Avaan silmäni hiljalleen ja ensimmäisenä aistin erittäin kipeän päälakeni tykyttävän sydämeni tahtiin. Olo on kuin uitetulla koiralla. Yritän kohdistaa katsettani mutta huomaan, etten tunnu löytävän mitään kiintopistettä. Katselen ympärilleni ja huomaan olevani selkeästi ränsistyneessä ladossa. Heiniä lattian mattona ja hämärässä näen lautojen ja lankkujen välistä loistavan valoa.
Yritän nousta ylös mutta se on haastavampi suoritus kuin luulinkaan. Käännähdän selältäni mahalleni ja nousen hiljalleen kontilleni. Huomaan allani olleiden heinien olevan pelottavan tummia. Pyyhkäisen käsilläni kasvojani ja huomaan niiden olevan hurmeen peitossa. Kaivan housujeni taskusta rypistyneen tupakka-askin esille ja sytytän savukkeen. Nousen seisomaan ja horjahdellen etsin jostain tukea sitä löytämättä sillä seurauksella, että rojahdan takaisin heinille. Lattia vavahtaa painoni alla. Minun on pakko olla ylisillä.
Poltan savuketta ahnaasti mutta samalla nautiskellen ja yritän hahmottaa tilannettani. Kokeilen taskuni läpi. Lompakko ja puhelin ovat kadonneet jonnekin, ehkäpä samaa matkaa muistin vieneiden kanssa. Sylkäisen verisen klimpin eteeni ja sammutan savukkeen siihen. Yritän uudelleen nousta ylös ja tällä kertaa pysyn jaloillani. Pitelen kädellä päälakeani ja huomaan sen olevan erityisen märkä verestä. Haavani on siis aika tuore.
Katselen ympärilleni ja huomaan tilan olevan maksimissaan kolmekymmentä neliömetriä kooltaan. ”Tämä helpottaa ulospääsyn etsimistä.” totean ääneen ja naurahdan itselleni mutta kukaan ei tunnu nauravan kanssani. Katseeni kiertää seiniä mutta niistä ei tunnu löytyvän minkäänlaista ovea taikka luukkua ulos. Vain ruosteisia nauloja siellä täällä, paksua lautaa vaakasuunnassa ja yksi ampiaispesä. Päätän antaa majoitukselle maksimissaan kaksi tähteä viidestä, jos sitä nyt kukaan koskaan sattuu minulta kysymään. En usko kenenkään kyllä kysyvän.
Huomaan lattialla olevan metallisen ämpärin ja uskon sen toimittavan kylpyhuoneen virkaa. Ämpärin pohjalla on noin sentinpaksuinen kerros jotain epämääräistä kuonaa. Huonesiivous ei ole pessyt vessaani huolellisesti. Tämä absurdi ajatus naurattaa minua kovasti mutta jyskyttävä päälakeni hillitsee liialliset ilon- ja huumorinpurkaukset.
Silmäni tottuvat hämärään niin hyvin, että alan hahmottaa uusia muotoja ja yksityiskohtia. Niistä tärkein on selkeästi lattialuukun reunat muodostava neliö kulmassa. Parilla askeleella olen luukun luona ja huomaan onnekseni luukussa olevan nostorenkaan olevan ruosteinen mutta paikallaan. Otan renkaasta kiinni ja nostan mutta otteeni lipsahtaa heti. Kuivaan käsiäni paitani pieliin ja yritän uudelleen. Luukku avautuu ja annan itseni ymmärtää pääseväni ulos. Raittiimpi ilma ryöpsähtää vasten kasvojani ja nuuhkin sitä kuin iloinen terrieri kevätsäässä. Katsahdan alas ja arvioin pudotukseksi kolme - neljä metriä. Rappusia ei luonnollisestikaan ole paikalla ollenkaan.
Käyn istumaan aukon reunalle, roikotan jalkojani vapaana ja mietin voimavarojani. Jaksaisinkohan laskea itseni käsien varaan roikkumaan ja siitä pudottautua alas? Päätän kokeilla, sillä epäilen jalkojeni olevan kyvyttömät ottamaan vastaan loukkantumatta elopainoni tältä korkeudelta. Hivutan itseäni vähitellen enemmän ja enemmän käsien varaan ja päädyn miltei telinevoimistelija-asentoon. Juuri sillä hetkellä kuulen kovan pamahduksen ja silkasta säikähdyksestä tipahdan alas. En kykene laskeutumaan kuten kissaeläin vaan retkahdan lattialle kovasti ja kiroan ääneen samalla kun ymmärrän rusahtavan äänen päästäneen nilkkani olevan poissa pelistä.
Huone jossa olen on selkeästi yläkerran sviittiä isompi. Tallista löytyy mahdollisesti vuosisadan vaihteesta oleva traktori ja perinteisiä käsityökaluja. Harkitsen sirpin hakemista seinältä oman turvallisuudentunteeni helpottamiseksi mutta ymmärrän nilkan olevan selkeästi eri mieltä. Siispä laahaan itseni parin metrin matkan traktorin takarengasta vasten ja hilaan itseäni vähitellen ylös. Poimin savukkeen huulilleni ja sytytän sen. Olen tietoinen siitä tosiasiasta, että edessäni olevien pariovien toisella puolella odottaa ulkoilman lisäksi todennäköisesti kuolema. Skarppaan itseäni, sutaisen kädelläni hiukset pois kasvoiltani ja nilkutan oville. Huomaan niiden olevan raollaan ja tönäisen ne mahtipontisesti auki. Kirkas valo sokaisee minut välittömästi ja nostan salamannopeasti käden suojaamaan silmiäni. Kuulen tutun äänen sanovan: ”Hyvää syntymäpäivää, rakas aviomieheni!” ja ase laukeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti