Anista ja numero.

Hyvää sunnuntaista hetkeä täältä palatsini uumenista. Tämä viikonloppu on ollut railakasluonteinen. Perjantaina oli pikkujoulut joita vietimme mm. pernodin parissa. Alkuilta meni tietenkin allekirjoittaneella teatterin parissa mutta kiri oli kova ja uskonkin että sain muut kirittyä kiinni. Pikkujouluissamme oli muiden kuriositeettien lisäksi mm. ranskalainen taikuri jonka temput olivat hämmästyttäviä. Hyvä ilta kaiken kaikkiaan.

Eilen eli lauantaina sitten oli vuorossa viimeinen teatteriesitys. Kun musta kone käynnistettiin seitsemännentoista kerran, oli olo vähän haikea mutta odottava. Vapaus on nyt koittanut tänne. Minun täytynee keksiä jotain tekemistä viikonloppuiltoihin kun minulta on näin riistetty oikeus saada viettää aikaani pimeässä naiskauneuden vieressä. Ehkäpä tapaan ystäviäni, ihmisiä joita en ole nähnyt kuin vilaukselta viimeisen kahden kuukauden aikana, johtuen teatteriharrasteesta.

Ei minulla nytkään ole mitään sanottavaa, taidan keskittyä rasvaisen pizzan nauttimiseen ja olemiseen. Ainoa mitä nyt mielessä on, painokelpoista sellaista, liittyy lukuihin. Olen huomannut että törmään jännittävissä asiayhteyksissä tiettyyn lukuun. Numero onkin tässä kertaalleen mainittu mutta sanottakoon se uudestaan vielä: seitsemäntoista.

Ammattilaiset tietävät mitä tekevät, päätöksenteon ihanuus.

Yläkerrassa on kokous jossa kerrotaan työpaikkaani liittyvistä talousasioista. Uskon että viimeinen pistos, kuolinisku, annetaan tietooni vielä seuraavan vartin sisään. Ei se mitään. Tämä syöksykierre jota myös elämäksi kutsuvat on parhaimmillaan juuri tällaista. Lyödään lyötyä. Näinhän evoluutio toimii, vain vahvat yksilöt selviävät ja jatkavat sukujaan. Toisaalta, mitä vahvemmaksi jokin, sanotaanko vaikka voima, kehittyy, sitä vastustuskykyisemmäksi myös sen vastavoima kasvaa. Varustelukilpaa kuin kylmän sodan aikoihin.

Tarkoituksenani oli kirjoittaa tämä merkintä loppuun mutta päätös tuli juuri äsken ja se on odotetun kaltainen. Voin sanoa hyvästit eräälle merkkipaalulle. Hyvin palvelit ja viihdytit. Lepää rauhassa, minne sinut ikinä sitten kuljetetaankaan, osissa. Otan sinusta jotain itselleni.

Olen tällä hetkellä sellaisessa mielentilassa etten osaa sanoja asetella. Tiedän tasan tarkkaan mistä kaikki tämä johtuu, koko paketti juontaa juurensa erääseen henkilöön ja kymmeniä sanoja joita en tähän kirjoita. Sekavaa tekstiä ja sitäkin sekavampaa mieltä.

Täyttä ohjelmaa ja tyhjää päätä.

Joululaulujen tuudittamaa päivää. Työpaikallani kovaäänisistä kantautuu lasten laulamat jouluveisut ja yritän olla niitä kuulematta. Ruuvaan siis päätteeni volyymia kovemmalle ja kuuntelen Radio Rockin hypoteettisen mainoslauseen ”Soitetaan mitä halutaan.” vastaista hyvin pientä tehosoittolistaa. Tästä en nyt kuitenkaan jaksa valitella sen enempää vaikka tuo hermoille käykin.

