jotakuinkin 1300 kilometriä, lähinnä suoraa sellaista

Hei taas kaikille. Viime kirjoituksen jälkeen olen palannut takaisin töihin hävyttömän pitkän kesäloman jäljiltä. Paluu työelämään on tapahtunut aika säyseästi ja vailla suuria tunteita; näin lomien jälkeen kiire ei vielä temmo takaraivossa, eturaivossakaan ei tapahdu juuri mitään.

Kesäloman lopun kruunasi parin päivän pistoreissu pitkin Suomea. Ensimmäiseksi oli vuorossa Oulu ja Qstock, jonne lähdin kaveribändin kanssa heilumaan (ja tällä kertaa tekemään vähän enemmän kuin toissapostauksessa) ns. pro bono-hengessä. Lähdimme köröttelemään Helsingistä, eli Hesasta, eli Stadista aamulla ennen kuutta ja tykittelimme kuutostien rangaistusta hyvää vauhtia. Koko matkan aurinko paistoi, osa ryhmästä nukahteli silloin tällöin ja taisin itse asiassa olla ainoa henkilö, joka valvoi koko siirtymän verran. Ajoin myös keikka-autoa viimeisen etapin, eli jostain Viitasaarelta perille.

Kuusisaaressa järjestetty juhlihulabaloo oli aivan mielettömän kiva kokemus. Paikallinen ryhmä oli hyvin avuliasta ja mukavaa, soittotila oli hyvähkö ja pyyhkeitä ja vettä toimitettiin juuri niin paljon kuin toivoinkin. Keikan jälkeen käytiin katsomassa joitain muita bändejä ja oikein mikään ei vakuuttanut (ilmeisesti blogaaja ei muista esim. erinomaista Notkea Rotan keikkaa toim. huom.). Apocalyptica kuulosti paremmalle kuin Tuskassa, tosin johtuen varmaan siitä, että keikan aikana oltiin bäkkäritiloissa syömässä ja juomassa, joten kuultiin lähinnä rumpalin työskentelyä. Kesken PMMP:n keikan lähdettiin kohti majoituspaikkana toiminutta Oulunsaloa, jossa meitä odotti rauhaisan ympäristön keskellä vielä yösauna. Aivan mahtava lopetus hyvälle illalle.

Seuraavana aamuna aamupalan jälkeen siirryimme takaisin keikka-autoon ja lähdimme ajamaan kohti etelää. Vuorossa oli ajomatka aina säteilevään (öhö öhö) Loviisaan, jonne matkasimme pysähdellen silloin tällöin sopivissa kohdissa. Kuten Kärsämäki ja Jyväskylä. Jykylässä nautittujen Tuhti Porilaisten jälkeen olikin jo vähän kiire kohti keikkapaikkaa. Ajelimme kauniiden maalaismaisemien halki (erityismaininta pätkälle Orimattila-Porvoo) ja löysimme vihdoin perille, viisitoista minuuttia aikataulusta jäljessä. Onneksi keikkapaikalla ei tarvinnut omaa backlinea juuri nimeksikään, joten vartin myöhästyminen kuitattiin sillä pois.

Keikkapaikkana oli hotellin yläkerrassa ollut ”yökerho” ja ihmetys olikin suuri, kun tiluksille päästiin. Lava oli n. 6 X 6 metriä, eli isompi kuin otaksuttiin. Saimme omaksi bäkkäritilaksi saunallisen hotellihuoneen, jonka jääkaapit(!) olivat täydennetty erilaisilla juomilla ja syömillä. Koska keikkaan oli hyvin aikaa, laitettiin sauna tulille ja katsottiin olympialaisia telkkarista. Minä sain luvan kaljoitella, koska jouduin vähän ex temporena lätkyttämään valot bändille. Tiskinä oli vanha MA, en ollut koskaan edes kopeloinut kyseistä pöytää aiemmin, mutta talon valojannun tekemillä preseteillä mentäisiin.

Pyytäessäni ennen keikkaa lavalle pyyhkeitä ja vähintään kahdeksan tuoppia vettä, nauratti bileiden kotikutoisuus ja -henkisyys: Jonkin sortin pääjehu sanoi pyyhevastaavan olevan vähän huonossa kunnossa, mutta hän hoitaisi meille pyyhkeitä. Hiihaa. Näin myös tapahtui ja vettä saatiin.

Lopulta oli soittoaika ja pojat roimivat setin kiitettävästi läpi. Tällä kertaa yleisö ei ollut ihan varauksetta vastaanottavaista, mutta uskoisin parin uuden faniutumisen syntyneen. Itsehän olin luonnollisesti aivan liekeissä konsolin takana. Keikan jälkeen purettiin omat kamamme, pakattiin auto ja hetken huilattuamme lähdimme takaisin kotiin. Olin alustavasti sopinut meneväni PRKL:seen vielä ”viimeisille hitaille” tutun rumputeknikon kanssa, mutta saavuimme lopulta Helsinkiin vasta puoli viiden aikoihin aamulla. Oma sänky kutsui ja kutsuhuutoonsa vastasin ilolla.

