huomioon. En edes muista miten tuolloinen tapailumme päättyi.

Yhtä kaikki, nähtiin siis tiistaina terassilla ja voi luoja, miten voi ollakin nainen kaunis. Huh huh. Olin yhtä typerää hymyä koko illan ja keskusteltiin paljon. Kävimme parissa eri paikassa illan mittaan ja lopulta oli lähdettävä eri suuntiin. Varovasti tiedustelin tulevaisuutta sanoilla ”joskus uusiksi?” ja tämä oli mielestään kelpo suunnitelma. Sovimme tapaavamme vasta ensi kuun puolella, kun saa gradunsa jätettyä ja täten vapautettua elämästään suurimman osan taas muuhun kuin kirjoitustyöhön.

Eilen mennessäni kesälomalle töistä, minut pysäytti feissari. Olin aluksi ärsyyntynyt mutta muistinkin olevani lomalla joten kiireetön. Juttelimme jonkin aikaa ja minun oli myönnyttävä hyvän asian edessä. Allekirjoitin maailmanlaajuisen vetoomuksen ydinasekiellon puolesta ja tämän jälkeen suostuin liittymään jäsenekseen. Nyt minusta on sitten kai ihan oikeasti tullut hippi, kun kerran kuulun Sadankomiteaankin. Pitääköhän tässä liittyä johonkin tasapainottavaan klubiin? Jin ja jang, tavallaan. Ehkä joku koprofiilien etujärjestö tai brutaalin death metalin ja muunkin mölisemisen kannattajat ry:hyn?

Pari tuntia tämän jälkeen löysin itseni istumasta terassilta, kun yllättäen puhelimeni soi vaikeata musiikkia. Neitohan siellä soitteli. Olin yllättynyt. Puhelu meni jotakuinkin näin:

M: No moikka Neito!
N: No heippa! Missä oot?
M: Oon Stagen terassilla nauttimassa olutta.
N: Ahaa, onko sulla seuraa?
M: Ei tietenkään ole.
N: Ei tietenkään? Saanko liittyä seuraan, mutta vain yhdelle. Mun pitää oikeasti kirjoittaa se gradu loppuun vielä.
M: Ilman muuta saat. Aion yrittää siis manipuloida kaikin tavoin sua jäämään pitemmäksi aikaa.
N: Heh heh. No, mä tuun sinne kohta.

Näinpä tapahtui. Neito ilmaantui paikalle ja yritin skarpata ja täten pienentää aika massiiviseksi paisuvaa genit...humalatilaani. Joimme kylmällä ja tuulisella terassilla yhdet ja suuntasimme tämän jälkeen Looseen syömään hampurilaiset. Jos burgerin nimi on Bacon Bastard, on odotukset aika korkealla. Rymisten tulivat alas. Ihan perushamppari, ei mitenkään koolla pilattu. Olin kieltämättä vähän pettynyt.

Burgerin ja kaljan jälkeen oli jatkettava matkaa ja Neito suuntasi kotiinsa, minä omaani. Kotona sitten iski nostalgiavaihde oikein huolella leukaperiin ja ainoa vaihtoehto oli katsoa Guano Apesin live-dvd ja nauttia sen kanssa vielä suhteellisen tarpeettomia oluita. Ensimmäinen avovaimoni olisi varmasti revennyt jos olisi nähnyt tilanteen: 11 vuotta sitten sama mies katsoi samaa dvd:tä ja samalla tavalla nyökytteli sohvalla. Ainoastaan painoa ja hiuksia on tullut lisää. Katselmuksen jälkeen piti sitten vielä kumminkin potentiaalisesti mokata ja laittaa Neidolle viesti:

”Hei Neito! Jotenkin tiedän, että pitäisi olla kirjoittamatta tätä, mutta vallaton mieleni vie voiton. Siispä tahdon vain sanoa, että oot tosi kaunis. Eipä tässä muuta, moi.”

Tämän jälkeen menin suorilta nukkumaan.

Jotenkin hassusti tämä merkintä nyt sitten räjähti pitkäksi ja omituista kyllä, ainakin minulle se näyttäytyy kaikesta huolimatta melankolisen pohjavireen omaavana. Ehkä meillä vanhuksilla kaikki on sellaista. Ennen oli laivat puuta ja värejä ei ollut keksitty ja hevosvankkureilla matkattiin. Nyt toinen kahvimukillinenkin on lopussa, samoin on tämän merkinnän tola.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Rahat meni, läskiä tuli.

Jälleen yksi viikonloppu menestyksekkäästi takana. Perjantaina käytiin työpäivän päätteeksi Uhman ja Pokeritähden kanssa terassilla ja pussikaljoittelemassa. Terassiksi valikoitui Bar Llamas, joka eittämättä on aika miellyttävä paikka. Kylmä tuuli vain haittasi muutoin hyvää toimintaa. Pussikaljat haettuamme siirryimme vanhaan kunnon Ruttopuistoon, jossa meininki olikin hivenen odotettua villimpää.

Ruttikseen (ainakin omien havaintojen mukaan) uutuutena tullut maksuton yleisövessa oli hyvä juttu. Sen invapuolelle päästäkseen pitää ilmeisesti maksaa rahaa. Tästä innostuneena joku sekakäyttäjä yritti kaivaa kolikoita ruuvarilla ulos ja hänen pari ystäväänsä yritti maanitella ja kiskoa sekistä pois pahan hommistansa.

Joku suhteellisen idioottimainen ja käytöstavaton ryhmä huusi täyttä häkää pullonkerääjille ja heitteli lasipulloja paskaksi. Ihan uskomatonta toimintaa. Tulevaisuuden toivoja.

Lauantaina heti aamusella piti herätä ja pakata reppuun vaihtovaatteet ja lähteä rokkireissulle. Edellisestä vastaavasta onkin todella paljon aikaa ja oli mukavaa hypätä pakettiauton kyytiin ja laittaa aivot ns. offline-tilaan. Matkan määränpäänä oli Pori ja sinne myös saavuimme. Olin suhteellisen häkeltynyt, kun pääsimme keikkapaikalle minuutilleen sovittuun aikaan. Äänentoistoa ei ollut vielä paikalla saati sitten tietenkään kasattu ja valokalusto oli katossa kiinni rautalangoilla ja sähköjohtojen pätkillä. Pelotti jo pelkkä kyseisen näyn ymmärtäminen. Valojen suuntaaminen olikin aika yhtä tyhjän kanssa, samoin ylipäänsä koko kalusto. Jostain varastojen perukoilta oli kaivettu vanhoja huonoja fresuja ja heikosti toimivaa materiaalia.

Vihdoin ja viimein äänentoisto saapui paikalle ja pojat pääsivät myös soundcheckin tekemään. Tämän jälkeen lähdettiin tutustumaan majoitukseemme ja huh huh, millainen paikka. Yövyimme omakotitalossa, joka toimi muutaman opiskelijan kimppakämppänä. Tuli välittömästi mieleen American Pie 2, eikä meininki varmaan ole kovin kaukana kyseisestä leffasta tuossa paikassa. Porealtaasta alkaen on kaikkea ja pojat järjestävät kuulemma mm. toogabileitä.

Lopulta kello löi sen verran, että oli aika mennä keikkapaikalle ja rykäistä veto alta pois. Meininki oli hyvä ja harvalukuinen kansa piti. Keikan jälkeen nopeasti kamat autoon, auto majoituksen pihaan jemmaan ja ryhmä kohti Porin yötä. Menimme Monttuun katsomaan The Blankoa ja tämän jälkeen olin niin väsynyt, että lähdimme rumpalin kanssa kebab-annosten kautta nukkumaan. Olen nukahtanut vissiin aika lailla heti, kun olen sohvalle itseni oikaissut. Aamulla heräsin suhteellisen iso kuolemanmaku suussani.

Lähdimme jo kymmenen aikaan aamulla ajamaan takaisinpäin ja krapulaisen ryhmän jutut olivat melko levottomia. Tuli naurettua niin paljon, että vesi valui silmistä ja poskipäihin sattui. Kotiin pääsin iltapäivällä, enkä poistunut enää mihinkään. Sen sijaan tein laiminlyötyjä kotitaloustöitä ja söin epäterveellisesti. Tietenkin.

Tänään aamulla luin muutaman vanhan blogimerkintäni etsiessäni erään henkilön nimeä, ja huh huh. Kylläpä on tyyli muuttunut ja korusanoin varustellut kertomukset elämästäni ovat silkkaa kaukana siintävää historiaa. Niin kaukana, ettei edes kaukoputkella näe. Pitäisi ehkä skarpata.

Siinä kaikki nyt tällä erää, nyt aion käydä ostamassa kahvia ja jatkaa töissä istumista. Melko varmasti tyhjän panttina.

tiistai 17. toukokuuta 2011

The Heat

Edellisen merkinnän jälkeen en mennytkään ottamaan toista korjaavaa, vaan sinnittelin kotiin asti. Käytin myös ensimmäistä kertaa ikinä lentokoneessa wifiä. Huikea parannus ajanvieteongelmiin tulee olemaan tuo. Jos sallitte tällaista hivenen markuskajomaista sanajärjestystä käytettävän.

Kiekkomatsia tuli seurattua Gloriassa, varmaankin Helsingin suurimmalta näytöltä. Yhdeksäntoista neliömetriä oli kokoa ja kyllähän siitä näki. Yllättäen menin aika humalaan matsin aikana ja muistan kotiutuessani naureskelleeni, kun laitoin herätyskellon soimaan vahingossa vasta 9.15 työajan alkaessa varttia aiemmin. Seuraavaksi sitten heräsin tuohon em. kellonaikaan ja hivenen kiirehän siinä sitten tuli. Onneksi duunissa oli suhteellisen rento meininki ja sai ihan vapaaseen tahtiin tehdä hommia.

Tuli sitten lähdettyä tuonne Kauppatorille katsastamaan juhlia ja hoh hoijaa. En tiedä olenko jo niin vanha, että en tajua mitään nuorisoviihteestä vai missä oli vika, mutta esiintyjäthän olivat ihan silkkaa paskaa. Paitsi Loiri ja kevyehkö ylitulkintansa. Minun kävi sääliksi niitä lukuisia lapsiperheitä, jotka olivat paikalla esim. Nygårdin kirosanasateessa ja ylipäänsä alapäähuumorihommassa. On siinä ollut vanhemmilla selittämistä jälkikäteen. Ja mitä se Tuure Kilpeläinen siellä teki? Tai se täysin yhdentekevä Poju? Tai se joku rock-yhtye? Todella huono kattaus ylipäänsä.

Illalla kävin vielä Kustaa Vaasassa moikkaamassa tuttuja musavideon julkistamistilaisuudessa ja ajelin prameasti taksilla kotiin. Ei olisi kannattanut. Ytimessä oli sellainen kaaos päällä, että maksoin aika monta euroa paikallaan istuskelusta.

Tänään oli vähemmän krapula kuin arvelin ja kävinkin Lahdessa kääntymässä. Noin puolen tunnin kuluttua olisi IWRESTLEDABEARONCE Tavastialla, mutta koska olen enemmän ja vähemmän lojunut edelliset neljä iltaa baareissa, on nyt pakko säästää rahaa (ja maksaa) ja jättää väliin. Niinpä nyt sitten lojun kotona ja kuuntelen The Prodigya ja haaveilen kesästä. Ehkä se sieltä vielä tulee eteen jossain vaiheessa.

(Otsikko The Prodigya)

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Huuuh.

Hei vain kaikki. En tiedä mistä aloittaisin, on hivenen hämärän peitossa asiat ja yleisessä myllerryksessä. Olen tällä hetkellä Oulun lentoasemalla odottamassa lentoa takaisin kotiin. Käväistiin työporukalla piipahtamassa viikonloppureissulla ja kivaa oli. Pakolliset Toripoliisin patsas ja Rotuaari tuli tsekattua läpi, samoin pari baaria ja yleisesti ottaen meininki oli hyvä. Suurta plussaa oli hotellin tarjoama saunamahdollisuus kahtena iltana peräkkäin.

Nyt olo on suorastaan arveluttava ja elimistö tilttailee. Se ehkä kuuluu tähän hommaan jotenkin, en tiedä. Harmittavasti jäi Stam1nan keikat väliin talouspoliittisesta syystä. Tuli nähtyä erästä tuttuakin pitkästä aikaa ja liirum laarum.

Minulla oli joku pointti tähän merkintään, mutta enpä muista sitä enää. Täytyy ehkä mennä ottamaan toinen tasoittava kalja ennen lentoa ja samalla yrittää selvittää, onko jotain kisastudiota jossain hyvässä paikassa. Että jos vaikka olisi ihan kuudentoista vuoden takainen lopputulos. Miksi sitä pitää muistella? Siitäkö on kiinni tämän kansakunnan itsetunto?

Huomenna on taas työpäivä ja se toivottavasti antaa sopivaa jarrua tämän illan kuvioon. Olen muutoinkin todella väsynyt nykyään (tähän hommaan), ja rikkonaiset ja lyhyet unet eivät ainakaan edesauta pirteystilan saamista. Mutta joo, eipä tässä sitten ilmeisesti muuta. Pitkää ikää teille kaikille.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Day 30 Your favourite song at this time last year

Nyt tämä on sitten kalkkiviivoilla (kirjoitin ensiksi -viinoilla). On ollut mukavat 30 päivää, kun on saanut silkassa egosentrisyydessään keskittyä omaan itseensä ja musiikkiin. Samalla tämä on ollut hyvää kirjoitusharjoitusta pitkällisen hiljaiselon jälkeen.

Olin etukäteen varma, että Toolia ja Isistä tulee valituksi enemmänkin, mutta jäivätpä aika vähille. Varsinaisia yllätysnostoja ei tainnut tulla yhtään kappaletta. Ellei nyt sitten paria kevennystä oteta huomioon. Niin se vain on, ei sitä ilmeisesti osaa suhtautua tiettyihin aihealueisiin vieläkään vakavalla otteella. Ristiotteella.

Koska vuosi sitten en kirjoittanut mihinkään mitään, en voi mistään tarkistaa vuodentakaisia suosikkejani. Muistini on luonnollisesti hatara, kuten meillä vanhuksilla jo sietääkin olla. Jos kaiken muistaisi mitä näillä kilometreillä on kerinnyt tehdä, psyyke pettäisi uskoakseni aika nopeasti. En muista ilmestyikö vuosi sitten tähän aikaan mitään hyvää levyä edes. Kyllä varmaan joku julkaisi jotain edes etäisesti sivulauseessa mainitsemisen arvoista.

Kerkesin tässä jo vähän panikoitua asian tiimoilta, kunnes tajusin katsastaa kalenteriini. Vuosi sitten kalenterini pursusi merkintöjä ja yksi sieltä nosti päätään. Kun näin kyseisen merkinnän, tajusin heti valtaisan epäkohdan blogissa. En ole täällä aikoihin hehkuttanut erästä yhtyettä. Bändi kuuluu ehdottomasti suuriin suosikkeihini. On siis oiva tapa lopettaa tämä missio tuon merkinnän lopputulokseen ja samalla antaa kyseiselle yhtyeelle se kunnia joka heille kuuluu. Vuosi sitten lempibiisini toden totta oli tämä.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Day 29 A song from your childhood

En muista lapsuudestani kovinkaan paljoa. Pieniä tuokiokuvia sieltä täältä, mutta en oikein mitään sellaisia ajanjaksoja. Ensimmäiset musiikkiin liittyvät muistot sijoittuvat erään naapurintytön (johon olin tietenkin ihastunut) keittiöön ja johonkin leipomisjuttuun. Siellä ollessa kuulin ensimmäistä kertaa suomenkielistä pop-musiikkia. Yhtye oli Leevi & The Leavings mutta levystä ei ole mitään käsitystä.

Muistan innostuneeni siitä, että ymmärsin tekstin ja teksti oli vielä jotenkin hupaisasti kirjoitettu. Pyysin saada kopion kasetista itselleni. Muutaman päivän kuluttua sain kuin sainkin nauhan ja sen a-puolella oli kyseinen albumi. B-puoli olisi taasen jäänyt tyhjäksi, joten sinne oli tämän naapurintytön äidin työkaveri kopioinut Bogart Co:n levyn. Lienee pakko myöntää, että sehän oli aivan huomattavan paljon parempi kuin Leevin levy. Oli energiaa pojanviikarille.

Voisin tähän siis helpolla valita Bogart Co:lta joko 24 Hoursin tai All The Best Girlsin, mutta näin en tee. Kyseisistä tapahtumista paria vuotta myöhemmin kuulin ensimmäisen kerran ikinä suomenkielistä musiikkia, jonka teksti kosketti minua jotenkin erityisesti ja sen tekstin luoma mielikuva joutilaisuudesta ja valintojen mahdollisuuksista (ja koko tilanteen muistijälki olohuoneessa seisomisesta koko biisin ajan) ovat vieläkin mukanani. Kun kuulin tämän päivän valintani, tajusin jollain tapaa tekstuaalisen kerronnan vahvuuden ja sen muassaan tuomat mahdollisuudet. Tuolla hetkellä rakastuin kieleemme.

Siispä matkaamme ajassa 21 vuotta taaksepäin ja vietämme hetken muistellen. Kolmas Nainen – Tästä asti aikaa

maanantai 9. toukokuuta 2011

Day 28 A song that makes you feel guilty

Onks kukaa niinQ tehny tätä näi pitkälle? Et onX niinq tiatoo, et mitä tää meinaa? Voi tsiisos, mikä tehtävä.

En oikein ole varma, että mitä tässä tällä kertaa haetaan. Nopealla itsekosk... tutkiskelulla en keksi mitään sellaista biisiä, josta minulle tulisi syyllinen olo. Haetaanko tässä biisiä, jota on mahdollisesti oman vaikutuspiirin sisäpuolella ns. noloa digata? Biisiä joka tuo muistoihin jonkin nolon hetken aiemmasta kohtaa elämänlankaa? Biisiä jota kuunnellessaan aina tekee jonkun rikoksen?

Näistä erinäisistä vaihtoehdoista minulle viimeisin tarjoaa suoran assosiaation musiikkiin, joten mennään sillä. Kuten varmasti arvaattekin, niin seuraavaksi tulee sitten Rytmihäiriötä tällä listalla. Surmacore on tyylilajinsa ja biisit kertovat gambinapäissään tehdyistä veritöistä. Jos joskus poikkeaisin tältä hyvin vakaalta linjaltani (kunnioita toisen ihmisen koskemattomuutta), tekisin sen varmaankin tämän biisin tahtiin ja neuvomalla tavalla. Siispä kolmanneksi viimeinen musavisa-juttunen on Rytmihäiriö – Jos otan... niin tapan.



sähköuruilla sählääminen Sergein
alkoi pinnaa kiristää
riita kun ratkennut ei nyrkein
tartuit kättä pidempään

JOS OTAN NIIN TAPAN
JA MINÄHÄN OTAN
OTAN JA TAPAN
JA TAPETTUANIKIN OTAN

tuskin oli veri kuivaa vaatteissasi
kun jo istuit maijassa
vaan sanaharkan syy se mikä oli
sen jo ehdit unohtaa

JOS OTAN NIIN TAPAN
JA MINÄHÄN OTAN
OTAN JA TAPAN
JA TAPETTUANIKIN OTAN

varjoista muurien
löytyi valaistus
mielialalääkkeet
jeesus ja bodaus

siviilielämän taitoja vapauduttuasi
oitis opettelemaan siis dokaamaan!
maalari entinen nyttemmin on vainaa
kun kossus koitti anastaa

JOS OTAN NIIN TAPAN
JA MINÄHÄN OTAN
OTAN JA TAPAN
JA TAPETTUANIKIN OTAN

otan... tapan... tapan...
TAPA JA JUO!

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Day 27 A song that you wish you could play

Olen aina kadehtinut virtuoosimaisia ihmisiä. Toki silkka soittotaito jo itsessään saa vahvan hyväksynnän, mutta kun siihen yhdistetään sävellystaito, alkaa olla paketti suhteellisen täydellinen.

Tämän päivän valinta valikoituu vähän hassusti. Jos olisin basisti, olisin ehdottomasti valinnut Les Claypoolin jalanjäljissä Primuksen ja heiltä bassovirtuoosibiisin Tommy The Cat. Se soittamisen nopeus ja tarkkuus, kuvion ollessa hyvinkin haastava ja nopeatempoinen, ja mies sen kuin puhelaulaa kaiken päälle samaan aikaan. Harmittavasti nyt en löydä sitä hyvää liveversiota. Yrittäkää ajankuluksenne löytää sitä Videoplastylla ollutta versiota.



Jos taasen olisin kitaristi, valitsisin varmaankin suomalaisen äärimetalliyhtye Fist In Fetuksen biisin Emancipation. Biisi on muutoinkin malliesimerkki hyvästä ja suhteellisen eeppisestä sovituksesta, kitarasoolot ovat timanttia ja ainoa moite tulee ärsyttävistä ohjelmoiduista rummuista. Oma suosikkikohtani alkaa tuolla 2:40 paikkeilla. Kupiaisen soittotaito on hyvin hämmentävä. Se melodiankuljetuksen keveys, mikä tuossakin esiintyy... huh huh.