Huonosti nukutun yön jälkeen oloni on hivenen väsynyt vaikka aamupäivään kuuluikin jos jonkinlaista työskentelyä: sähköpostien lähettelyä, kuva-arvoitus, kahvia (reilua kauppaa, tietenkin), kassakaapin siirtoa, stereoiden ostoa, rahojen tilitystä, perjantaisen pikkujoulukahvittelun varmistusta ynnä muuta.

Tuleva viikonloppu tulee olemaan raskas mutta sen puimisen ja pelkotilojen kartoittamisen jätänkin myöhemmälle ajankohdalle, lähinnä siitä syystä etten halua vielä siirtää ajatuksiani sinne asti. Otetaan nyt rauhassa päivä kerrallaan.

Tässä juuri tajusin, eihän minulla ole mitään sanottavaa nyt. Pääni on tyhjä joten on suotavaa pyytää anteeksi sitä että kulutin aikaasi näin. Ehkä ensi kerralla paremmin.

Vapise, Marjatta Pokela

Taas kerran, huomenta. Mitäpä tänään kirjoittaisin? En ole oikein kokenut mitään merkitsemisen arvoista nyt, tai ehkä yhden asian mutta en ole varma. Alun perin tähän merkintään piti laittamani sanoja peräkkäin aivan toisella tyylillä, kokeilla että osaanko jäljitellä esikuvaani, pärjäänkö hänen valtakunnassaan? Uskon että olisin pärjännyt edes välttävästi, vaan nyt kun tämä on näin ”ääneen” sanottu, testi saa jäädä unholaan, sillä taiteen sääntöjen mukaista se ei enää olisi. Olet varmastikin kanssani tyystin samaa mieltä, eikö totta? Niinpä niin.

Mitäpä siis jaarittelemaan nyt, koettaisinko keksiä arkipäiväisiä ihmeitä joita nyt tässä sitten kummastelisin kanssasi? Keksisinkö muitakin kuin sen ihmettelyn aiheen kuinka aamulla kahvia keittäessä, jos keittää enemmän kuin normaalin määrän, kahvin valmistuttua ja sitä hakiessa, käsi ihmettelee pannun painoa, sillä onhan se tottunut vakioon. Ihmettelisinkö sitä kuinka edes pienet positiiviset asiat auttavat jaksamaan, varsinkin näin pimeän vuodenajan ollessa kyseessä? Ihmettelisinkö samalla henkäyksellä kuinka maailma tuntuu makaavan sellaisella tolalla että aina kun luulet että kaikki on hyvin, ns. jätökset osuvat tuulettimeen ja hyvänolon tunne on taas kertaosumalla tiputettu alas ja edessä oleva vuori on valtavan kokoinen ja liukasseinäinen?

Kummastelisinko kanssasi musiikin kauneutta? Lasten innostumista asioista joka on samalla sekä erittäin hienoa ja kadehdittavaa että erittäin musertavan masentavaa, varsinkin kun tietää että autuus ja onni ovat katoavaiset? Pysähtyisitkö hetkeksi kanssani istumaan ja miettimään kuinka lintujen suunnistaminen talvimatkoilleen on aina yhtä jännittävän näköistä, katsoa kuinka joukkion ollessa koossa, koko parvi suuntaa isona aurana pellonlaidasta kohti lämpimiä maita?

Miettisinkö kanssasi miksi itkeminen on puhdistavaa, muutenkin kuin kyynelkanavien kohdalta? Miettisimmekö nauramisen funktiota ja sitä miksi ihminen ja apina ovat ainoat eläimet jotka nauravat? Tuumailisimmeko ihmisen ja eläimen ristiriitaisuutta? Miettisitkö sinä kaiken tämän (kuten tämä merkintä, blogi, päivä, elämä) järkevyyttä?

Ihan kohta.

Arkisen maanantain huomenta. Viikonloppu on taas koettu, niin hyvässä kuin pahassakin. Teatteriharraste oli olennainen osa aikataulutusta mutta onneksi vähän muutakin mahtui ohjelmakartalle. Perjantaina ei tapahtunut mitään sen jälkeen kun lähdin kaupunkiasunnostani kohti kaupungin vilkkuvia valoja, hämäriä katuja ja haureuden tyyssijoja.

Lauantai oli suorastaan yllättävä ilta, teatteriharrasteesta siirryin erään kollegan kanssa tupaantulijaisiin, joissa näinkin sitten tuttuja kasvoja parin vuoden takaa. Näin myös tuntemattomia kasvoja, henkilöitä joihin tulisin tutustumaan illan myötä.

Tupaantulijaisista oli aika siirtyä kohti ravitsemusalan liikkeitä ja mitä olikaan luvassa? Ravintolassa joka on kirjannut statuksekseen ns. kantapaikan aseman, oli tupaten täynnä ja mikä parasta, tutuilla henkilöillä varustettuna. Oli uskomattoman mukavaa istuskella ystävien ja tuttujen ympäröimänä, leikkiä sanoilla ja hassutella muutoinkin. Oli mukavaa kuulla myös iloisia perheuutisia. Lauantai-iltana, tai yönä pikemminkin, tapahtui myös jotain hyvin, hyvin outoa. Kyseessä ei ollut kylmäfuusion ratkaiseminen kuten arvelet siellä, vaan jotain hivenen arkipäiväisempää mutta kumminkin äärimmäisen erikoista tahollani.

Ajatuksella ja muistikuvalla herkuteltuani mietin juuri nyt että jakaisinko tämän kanssasi. Ehkä teen niin, intiimimmässä ympäristössä Sinun kanssa keskustellessa. Sen verran annan vihjettä että jälkikasvua en ole ollut tekemässä, likaisen mielikuvituksesi toisin väittäessä.

Lauantaina sain myös kutsun uuden vuoden viettoon pääkaupungin keskustassa olevaan asuntoon. Harkitsen hyvin vakavasti, olisi mukavaa jos vuoden vaihtumisen rutiineihin tulisi muutosta. Ylipäänsä rutiineihin olisi hyvä tuoda muutosta. Ehkäpä tällä viikolla jo joitain muutoksia tapahtuu asioissa, mene ja tiedä.

Hyvää päivää sinulle, minä jatkan kahvini parissa ja harkitsen vakavasti uuden vuoden lisäksi siivoustoimenpiteitä, aion tänään ottaa itseäni niskasta kiinni tuon asian suhteen. Ihan kohta. Ihan kohta.

Turvallisia kohteita

Hei taas. Olen tässä lähipäivinä miettinyt suhdettani eräisiin ihmisiin, vastakkaisen sukupuolen sellaisiin, vieläpä neitokaisiin jotka ovat jo oman siippansa löytäneet. Uskaltaisin väittää että heistä ainakin pari kokee minussa myös vähän jotain muuta kuin perinteistä kaveria. Tiedän, tämä on hyvin itserakkaasti sanottu mutta uskoisin että minulla on tähän asiaan pienet perusteet, niitä en tässä kyllä ala raottamaan yhtään.

Miksi tämä sitten häiritsee minua niin että tästä täytyy oikein nyt julkisesti tietoverkossa itkeä? Siinäpä onkin oiva kysymys johon en osaa (”yllättäen!” kohahtaa kansa. ”Et osaa vastata mihinkään.”) vastata. Koko ajatus on vain vähän outo. Olenko minä turvallinen kohde ihastumiselle? Turvallinen vaihtoehtoinen ajatusleikki fyysisen pettämisen sijaan? Tiedän että joskus onnistun laittamaan sanoja peräkkäin sellaiseen järjestykseen että se miellyttää joitakuita henkilöitä. Seurassani voi joskus, hyvän päivän ollessa kyseessä, tavallaan kylpeä kaunopuheisuudessa. Siitä on sitten sopivan annoksen nautittuaan hyvä siirtyä oman alfauroksen kainaloon nauttimaan miehekkyydestä ja turvasta, asioista joita minulla ei ole tarjota.

Äskeinen kappale ei ole katkera vaikka se sille saattaakin vaikuttaa. Se on kirjoitettu jotta havahtuisin itse vihdoin. Ei toisaalta tuossa mitään vikaa ole, mielellänihän minä huoraan tällä tavalla, ei minulla muutakaan ole.

Tästä siirtyminen muihin aiheisiin on väistämättä aasinsillaton tapahtuma joten siirrymme näin. On vaikea uskoa että jouluun on enää pari viikkoa aikaa. Täytyy kaiketi piakkoin käyttää aikaa lahjojen miettimiselle, vaan sen tuomat ongelmat tarvitsenevat oman merkinnän. Minä haen nyt kahvia ja nautin hyvästä musiikista, ne ovat minun turvalliset ihastumisen kohteet.

Intiaanit ymmärtävät.

On lunta tulvillaan, raikas talvisää… Huomenta vain sinullekin. Lupasin kirjoittavani tänne ajatuksiani itsenäisyydestä eilen mutta keskiviikkoillan ollessa tapahtumia täynnä ja hyvinkin railakas, pyhitin eilisen mm. nukkumiselle sohvalla, karamelleille ja limonadille.

Mitä itsenäisyys sitten minulle tarkoittaa? En ole kovinkaan patriotismiin taipuvainen henkilö lähtökohtaisesti mutta tietenkin arvostan jatkosodassa veteraaniemme tekemää uskomatonta työtä, musertavan ylivoiman edessä taipumattomuutta ja kliseistä suomalaista sisua. Minusta ei moiseen olisi.

Eilen sain niin hämmentävän tekstiviestin etten oikein tiedä miten suhtautua siihen. Odottamaton viesti tuli alkuillasta jossa verbaalisuuden kuningatar laittoi väliaikatietoja väkijoukkojen keskeltä. Viestin viimeinen lause oli niin yllättävä että olen hykerrellyt sen äärellä. En osannut vastata tuohon lauseeseen mitään. Nyt, kun on aivan liian myöhäistä siihen vastata, vastaisin että Ugh. Voisin myös sanallisesti rummuttaa nyrkein rintaani ja olla alfauros.

Tänään on vuorossa tämän työpäivän lisäksi teatteria, minun todella pitäisi myös suorittaa kotitaloudellisia askareita. Uskoisin että tiskialtaassa alkaa olemaan sopivat kuviot, onhan astiaston ensimmäinen kattaus ollut likoamassa sunnuntaista asti.

Heräsin yöllä ensimmäisen kerran kolmelta joten tämänhetkinen vireystilani ei ole kiihdytysajajan luokkaa. On vain pakko koittaa jaksaa tämä päivä loppuun asti. Asiaa helpottaa tieto siitä että eräällä ystävälläni on varmasti paljon heikompi tila, joten minun ei tarvitse valittaa vaan jätän sen oikeuden hänelle.

Tähän loppuun on aika vielä kiittää eilisestä keskustelusta erästä ystävääni, annetaan hänelle näin perjantain kunniaksi koodinimi ja tuo nimi olkoon intiaaninimihenkinen "Hän joka juo skumppaa pulloittain ja nauttii jääpalansa kauloilta". Kiitos taas kerran. Tämä maailma ei olisi mitään ilman sinua.

Nyt siirryn työasioiden piiriin, kevyen heikotuksen ja väsymyksen piirittämänä. Yritän olla yhtä reipas kuin Sinä.

yhdeksäntoista yötä, hymyä, kolmasti kahvia.

Hei! On enää yhdeksäntoista yötä jouluun, pieneen rauhaan tässä levottomassa maailmassa, siihen kun saa rauhoittua lähimmäisten kanssa hyvän ruoan ja yhteiselon keskellä. Ei siitä nyt sen enempää kuitenkaan, siirrytään eiliseen ja sen tapahtumiin.

Eilen tuli siis käytyä taasen Helsingissä. Seuralaiseni kanssa yritimme toistamiseen päästä Cafe Moskvaan vaan paikka tuntuu olevan jatkuvasti kiinni. Ikkunasta tosin näkyi screenille heijastettua Guitar Heroa pelaava joukkio. Käyhän se niinkin. Näin ollen, kävelimme Bar Looseen joka aina ilahduttaa olemassaolollaan ja hyvällä hengellään. Istuimme mukavalla sohvalla turisten ja toinen toisiamme naurattaen. Kahvia ja kolajuomaa nautimme. Kuten arvelinkin jo ennakkoon, ilta oli loistava. Harmittaa että ajankulun herra oli meitä vastaan ja näin ollen jouduimme jatkamaan kumpikin omaan suuntaamme liian aikaisin. Olin yhtä hymyä kotimatkan ja loppuillan. Olen tuota samaista hymyä edelleenkin.

Toivon ja odotan pikaista uudelleennäkemistä. Ehkä sellainen suodaan, ken tietää?

Tänään heräsin totuttuun tapaani reilusti ennen herätystä, join pari kuppia kahvia (reilun kaupan, tietenkin) ja kuuntelin mukavaa musiikkia. Lähdin töihin ja olinkin täällä aikaisemmin kuin koskaan. Täällä nyt sitten pitäisi kitua seuraavat vielä noin kahdeksan tuntia, jonka jälkeen on aika siirtyä kaupan kautta kotiin. Kotona nopeatempoista levylaukun pakkaamista ja siirtyminen teatterimaailman ainutlaatuiseen syleilyyn. Esityksen tulee todennäköisesti näkemään humalaisia silmäpareja. Tekijäpuolemme kaino toive on, ettei tällä kertaa löytyisi sammuneita ihmisiä katsomosta. Vaan olisipa se sekin tietenkin eräänlainen uusi, hauska standardi.

Teatterin jälkeen onkin sitten vuorossa jo edellisessä merkinnässä mainittu illanvietäntä levy- ja elävän musiikin parissa. Toivon että on paljon ystäviä tulossa paikalle myös. Kaipaan eräiden ihmisten näkemistä. Minulla on myös ikävä erästä kaukana asuvaa ystävääni joka minulle soitti eilen iltapuolella. Olisi mukavaa hänen sanoja lainatakseni ”jakaa fiiliksiä” pitkästä aikaa. Ikävöin myös (huomaan sen tätä kirjoittaessani) erästä minulle kovin tärkeätä ihmistä ja hänen kanssaan käymiäni keskusteluita. Vaan aikataulut tuntuvat olevan vaikeat, toista vie korkeakulttuuri, toista vuorikiipeily.

Kohta on aika siirtyä juomaan kahvia (reilun kaupan, tietenkin) ja sen jälkeen aikatauluttaa viikonlopun työkuviot kohdalleen. Tiedän että huomenna kirjoittanen tänne taasen jotain, lupaan avata merkkipäivän kunniaksi hivenen mietteitäni itsenäisyydestä. Mutta nyt, Sinä siellä, urheiluselostuksesta tutun lopetuksen käyttääkseni, näihin kuviin ja tunnelmiin.

Rasvainen tiistai

Sumuisen tiistain alkupuoliskoa! Tapahtumaköyhän maanantain raportoiminen tuntuu turhalle, sisältö oli vapaapäivän viettäjälle hyvinkin vapaa. Ruokailua, elokuvia, sohvalle nukahtelua, näyttöpäätteen ääressä oleskelua. Kahvittelua pariinkin eri otteeseen, parin eri ystävän kera. Eilen onneksi ystäväni muistutti minua keskiviikosta ja livemusiikkitapahtumasta ravintolassa joka toimii tämän kaupungin keskiönä minulle ja ystävilleni. Odotan innolla, samoin kuin odotan pitkästä aikaa tapahtuvaa musiikillista iloittelua levyjen soittamisen muodossa.