Viime viikonloppuna olin häissä vieraana, ja jos huomenna on tylsää töissä, saatan kertoa juhlatapahtumista juuri Sinulle. Pysy siis kanavalla! Älä mene. Pliis? Älä mene. Olen niin yksin. Älä-äääääää.

Harri

Tässä kahvia juodessani ajattelin viihdyttää teitä hivenen, ennen kuin lähden mutkittelemaan jonnekin Etelä-Suomen maanteille. Unohdin tyystin nimittäin kertoa perjantaina Kansanjuhlassa tapaamastani Harrista ja hän jos joku, on todellakin oman postauksen arvoinen.

Olin hommailemassa jotain suhteellisen tyhjäntärkeätä, kun luokseni saapui noin kahdeksankymppinen herrasmies. Kyllä, tunnistin hänet välittömästi herrasmieheksi siitä tavasta jolla hän kantoi itsensä ja katsoi maailmaa. Hän halusi kahvin ja jäätelön ja minä hänelle sellaiset myin. Hyvin kohteliaasti hän kysyi, josko saisi kiskani viereen istahtaa hetkeksi omalle tuolilleen. Minä ilman muuta annoin tällaiseen toimintaan luvan, joten hän istahti siihen, joi kahvia ja söi jäätelöä. Hetken kuluttua hän kysyi jotain ja kuten minulle on jo lapsena opetettu, niin vanhempaa henkilöä teititellessäni, teimme hänen aloitteestaan sinunkaupat ja tämä herra esittäytyi Harriksi.

Harri kysyi kohteliaasti myös lupaa tupakoida ja tämä eritoten ilahdutti minua. Siis luvan kysyminen, varsinkin kun verrataan kovin moneen muuhun henkilöön. Mutta siis, vähitellen itse asiaan. Kysyessäni häneltä syytä saapua ”nuorisotapahtumaan”, hän kertoi tulleensa silkasta mielenkiinnosta katsomaan nuorisomusiikkia ja -tapahtumaa. Hän kertoi vaimonsa kuolleen neljää vuotta aiemmin ja hän tällä jäljellä olevalla ajallaan pyrkii tekemään kaikenlaista.

Puheistaan ymmärsin todella suuren elämänkokemuksen olevan läsnä ja mieleni teki laittaa koko kiska kiinni, viedä Harri lammen rannalle ja vain kuunnella. Hän oli asunut vaimonsa kanssa seitsemässä eri maassa ja ylipäänsä käynyt 137:ssä maassa. Oma elämänkokemus tuntui sillä hetkellä hyvin mitättömältä. Harri istuskeli tuolillansa, poltteli tupakkaa, turinoi ja joi kahvia. Kuuntelin suurella innolla, sen mitä nyt työltäni kerkesin.

Piakkoin paikalle saapui unkarilaista alkuperää oleva herra, joka sai Harrin kanssa juttelua aikaiseksi. Herrat puhuivat pitkälle toista tuntia mm. unkarilaisista viineistä (varsinkin pustista ja niillä kasvattamisesta), Neuvostoliitosta ja mistä lie. Kun heidän turinointinsa päättyi, he vaihtoivat yhteystietoja. Hymyilin kilpaa auringon kanssa.

Harri jäi vielä toviksi istumaan, tarkkaili nuorisoa ja aikuistoa ja silloin tällöin esitti minulle mielenkiintoisia kysymyksiä:

”Kuulehan Miero, saanko kysyä?”
”Ilman muuta, Harri.”
”Mikä on tämä kasari josta puhutaan?”

Minä hänelle sitten asiaa avaamaan ja puhumaan Duran Duranista ja muista kauheuksista.

”Mikä mahtaa olla tuo shoutbox, josta olen kuullut?”

”Miksi suomalaisessa taidemaailmassa ei oikein näy maahanmuuttajia?”

Tästä eritoten kävimme hyvin antoisan keskustelun, vertailimme Suomen ja Ruotsin eroja ja olen aika ylpeä vertauskuvasta, jonka keksin asiaa selittäessäni. Siinä missä Ruotsissa on pirteä ja aurinkoinen pop-kulttuuri (esim. Abba), meillä talsitaan lumisateessa järvenjäällä ja ollaan ”excuse me, while I kill myself”. Ehkä maahanmuuttajan on aika vaikea yrittää adaptoitua slaavilaiseen kulttuuri-ilmastoon ja kaurismäkeläiseen maailmankatsomukseen. Verrattuna tämän postauksen lopettavaan videoon.

Hyvää päivää sinulle, minä otan vielä jotain purtavaa ja lähden kurvailemaan. Seppo (nimi muutettu) vaihtoi eilen omistajaa ja minä samalla kertaa ostaapätkäytin uuden mopon. Sen nimenä olkoon The Fuzz. Moi.

Huikea levyarvostelu

Hei vain taas, kanssadataajat siellä jossain tietoverkon syövereissä. Ei minulla varsinaista asiaa ollut, kunhan nyt tulin lähinnä mainitsemaan Between Buried And Men tribuuttilevyn The Anatomy Of (2006) olevan aika kahtiajakoinen lättylättynen. Toisaalta siinä versioidaan vallan hyviä raitoja (mm. levyn aloittava Metallican Blackened, Smashing Pumpkinsin Geek USA, Sepulturan Territory yms.), jotka kuuluvat kyllä saumattomasti jytämusiikin peruspilareihin, mutta toisaalta versionsa ovat osittain aika hyvin heikkoja.

Ai nyt kun tässä ”jutulla” ollaan, niin haluat kuullakin mieluummin lähipäivien tekemisiäni kuin arvostelua kuusi vuotta vanhasta levystä? Hmmm, no hyvä on. Sitten. Kun kerran vaadit. (Piti kirjoittaa vissiin vähän, tuli ihan isosti tekstiä. Yritä kestää mukana tai mene lukemaan vaikka vitsejä. Toim. Huom.)

Perjantaina oli viime postauksessa mainittu Elmun Kansanjuhla, jossa olin huseeraamassa mm. kaikenlaista vapaaehtoisena. Hommat venyivät siellä (hyvää hyvyyttäni) melkein kaksi tuntia pitempään kuin olin suunnitellut, joten olin parin urakkakaljan jälkeen kotona vasta lähempänä puoltayötä. Pari kylmää kaljaa taskuun ja kohti PRKL:ttä. Siellä sitten donkkailtiin oluita ja shotteja huiviin aivan liian myöhään, joten lauantaina olikin aika paranoiainen krapula. Mikäs sen parempi olotila lähteä kaveribändin kanssa festareille pistokeikalle lavahanskaamaan?

Siispä lauantaina yhden loivarin kautta bändikämppäänsä, kamat autoon ja kohti festivaalia. Soiteltiin etukäteen kontaktille ja hoidettiin paikallisia apuvoimia roudaamaan, jotta itse päästiin suoraan syömään (tässä kohtaa on asiallista kysyä allekirjoittaneen funktiota koko reissulla). Safkat huiviin, yleistä länkytystä ja bändi lauteille. Vesisateisen keikan jälkeen backline alas, pakaaseihin, autoon ja ryhmä syömään. Itse passasin ruokailun tässä kohtaa aivan täysin ja keskityin nesteisiin ja nousuun, olihan tiedossani vielä pitkä ilta.

Kun pääsimme takaisin Helsinkiin kellon ollessa jotakuinkin yhdeksän (hurraa aikaisille keikoille), ei muuta kuin kotiin, kauluspaita ja tuoretta dödöä päälle ja kohti tuplakolmekymppisiä. Kävellessäni kohti juhlapaikkaa, aloin miettiä omaa funktiotani juhlavieraana ja maksavana asiakkaana. Eipä aikaakaan, kun käänsin askeleeni kohti Nosturia ja siellä olleita henksubileitä. Siellähän sitten oli lisää ilmaista keittoa ja itseni jo tällaiseen kohteluun totuttaneena osasin vallan hyvin sen kanssa tulla toimeen.

Lopulta bileet laitettiin kiinni ja nopeitten selkääntaputteluiden jälkeen kohti kotia lisävaatetuksen toivossa. Kotona siis pitkälahkeista ylle, jääkaapista viimeinen olut hanskaan ja kohti syntistä keskustaa. Tapasin Uhman ja kumppanit Suolan edessä ja jatkoimme siitä kaksikielisenä ryhmänä kohti erästä H:gin parasta ravintolaa, NavyJerry´siä. Aloin olla niin tolkuttoman kovassa hapessa, että ojensin yhteisen kävelymatkan aluksi olueni muulle seurueelle juotavaksi ja keskityin itse ns. tervehtymiseen. Onneksi jouduimme jonottamaan baariin parikymmentä minuuttia ja pää alkoikin virota raittiinkylmässä syysilmassa. Kävin mielenkiintoisen pienen keskustelun naisen kanssa, joka oli juuri ureoinut valtavan oksennuksen päälle.

Päästyämme baariin, hoidimme itsellemme korruptiohinnoilla aivan järjettömän kokoiset kannut juomaa ja yhytimme paikan jossa istua. Siinä istuimme kauniisti kuin orrella ja turisimme, diggailimme vanhaa musiikkia ja tyhjensimme kanistereitamme. Lopulta oli pakko lähteä könyämään kotiin. Kotimatkalle osui kebabravintola ja sen ollessa auki, mitä kernaimmin sieltä iltapalaa hankin kotiin. Tällä kertaa en tosin kinunnut heiltä kananmunaa lainaksi (silloin olin ollut tekemässä lettuja aamupalaksi ja ei ollut munia kotona). Yhtä kaikki, heräsin aamulla sohvalta, niska melkoisen jumissa. Hyvä viikonloppu on takanani ja odotan innolla seuraavaa, se pitää sisällään mitä mielenkiintoisimpia seikkailuja. Seuraavaan kertaan, arvon lukijani!

Kovinkin arkinen juhlapäivä keskellä viikkoa

Minun piti alunperin kirjoittaa merkintä eriskummallisista perheistä, eli ns. sukupäivitys, mutta sysäänkin sen sivuun ja kirjoitan eilisestä.