Koska en ole kumpaakaan edellämainituista, valitsen yhden pitkän linjan suosikeistani ja päädyn valikoimaan brittiläisen Sikth-yhtyeen viimeiseksi jääneen albuminsa Death Of A Dead Day avausraidan Bland Street Bloom. Tässä jos jossain soittotaidot kohtaavat, vaikeatkin rytmitykset ja kaikenlaiset eri suuntiin tempovat muutokset vaikuttavat hyvin perustelluilta ja loogisilta myös soittajan näkökulmasta. Tämän biisin todella haluaisin hallita.

lauantai 7. toukokuuta 2011

Day 26 A song that you can play on an instrument

Huh huh. Nyt on jo ihan ilta, enkä ole tätä merkintää vielä kirjoittanut. Aamulla kun heräsin tyynyttömästä, peittottomasta, lakanattomasta vuoteestani, olin vielä ihan ns. naamat eilisestä reissusta (miten on mahdollista, että on baari missä ei myydä bissetuoppeja mutta skumppaa saa 8€/plo?) ja tänään piti edustaa tietynlaisessa matineassa puolen päivän aikaan. Jouduin skarppaamaan itseni aivan äärille asti, että pystyin menemään paikalle. Löyhkäsin kuin rankkitynnyri (en tosin ole koskaan haistanut moista) ja kuvotin itseäni.

Long story short: Tasoittelu lipesi käsistä ja ainoa syy miksi olen nyt kotona, on se tosiasia, että olen ns. mammanpoika ja huomenna siis ajokunnossa ja äidillä vieraileva.

Sitten itse biisiin. Pitäisikö tässä nimetä se instrumentti, jolla biisin soittaa ja kuinka tarkasti yksi yhteen pitää osata? Koska minulla on jonkinlainen rumpujen soittelemisen tausta, valikoin kannut (öhö öhö!) instrumentikseni.

En muista koska olisin viimeksi soittanut rumpuja, mutta uskoisin silti pystyväni tähän Steven Adlerin suoritukseen ainakin pääosin. Suoritteessaan ei ole muistaakseni oikeastaan mitään fillejä eikä ghostauksia. Hulluna vaan rideä ja crasheja. Hyvin simppeli 4/4-keskitempoinen biisi. Kitarariffi on ihan silkkaa timanttia ja mirhamia. Siispä valintani on Guns N´Roses – Sweet Child O´ Mine

perjantai 6. toukokuuta 2011

Day 25 A song that makes you laugh

Maku on hyvinkin jjjjjjännä juttu. Se tai ne määrittää maailman, kulttuurit, ihmiset, oikeastaan aivan kaiken. Tässä päiväkäskyssä yhdistyy niitä sitten kaksi. Ensinnäkin, minkälainen huumori maistuu kenestäkin hyvälle? Onko se sellaista intelligenttiä superaivohuumoria, jossa naurettavuusaspekti muodostuu lähinnä siitä, ettei tavallinen kadunkulkija ymmärrä jotain epäkohtaa tiedesanoja vilisevässä sanaparvessa? Vaiko kenties tissipilluöhöhöh?

Toiseksi, musiikkimakukin vaikuttaa ihan huomattavan paljon. Tästähän saisi vaikka kuinka hienon pohtielman kasaan jos nappaisi. Arvaatte varmaan, että jaksanko?

Aion tällä kertaa poimia kaksi biisiä jotka saavat minut nauramaan. Ensimmäinen näistä on ehkä sellaista superaivohuumoria siitä syystä, että se ei ole välttämättä valtaväestölle aukeavaa muusikkovitseilynsä takia ja musiikkimaku varmasti rajoittaa tämän yhtyeen kuulijoita. Skene on kieltämättä haastava ja joillekin se vaikuttaa vain sellaiselle, anteeksi sanavalintani, runkkaamiselle. Mutta siis, Panzerballett-niminen jazzin ja metallin maastoissa heiluva ryhmä ja heidän versionsa meille kaikille tutusta Danny Elfmanin tunnarista.



