Kolmas yritys

Radio huutaa korvaani, näköjään tarpeeksi kovalla volyymilla, sillä en kuule työkaverini sanoja. Hänen huuliensa liike on soljuvaa ja jotenkin poeettista. Hymyilen hänelle ja nyökkään kuin kuulisin hänen sanansa. Hän jää katsomaan odottavana. Tuijotuksensa normaalisti häiritsisi minua mutta ei tänään. Kohautan olkapäitäni, pyörähdän 180 astetta ja lähden kävelemään linoleumilattiaa pitkin ovia kohden. Mitä kauemmaksi pääsen radiosta, sitä selvemmin kuulen sen sanat ja myöskin askeleitteni kopinan käytävällä.

Seinät ovat kuten normaalissa terveyskeskuksessa on tapana ollut olla: Ilmoitustauluilla on haaleita A4-lappusia täynnä mustaa printtiä, ilmoitustaulujen väleissä julisteita ravintoympyröistä ja kaikkea muutakin turhaa. Olen täysin kyllästynyt tähän. Kulmassa tulee vastaan tuttu hoitaja, noin 25–30-vuotias vaalea nainen. Juuri sopivalla tavalla rintava ja uskon työtakin alla olevan melkoisen herkullisen takamuksen. Hymyilen hoitajalle ja huomaan sivusilmälläni hänelle ilmestyneen kihlasormuksen vasempaan nimettömään viikonlopun aikana. Pidättelen salamannopeasti kohoavaa raivoani, olin suunnitellut uppoavani tuohon naiseen pikkujouluissa, nyt asiaan olisi vaikeampi päästä. Ainakin joudun tekemään enemmän asian eteen töitä.

Jatkan matkaani kohti ulko-ovia ja pitkän työvuoron päätöstä. Hyräilen Freemanin Oot mun kaikuluotainta ja pyörittelen etusormeni ympärillä avainnippua. Äkkiä puhelimeni herää eloon, soittoääni ottaa käytävällä kenkien kopinalta valtaa ja kaivan taskusta puhelimen esiin. Näytöllä vilkkuu tyttöystäväni nimi. ”Mitä se huora nyt tahtoo?” ajattelen tuskaisena ja pakotan suuni hymyyn kun vastaan.

”Hei kulta!” hän sanoo ääni täynnä odotuksia ja toiveita. Hän taitaa siis selkeästi muistaa luvanneeni vieväni hänet syömään työvuoron päätteeksi. ”No hei mussukka.” vastaan ja alan välittömästi kehitellä mielessäni tekosyitä ruokailun välttämiseksi. ”Joko oot pääsemässä pois? Voisin tulla hakemaan sut parin minuutin päästä. Meillä on se varaus sinne Ritziin puolelta.” ”Joo, kyllä mä täältä kohta pääsen, täytyy käydä kyllä suihkussa vielä.” Pysähdyn käytävälle äkisti ja toivon turhaan, että taskussani olisi vielä lääkekaapista varastettuja lääkkeitä. ”Muista kulta olla nopea, tässä on alle puoli tuntia aikaa. Mä tuun parkkikselle odottamaan sua.” Joudun pakottamaan itseni erittäin vaivalloiseen hymyyn, näen peilikuvani heijastuvan ikkunasta ja silmissäni palava viha saa minut kuitenkin rentoutumaan. ”Joo, mä oon siinä kymmenen minuutin päästä.”

Lopetamme puhelun ja kävelen ulko-ovien lähellä olevaan pukuhuoneeseen. Loisteputkilamppujen kliinisessä valossa riisun itseni, otan kaapista pyyhkeen ja otan pikaisen suihkun. Kuivaan itseni suurpiirteisesti, puen siviilivaatteet päälle, otan pari kodeiinitablettia ja tarkastelen itseäni peilistä. ”Panisin.” sanon yllättävän kovaan ääneen ja räjähdän nauruun. Samalla sisään astuu toisen vuosikurssin harjoittelija ja hän selkeästi hämmentyy tajutessaan minun nauravan yksin pukuhuoneessa. ”Öhh.. hei…” hän sanoo. Rupean nauramaan vielä voimakkaammin, isken hänelle silmää samalla kun laitan takin päälleni ja totean: ”Niin se kaikki loppuu aikanaan. Heh heh.” Lähden pukuhuoneen ovea kohti ja tunnen hänen katseen niskassani. ”Jos minulla olisi veitsi lähellä, lopettaisin tuonkin ihmisen irvikuvan elämän.” ajattelen ja vihellellessäni edelleen Freemania tönäisen pukuhuoneen oven auki ja suuntaan kulkuni ulko-ovelle. Tarkistan takkini taskun ja siellä oleva injektioneula saa minut tuntemaan suurta vapautta.