Eilen tein aivan tautisen hyvää pizzaa, lähinnä PIZZA JENGI HKI-blogin innoittamana (luetko muuten itse nälkäisenä ja laiskana kauppaanlähtijänä netistä ruokablogeja ja kuolaat lattialle? Minä näköjään luen.). Nautiskelin pizzasta useaankin otteeseen päivän aikana ja samalla katsoin The Cosby Show´ta. Ehkäpä maailman paras komediasarja. Puhdasta viihdettä, jossa ei mollata mitään/ketään, ei osoitella sormella ja pelata ennakkoluuloilla. Mahtava sarja kertakaikkiaan. Mutta siis, takaisin eiliseen:

Olin etsinyt optimaalista asentoa sohvalla jo tuntikausia, pienten nyanssien hiomista lähinnä harjoittaen, kun puhelimeni soi kerran. Vain kerran. Ystäväni Raimo se sieltä minua tavoitteli ns. pilarin muodossa. Soitin hänelle takaisin ja utelin kuulumisia. Ilmeisesti Raimo oli käsittänyt minun olevan keittolinjalla (todennäköisesti koska pidin hänen baariaiheisesta tilapäivityksestään somessa. Onpa rasittava sana tuo some.) ja hän yhytti minua tulemaan Bar Bäkkärin syntymäpäivää viettämään. Koska en välttämättä ole maailman vaikeimmin taivuteltavissa oleva ihminen juhlimiseen ja muihin hassutteluihin, niin suostuin luopumaan asentomissiostani ja lähtemään ihmisten ilmoille.

Vaatekappaleita ylle ja ei muuta kuin matkahuikka itsetehdystä salmarista (oli aika yllättävän pahaa), tölkillinen olutta matkajuomaksi ja kohti baaria. Päästyäni kyseiseen ravitsemusalan ilolaan, näin ystäväni Raimon pitkästä aikaa. Nautimme parit juomat alakerrassa, hankimme korruptioliput yläkertaan ja askelsimme maanpäälliseen paratiisiin, ilmaisten hanojen luo.

Koska molemmat työtätekevinä ihmisinä ymmärrämme rahan arvon, päätimme ns. laittaa rahaa pankkiin juomalla hyvän määrän ilmaisia tuoppeja. Baarimimmit olivat anteliaita ja selkeästi hyvällä päällä jok´ikinen. Varsinkin se lavatiskin tumma kaunotar, jonka perään varmasti reilusti yli 80% asiakaskunnasta kuolasi. Miehistä ja naisista.

Nautittuamme ilmaisia virvokkeita kympin uutisiin asti, oli aika vähitellen etsiä joku paikka johon jopa istahtaa. Istuimme, länkytimme tyhjäntärkeitä, muistelimme vanhoja ja kuten aina, olimme eri mieltä musiikista. Good times. Lopulta vuorokausi vaihtui ja Raimo löysi itsestään selkärangan ja lähti kotiinsa, vedoten aamulla suoritettaviin työtehtäviin. Minä jäin paikalle vielä nauttimaan juomia ja kerryttämään illan tuntimäärää, jotta voisin kirjoittaa juuri teille tämän merkinnän, arvon lukijakuntani.

Kellon lähestyessä kahta oli minunkin aika astua ravintolasta ulos, laittaa Sennheiserit korviin (tilasin muuten toisen parin varoiksi Senkun CX 300-II:a, kun CDON:issa haluavat niitä myydä tällä hetkellä puoleen hintaan. Suosittelen ihan kaikille.) ja löntystellä kotiin Ghost Brigadea kuunnellen. GB jotenkin puhuttelee minua syvästi ja laitoinkin heti kotiin saavuttuani eräälle tatuoivalle tutulleni viestiä ja hintaveikkausta tekstipätkästä. Kahdesta tekstipätkästä, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Katsellaan sitten syksymmällä, josko tässä täytyy mennä penkkiin istumaan. Voisi kyllä ehkä selvin päinkin tuota ideointia harrastaa.

Lopulta menin nukkumaan ja nyt olen seuraavassa päivässä ja taputtelen tätä näppäimistöä ja kuuntelen Djerviä. Ihan hyvä on. Norjasta ponnistaa hyviä naislaulajia nykyään.

Tänään lisää kahvittelua, huomenna Elmun Kansanjuhlaa ja lauantaina kalenterissa on päällekkäisiä merkintöjä vasta kolme kappaletta, joten ehkä siitäkin päivästä hyvä tulee. Nyt jos sallitte, katson jakson Huxtablen perheen eloa ja yritän löytää sen optimaalisen asennon.

EDIT: Nauroin tälle merkinnälle vedet silmissä. Jonkin verran tunnistettavia elementtejä ja valtavan kuvaavasti kirjoitettu: Riku darra

Gut feeling

Deftonesin loistelias Diamond Eyes soi stereoissani, verhot peittävät näkymän (ilmeisesti) sateisen Punavuoren alueelle. Sohvalla on oikeastaan aika mukava istua. Istun ja odotan jotain tapahtuvaksi. Tai ei oikeastaan, en jotain. Tiedän vallan hyvin mitä odotan. Odotan joko puhelimen soivan tai saavani ilmoituksen uudesta viestistä Facebookissa. Olen menossa kahville.