Toinen valintani on sitten tätä maanläheisempää huumoria. Jotenkin sitä aina jaksaa näille samoille jutuille nauraa. Risto ja Levy-yhtiön jätkät. Yllättävää kyllä, tästä ei sitten löytynytkään yhtään kunnollista Youtube-versiota. Onneksi Groovesharkista löytyi.

torstai 5. toukokuuta 2011

Day 24 A song that you want to play at your funeral

Nyt alkaa käydä vähitellen lista loppunsa vierelle seisoskelemaan ja odottamaan vuoroaan. Viimeinen päivätehtävä pitää vuoronumeroaan käsissään ja on sen jo rypistänyt ihan mytyksi, musteensa alkaessa olla haalistunutta ja yhä enemmän ja enemmän kantajansa hikisissä kourissa. Valtaosa kollegoistaan on siirtynyt jo tuon rajan taa, sen mystisen rajan, jonka toiselta puolelta ei ole kukaan palannut kertomaan mitään. "Meitä on enää kuusi" se ajattelee ja tuntee sydämensä poukkoilevan nopeammalla temmolla.

Mutta nyt itse biisiin. Olen tästä samasta aiheesta tänne kirjoittanut joskus, mutta en nyt millään jaksa alkaa etsiä tekstiä käsiini. Perusolettamus on kuitenkin se, että jos valitsisin hautajaisiini musiikkia (en ole kyllä laisinkaan varma, miksi yrittäisin dj:n tointa haudan takaa), tämä yksi biisi soisi ihan takuuvarmasti.

Mielestäni tässä biisissä on jotain taianomaisen kaunista. Ehkä se on tuo laskeva synakuvio yhdistettynä hyvin kevyeen, suorastaan tapailevaan, kitarointiin säkkärissä, Ville Tuomen loistelias laulusuoritus ja tietysti rytmiryhmän tanakka työskentely. Tässä biisissä palaset todellakin loksahtavat kohdalleen ja ovat enemmän kuin summansa. Harmittaa, ettei tullut tätä biisiä nähtyä livenä, vaikka joskus Kyyrian näinkin Kaivarissa.

Valintani on siis Kyyria – Gift. Levytetty versio ja linkki sanoihin tässä ekaksi ja niiden alla Jyrkissä vedetty live.



http://www.lyricstime.com/kyyria-gift-lyrics.html

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Day 23 A song that you want to play at your wedding

Nyt on kyseessä sellainen kohta listassa, että oksat pois, palasiksi, kokkoon ja liekkeihin. Sikälimikäli joskus tässä elämässäni päädyn tilanteeseen, jossa alttarilla seison puku päällä ja hikoilevin käsin survon sormusta jonkun ymmärtämättömän houkan vasempaan nimettömään, pitää kyseisessä juhlallisuudessa varmasti soida myös musiikki.

Koska en ole asiaa ajatellut sen ajankohdattomuuden vuoksi, tulee tämä nyt vähän tällain hankalasti eteen. Kirkossa pitää tietysti soida se uruilla (tai sitten koko sinffabändin avustuksella) soitettu joku häämarssi. Highway To Helliä eivät kuulemma suostu soittamaan, nuo pikkusieluiset kanttorit. Kirkkobiisiä en nyt lähde nimeämään, eikä onneksi tarvitsekaan.

Häävalssista itse asiassa minulla on vahva käsitys ja tätä käsitystä en kanssanne tässä kohtaa aio jakaa. Haluan pitää tiedon itselläni, vaikkei siihen ole oikeastaan mitään hyvää syytä.

Jotta tästä ei nyt tulisi ihan järjettömän vakavamielinen kirjoitelma, otetaan tähän tunnelmaa rikkomaan pieni kevennelmä. Ja se olkoon nyt sitten tämän päivän valintani. Kyseisessä biisissä on vähän samanlainen fiilis kuin Europen power-balladeissa ja aivan uskomattoman hieno kielioppivirhe kertsin tekstissä (koko biisin laulusuorituksesta puhumattakaan). Soisipa tämä häissäni.



No hyvä on sitten, valitaan tähän vielä joku sellainen toinen biisi. Ehkäpä tämä toinen olisi sitten se virallisten osuuksien jälkeen ilmaantuva musiikkikappale. Tästä pidän kovasti ja nimihän on myös aika sellainen positiivisuutta (tai maanisuutta) henkivä.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Day 22 A song that you listen to when you're sad

Nyt ei ole mielestäni mitenkään erityisen hyvä hetki muistella biisiä, jonka tulee laittaneeksi surun hetkellä soimaan. En nyt siis oikein muista edes sellaisia biisejä ja jos niitä alkaa muistella, saattaahan se sitten tuottaa surua? Elämääni ei oikein mahtuisi surua nyt kun moottoripyörä toimii, töissä on kivaa ja kesäloma ja vapaa mökki Saimaan rannalla ovat näköpiirissä.

Näin hatusta tempaisten kuitenkin alakulooni kuuntelisin varmaankin The Curen Bloodflowers-levyä. Robert Smithillä on kyky kirjoittaa sanoiksi ne tunteet, jotka jäsentämättöminä painivat kallossa. Melankoliaan taipuvaisena ihmisenä kyseisiin teksteihin on helppo samaistua ja ne allekirjoittaa nyökkäämällä tai hiljaa toteamalla ”niin juuri”. Samalla tietenkin hyvin kateellisena siitä, ettei itse koskaan pysty moiseen tekstittämiseen ja kenelle sitä enää tekstittäisikään. Ja varmaankin sataa vettä heti kun lähden töihin ihan kohta.

Siispä tänään valinta on The Curea ja biisinsä The Last Day Of Summer.



Sanat löytyvät tästä.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Day 21 A song that you listen to when you're happy

Kylläpä väsyttää. Viime yönä näin kemiallista unta ja se oli niin tapahtumarikas, että vaikka nukuin melkein kahdeksan tuntia, olen nyt ihan poikki. Yritetään silti mennä tämä merkintä läpi.

Musiikkimakuni on oikeasti suhteellisen laaja (vaikka tämä blogi eittämättä antaa suhteellisen kapeakatseisen kuvan metallipainotteisuudellaan) ja monipuolinen. Voin siis kuunnella melkeinpä mitä tahansa musiikkia ollessani iloinen. Yleensä iloisena musiikkiini kuuluu torvisektiot. En tiedä miksi, mutta brassisoittimet tuovat hymyn huulilleni. Siispä Sam & Dave, ska-musiikki tai vaikka joku big band-veto voi hyvinkin soida kodossani kun kesäinen aurinko paistaa ja on syytä olla hymyä.

Tänään biisiksi valikoituu mielestäni maailman paras ja karismaattisin laulaja ja yksi hänen tunnetuimmista biiseistään. Tästä jos jostain tulee hyvälle päälle. Onhan tietenkin haaveenani joskus päästä käymään kyseisen biisin kaupungissa. Muistaakseni MINÄ on lupautunut majoittamaankin. :)

Maanantaihin hyvää potkua tuo Frank Sinatra ja New York, New York (tämä versio on selkeästi Sinatran pitkän uran ehtoopuolella äänitetty mutta yhtä kaikki, aivan loistava).

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Day 20 A song that you listen to when you're angry

Hei kaikki. Vappu on nyt lusittu ja mieleni halajavi makeisia ja eritoten suklaata. Jos olisin nainen, selittäisin asian sillä vanhalla seksin korvike-jutulla, mutta koska olen ainakin nimellisesti mies, en voi vedota tähänkään.

Vaan paskaakos tässä nyt mistään suklaista jauheta sen enempiä. Mennään musiikkiin.

Tämä biisi jonka valitsen, on hyvin omiaan vihaisena kuunteluun. Vihaisena kuunneltavan musiikin parametrit toteutuvat ihan heittämällä: Siinä on nopeaa tempoa, aggressiivisuutta, ilmeisesti eniten energiaa missään biisissä ikinä, vihainen teksti, suhteellisen kipakka laulusuoritus ja kaikki maailman parhaiten muutoinkin.

Tämä biisi käy tosin myös muihin asioihin kuin vihailuun. Itse tykkään kuunnella tätä tiskatessa ja varsinkin kokatessa on mukava hyräillä tämän tahtiin. Nukkumaanmenoa ennen pitää kyllä vähän vältellä, vaan herätyskellon soittoäänenä taasen kovin oiva.

Suosittelen myöskin kokeilemaan tätä esim. Mannerheimintiellä perjantai-iltapäivänä auton kanssa liikkuessa. Huolellinen road rage on aina paikallaan. Sitä omaa mielitiettyään hellästi lempiessä tämä voisi tuoda mukavan pikantin lisän aviovuoteen kuhinaan. Tai no, noista hommista en tiedä mitään. Lähden etsimään suklaata jostain kaupasta tai kioskista nyt. Kiitos hei.

Valintana siis hyvin itseoikeutetusti (ja nyt sitä volyymia) Strapping Young Lad – Shitstorm