Tämän soittamisen ainoa dilemma on kysymys siitä soittaisinko hyvää musiikkia vai sitä jota massa haluaa? Illan linjaus tulee olemaan rockahtava, yhtyeiden määrittäessä pääpiirteet. Levyhyllyni ilakoi jo etukäteen saadessaan osallistua humalaisen pikkujoulukansan illanviettoon. Pyrkimykseni on myös kumminkin tyydyttää omia valikoivia korviani.

Tänään on hieno päivä, työpäivän päättymisen jälkeen. On jälleen aika suunnata kohti sumuista ja synkkää pääkaupunkia, sen turvapaikkojen lailla hohtavia kahviloita, ja mikä tärkeintä, äärimmäisen kauniin ja verbaalisuuden johtotähden seuraa. Uskoisin että tämä ilta tullee olemaan tämän viikon kohokohta minulle. Uskon lumoutuvani jälleen kerran, kuten hypnotisoitava taskukellon edestakaisesta liikkeestä.

Vaan nyt on aikani lopettaa tämä kirjoittaminen, hivenen itseeni pettyneenä siitä etten ole puinut aikoihin asioita sen syvemmällä kauhalla hämmentäen, vaan vain tyytyen tylsän arjen lyhykäisiin raportointeihin. Ehkäpä ensi kerralla minulla on aikaa pysähtyä hetkeksi pohtimaan asioita, nyt on riennettävä palaveriin. Hyvää jatkoa sinulle, toivottavasti päiväsi ei ole YUP-yhtyeen laulun kaltainen, sellainen josta tämänkin merkinnän nimi on otettu.

Sateisen sunnuntain lyhyt raportointihetki

Sunnuntain tervehdys täältä sulavien nietosten keskeltä. Viikonloppu on ylittänyt puolivälinsä jo reilusti. On siis aika lyhykäisesti niputtaa tapahtuneet yhteen. Tapahtumia ei ole ollut nimeksikään joten hyvin lyhyesti voimme ne käydä tässä läpi.

Perjantaina oli sidosryhmiemme pikkujoulut. Työkaverini kanssa herätimme idyllisen rantasaunan ikiroudan keskeltä. Lämmitysoperaatio vei useita tunteja, hyvin monta sylillistä koivu- ja haapahalkoja, savuisaa tunnelmaa ja luonnonläheisyyttä antoi tilalle. Muiden paikkakuntien henkilöt saapuivat kartanolle hivenen klo. 13.00 jälkeen ja kartano antoi parastaan: 1700-1800-lukulainen sisustus, kattofreskot ja joulumusiikki toi tunnelmaa niille jotka sitä halusivat.

Kun aloitimme ruokailun, keskustelimme sivistyneesti eri punaviinien eroista, mm. vertailimme chileläisiä ja australialaisia viinejä keskenään. Sanalla keskustelimme tarkoitan: muut keskustelivat, minä tuijotin tyhjyyteen tylsistyneenä ja toivoin olevani muualla. Alle sekunnissa kyllä huomasin etten kuulu joukkoon. Kun pikkujoulut olivat osaltani loppu, suuntasin nopeasti kodin kautta teatterille. Yleisö oli erittäin humalaista. En muista nähneeni koskaan aiemmin että kolme ihmistä nukkuu esityksen aikana. Nukkumisella tarkoitan sammuneena olemista.

Teatterin jälkeen suuntasin kotiin ja olin siellä. Ei raportoitavaa. Lauantai meni työssä ja teatterilla ja kotona. Ei muuta raportoitavaa kuin että esitys oli tähänastisista paras. Nyt näin sunnuntaina, olen töissä ja katson ikkunasta kuinka viime yönä kasaantuneet kinokset sulavat vauhdikkaasti, kelien herran vielä avittaessa tuota työtä reippaalla vesisateella. Kyllä joulun lähestymisen tuntee ja huomaa.

Tässä tämä kaikki lyhykäisyydessään, tänäänkään ei ole odotettavissa mitään erikoista työn jälkeen joten... hyvää tätä päivää sinulle. Muista ystäviäsi.