Kesäloma on pian ohi ja ilmeisesti ainakin Ahvenanmaa jää kokematta tänä(kin) vuonna. No eipä siinä, kaitpa tuo sipsien luvattu keidas pysyy paikallaan. Kunhan ei tuulisi liian kovaa. Loma on muutenkin ollut aika laimea. Korkeintaan 14%. Lähinnä aika on mennyt moottoripyörän kanssa painiessa ja on hyvinkin mahdollista, että laitan sen ns. lihoiksi ensi viikolla. En jaksa enää tuota rouskua.

Jotta kahvittelua edeltävistä odotteluasioista saa mielenkiintoisempia, suosittelen seuraavaa teille kaikille:

Vaihe yksi, -1 päivä:

Tee voimakkaasti maustettuja lihapullia krapulassa. Laita sekaan solkenaan mm. Sambal Oelekia, sipulia ja valkosipulia. Lihapullille tee kaveriksi valkosipuli-Sambal Oelek-pippuridippi. Nauti innolla molempia. Aterioinnin jälkeen heittele huiviin jälkiruoan hengessä paljon lakritsaa.

Vaihe kaksi, D-day:

Syö em. lihapullia ateriaksi dipin kanssa. Jos olet laktoosi-intoleranttinen henkilö, juo ihmeessä maitoa iso lasillinen. Tähän päälle taas lakritsaa. Just sit and wait.

Ai niin, erästä asiaa odotan innolla. Internetin hauskin henkilö, Harmaa Hattu, on kaiketi tekemässä comebacÄH.

Sommartiden, hej hej!

Hei vain!

Isä Aurinkoinen hellii Punavuorta ja juuri nyt pitäisi olla jossain muualla kuin sisätiloissa. Onneksi olen jo toistamiseen tämän vuoden aikana kuumeessa (edellinen kerta taisi olla toissapostauksen aikoihin eli huhtikuussa) ja täten sidottu sisätiloihin ja kosketusarkaan päänahkaan. Ns. thoudella perseestä.

Näin kesälomalla on aikaa vaikka mihin ja olen pyrkinytkin hieman tekemään vaikka sitä mitä. Olen käynyt lomailemassa faijan mökillä Savonlinnassa (olisipa joskus mökkilomalla jokin muukin tarkoitus kuin työleiri), rakastumassa Lissaboniin (taisi päästä suoraan top 3-suosikkeihin kaikista matkakohteista koskaan), juhlimassa Tuskaa (tästä ihan kohta lisää) ja mopoilemassa pääosin akselilla Hanko-Porvoo. Olin myös duunissa Mötley Crüen keikalla (aika tyhjä arpa) ja olen kieltäytynyt seksisuhteesta duunikaverin kanssa kahdesti. Yrittänyttä ei tässä tapauksessa laiteta. Huomaatteko jätkät! Mulla on selkäranka. Musta on tullut vanha.

Mutta siis Tuska. Olin odottanut festaria aivan mielipuolena ja hyvällä pohjustuksella (tietty) perjantaina festaroimaan yksin. En kovin kauaa ollut ollut Puistobaarissa kun rupesin juttelemaan jonkun oululaisen pariskunnan kanssa. Yhdessä harmiteltiin tiedon vähäisyyttä Randy Blythen tilanteesta ja irroiteltiin sokkia (huomatkaa miten trenditietoinen olen!). Siinähän sitten meni väkisinkin ns. hutikkaan ja krebattiin huolella. Kun Megadeth aloitti keikkansa, vanhan tradition mukaisesti poistuin välittömästi festivaalialueelta ja lompsin kohti Kurvia, kun puhelimeni soi. Työkaveri soitteli ja pyysi saunomaan johonkin hallinnoimaansa tilaan siinä Kurvissa. Tämähän kelpasi minulle, joten ei muuta kuin odottelemaan. Jonkin ajan kuluttua sitten seurue saapuikin ilmoitettuun paikkaan ja saunottiin jonkun festareilla soittaneen bändin kanssa ja juopoteltiin neloskaljaa. Aina yhtä paha rasti.

Seuraavana aamuna heräsin sohvalta puoliksi nautittu kebab-annos pöydällä. Olo oli vähintäänkin karmaiseva. Kaikkia asioita säpsähdellen ja ihmismassoja peläten olikin kiva lähteä takaisin festareille. Loppuviikonlopun olinkin ihan tyystin vesilinjalla mutta jaksoin silti nauttia Mokoman, Textures, Napalm Deathin ja For The Imperiumin keikoista.

Ajatus ei nyt oikein luista, pahoitteluni.

Sunnuntaina lisää bändejä ja festarointia. Ei raportoitavaa, paitsi että näin oululaiset uudestaan. Olin jo silloin perjantaina sanonut urospuoliskolle toivovani hänen ottavan asioita vähän iisimmin mustasukkaisuuskohkaamisen asemesta. Oli jotenkin hullu tilanne moikata heitä kun mies taas julistaa ”Se on mun muija, mää tapan jos joku koskee” ja samalla naisensa hakeutuu mun kainaloon ja puristaa perseestä. Ystävällisesti ilmoitin meneväni moikkaamaan kavereitani ja poistuin pikaisesti paikalta.

Maanantaina lähdettiin sitten kaverini kanssa mopoilemaan, oikeastaan hetken mielijohteesta, Hankoon kahville. Lähtö toki viivästyi, koska takarenkaaseeni oli penetroitunut jokin naula ja pallo olikin aivan tyhjä. Ajeltiin pikkuteitä ja todella hyviä mutkapätkiä sinne, otettiin kaksi valokuvaa, syötiin pizzat ja tultiin toisia mutkareittejä takaisin. Jo Hangossa alkoi tuntua kurkussa pientä pistelyä mutta en jaksanut välittää. Nyt sitten ollaan kuumeessa toista päivää ja ihan raatona kotona angstailemassa.

Siinäpä lähiaikojen kuulumiset kookospähkinänkuoressa. Lomalla on vielä suunnitelmissa käväistä Ahvenanmaalla syömässä sipsejä ja varmaankin samaan syssyyn pitänee istahtaa jokilaivoilla. Nyt takaisin makuuasentoon tähän sohvalle ja kyräillen jupisemaan epäoikeudenmukaisuudesta. Mitä sulle kuuluu?

Pus pus,

Miero

Miss Kovis

Hei teille. En ole taas vähään aikaan jaksanut/muistanut kirjoittaa mitään tapahtumia elämästäni, ja nyt en sitten enää tietenkään muista niitä, joten hii-o-hei. Yhtä kaikki, ollaan tässä pidetty Misun kanssa aika tiiviisti yhtä ja kokkailtu ja muuta ällösöpöilyä. Misun nimi voisi muuten olla vaikka Miss Kovis, on nimittäin sen verta vaikeata tuota kuorta rikkoa, mutta kyllä se vielä onnistuu.

En tosin tiedä, että kuinka elimistö kestää tällaista kurittamista näin vanhalla iällä. Nuorien mimmien deittaaminen ei ole enää niin helppoa. Ei vanha yksinkertaisesti jaksa mitenkään. Ei, en puhu dokailusta (pelkästään), vaan esimerkiksi lähipäivät: Kävin Saksassa pyörähtämässä viime viikolla (siitä lisää joskus sitten, kun jaksan keskittyä ja rikokset vanhenevat, ehe ehe) ja luonnollisesti sunnuntaina piti käydä Misua moikkaamassa. Kieltäydyin kaljasta(!) ja rupateltiin niitä näitä jonkun valokuvagurun kanssa. No tietty sitä kaljaa sitten myöhemmin ja lopulta oltiin jossain sporttibaarissa ja maanantaina työpäivä. Humalassa Misu yllättäen halusi jopa peräti pitää kädestä kiinni, vaikka kuulemma vihaa julkisia hellyydenosoituksia ja on tosi huono ottamaan niitä vastaan. Uskokaa pois, todella huono. Misu on oikeasti ihan järjettömän kuuma kisu ja kaikkien tällaisten ja tämäntyylisten asioiden julkituonti on suuri no-no. Hassua. Yhtä kaikki, takaisin tarinaan:

Univelkaisena töissä silkkaa taistelua ja kun pääsin kotiin, piti tsekata Siekkareiden keikka Areenalta. En vieläkään tajua kyseistä bändiä, mutta yritetty on. Eilen alkuillasta sitten Misun luo tekemään ruokaa, koska hän matkaa Tampereeseen tänään ja palajaa vasta perjantaina. Noh, kasvisruokaa siinä sitten väsäiltiin (lausutaan: Misu teki, minä tiskasin) ja syötiin ja rupatelt. Joskus kympiltä aloin tehdä lähtöä kotiin, kun yllättäen tulikin vieno pyyntö jäädä luokseen yöksi. Tiesin toki heti, että en varmasti saa nukuttua juuri yhtään, mutta päätin ottaa riskin.

En saanut nukuttua todellakaan. Vaan mitäpä sitä unta tarvitsemaankaan, jos vaihtoehtoisesti voi valvoa toisen unta ja olla suorastaan otettu, kun kylkeään kääntäessään nukkuva ihminen hakeutuu ihan vartaloon kiinni ja ottaa kädestä.

Tällä hetkellä nyt sitten yllättävän hyvällä fiiliksellä töissä, kahvin voimalla tosin, ja uskallan väittää, että tästä keväästä voi tulla vielä aika kiva. Enemmän kyllä pitäisi mopoilla.

Stone to wake a serpent

Hei toverit, tjänare kamrater.

Muistatteko silloin joskus kun olin melkoisen haka käymään treffeillä? Joskus 2008 ehkä? Minä muistan hämärästi ja nyt kun sitä yrittää vähän päästä takaisin sisälle ”peliin” (if you know what I mean...), niin ajattelin tässä tiistai(?)-illan ratoksi vähän kertoilla teille tarinaa.

Ensinnäkin olen huomannut, että kaikenlaisissa medioissa esitetyt väitteet siitä, että ekoilla treffeillä ei pitäisi vetää kännejä, voi printata paperille ja sen paperin polttaa ja hohottaa samaan aikaan. Ihan paskapuhetta nimittäin. Miellyttävän rapean marinoinnin kun tempaisee, se edesauttaa asioita. Ette usko? Kerron viikonlopusta tarinan (true story, bro):

Lauantaina päästyäni töistä olin ankarahkon flunssan kourissa. Kuume yritti vallata elimistöäni ja kaikenlainen kommunikointi jäi yleisen niiskutuksen ja niistämisen jalkoihin. Vanhan liiton jouludiggarina kaivoin kikkapussukastani sen kaikkein vanhimman, eli terästetyn glögin, esiin. Litra glögiä tulille ja nollaseiskan votkuli auki. Siitähän se ilo sitten alkoi irrota hiljalleen. Joskus kahdeksan-yhdeksän aikoihin illalla soitto Pokeritähdelle ja koordinaattien selvitys. Hän olikin työkavereineen eräässä kantakaupunkilaisessa kuppilassa duuniristeilyn jäljiltä, joten rohkeasti suunta sinne ja osallistumaan juopumistoimenpiteisiin.

Ravintolassa aloin jututtaa baarimisukkaa juomien hakemisen ohella, sillä erityisellä tavalla, you know? Terästetty glögi, baarissa juotu kova tee ja muutamat bisset luonnollisesti aiheuttivat ihan reippaan päihtymystilan ja jossain vaiheessa pyysin neidolta kynää ja paperia, ja niihin rustasin puhelinnumeroni hänelle ja ohjeistuksena soittaa/laittaa viestiä, kun mennään kahville. Ihan reipas itseluottamus tai -ironia mukana ilmeisesti.

Lähdettiin sitten kaikista maailman paikoista suomenruotsalaiseen pikeehelvettiin nimeltä Glöd. Kyseinen kaikkia stereotypioita bättre folkista elättävä baari oli aika nopeasti nähty ja nopealla tahdilla vedetyn bissen jälkeen takaisin ulkoilmaan. Poistuessamme Pokeritähti ilmoitti lipunmyyjättärelle, että poistumisemme syy oli paikan liian vähäinen gay friendliys. Ilmeisesti kahden päivän aivan non-stop-dokaaminen aiheuttaa jotain harhatiloja?

P-tähti lähti kotiinsa ja minä typeränä takaisin alkuperäiseen baariin katsomaan, josko kyseinen baarimisu olisi vielä töissä. Ja olihan hän. Muistaakseni pari bisseä vielä baarissa ja ainakin yksi Misun tarjoama shotti ja sitten filmi onkin aika poikki. Sunnuntai menikin sitten darraillessa kotona, eikä esim. moottoripyöräillessä kevään kauneimpana päivänä.

Maanantaina kun heräsin, oli puhelimeeni saapunut yöllä tekstiviesti. Aivan oikein, hassut ystäväiseni, Misultapa hyvinkin. Jotenkin päivän mittaan tekstiviestejä vaihdellessa satuimme sopimaan tärskyt Tornin O´Malleysiin samalle illalle. Vailla mitään suorituspaineita lähdin paikalle ja jos tässä blogissa käyttäisin voimasanoja, niin nyt olisi sen hetki. Oli meinaan melkoinen reissu. O´Malleysissa yhdet bisset (koska ei kukaan koskaan käy kuulemma kahvilla oikeasti), sitten Mikonkadulle Hemingway´siin. Sieltä Sir Einoon. Sieltä Stageen. Stagessa yritin joskus kympin aikoihin ystävällisesti vähän poikkaista juopottelua vetoamalla seuraavan aamun työtehtäviin. No tuota, joskus kahdentoista aikaan eteen vielä pamahteli shottia. Sitten Looseen. Sieltä luontevasti sitten ”No tuut mun luo nukkumaan”, joten niinhän minä menin.

Harvoin on ollut yhtä jäätävä olo kuin tänään aamulla ennen yhdeksää Mannerheimintiellä sporapysäkillä seistessä. Alle kaksi tuntia unta alla ja laskuhumala. Pesemättömät hampaat. Työavaimet kotona. Takuuvarma myöhästyminen. Puhelimeen ilmestyvä tekstiviesti, jonka sisältö suoranaisen irstas. Virnuilen, huojun ja syön purkkaa. Lähden töihin tuijottamaan lasittunein silmin näyttöpäätettä.

(Otsikko Isistä)

Vuoden kolmas merkintä

Huh huh, mikä meininki. Ulkona on pakkasta, stereoissa musiikkia, muovituopissa 50/50-sekoitus ananasmehua ja vichyä. Oon juonut parempiakin juomia, mutta perinteinen krapulainen limuhimo, you knows. Pyykkikone pesee pyykkiä, tarkemmin ottaen eilen pyykättyä settiä uusiksi. Yllättävän laajalle ja näkyvälle alueelle pystyy levittymään mustien vaatteiden seassa joku Sodexon servetti tms.

Elämä kulkee mallikkaasti samoilla raiteilla kuin ennenkin: Kaikki parisuhdehommat jäissä, mutta oon huomannut viihtyväni vallan hyvin yksinkin. Tulee vain ihan helvetin kalliiksi, kun keskustelemisen asemesta pitää aikansa kuluksi tilailla kaikkea netistä. Lähiaikoina tullut ostetuksi kypäräpuhelimet (ikuinen optimisti?), uusi visiiri uuteen kypärään ja viimeisimpänä extreme camera. En tiedä millaisia tukistamisia sillä pitää sitten kuvata?

Duunissa samat sävelet jatkuvat kuin ennenkin, välillä pusketaan ihan hulluna ja nyt on aika ruhtinaallinen yhdeksän päivän vapaa menossa. Oon silti vapaapäivissä jäljessä, joten odottelen innolla, että saakohan sitä jäädä kesälomalle jo toukokuussa. Kesälle on aika isot odotukset tällä hetkellä. Pakko päästä ajamaan paljon, poikien kanssa vähän suunniteltiin mopoiluretkeä Ahvenanmaalle, jos tällä kertaa pääsisi ihan perille asti (toisin kuin viime kesänä suoritettu moottoripyörämatka autolla Kesiksen kanssa).

Kouluhommat ovat seisseet paikallaan yli vuoden. En jaksa, ei kiinnosta ja hommat on siellä päässä hoidettu niin päin helvettiä, ettei mitään tolkkua. Ihan sama.

Oikeastaan ainoa syy tälle merkinnälle on eilinen hauska hetki töihin mennessä: Kävelin töihin (koska lihava) ja ajattelin matkalla käydä apteekista poistamassa laatikollisen kemiallista unta, kun ei tuosta nukkumisesta tule yhtään mitään ilmankaan. Pitäisi varmaan konsultoida jotain poppamiestä vähitellen tästä. Mutta siis, takaisin tarinaan:

Heittelin jalkojani pitkin Manskua ja huomatessani Yliopiston apteekissa olevan melkein nolla ihmistä jonossa, vääntäydyin sisään ja kaivoin pirteällä otteella reseptiä esiin. Tuli opittua sellainen asia, etten voi itse pienentää annostusta reseptilääkkeestä. Jos jotain tuotetta määrätään vaikka 100 mg:n annoksina, ei apteekkari voi myydä 50 mg:n annoksia. Hullua.

Tässä kohtaa pakko muuten vielä tarinan selvennykseksi ilmoittaa, että suhtaudun tällä hetkellä elämään aika positiivisesti ja odottaen. Toisin kuin aika taajaan historiassa.

Kun farmaseutti tms. puoskari lätkäytti rasian pöydälle, hän kysyi asiakaspalvelua toteuttaakseen:

”Laitetaanko pussiin?”

ja jouduin puremaan huulta estääkseni itseäni sanomasta vastaukseksi:

”Ei kiitti, mä vedän nää tässä.”

Suoritin maksun kassalla ja koko homma alkoi naurattaa yhä enenevissä määrin.

Olipa paska juttu näin kirjoitettuna.

Eilen illalla oltiin Pokeritähden ja kaveripariskunnan kanssa Kalliossa. Pokeritähti lähti moikkaamaan kaveriaan johonkin baariin ja huomattiin vähän ajan kuluttua hänen tehneen aloittelijan virheen ja olemaan kirjautumatta ulos facebookin maailmasta. Parissa minuutissa sinkkumies onkin ”it´s complicated” ja julkisesti linkittänyt Yön Rakkaus on lumivalkoinen biisin keikkaa odottaen. Ilmeisesti mies itse ei ole vielä tätä huomannut, ainakaan tätä kirjoittaessani.

Kalliosta lähdin omien juomien loputtua moikkaamaan Uhmaa PRKL:seen ja juomien jälkeen menin Rocksiin katsomaan mahdollista tuttujen olemassaoloa. Ei ollut. Pari juomaa lisää ja kebabin kautta kotiin. Aika mitäänsanomatonta elämää oikeastaan. Hymyilen.

Mennyttä miestä

Wadap internets? Mitä jengi? Täällä ikinuorekas ja trendien aallonharjalla oleva Miero kirjoittelee pitkästä aikaa tällaista sähköistä kirjettä. Jos jotakuta kiinnostaa, niin kuuntelen samalla Candiriaa ja siinä on kaikki maailman järki saatettu musiikilliseen muotoon.

En ole aikoihin kirjoittanut teille mitään, lähinnä johtuen siitä, ettei elämässä ole oikein tapahtunut mitään raportointiin aiheuttanutta. Kunnes. Ensinnäkin naisrintamalla puhaltavat uudet tuulet. Osa teistä varmaan jo salaa toivoo ja hypähtelee hokiessaan: ”Nyt se tulee kaapista. Se on homo. Oon tiennyt aina.” Mutta ei, näin ei ole käynyt. Olen käynyt treffeillä naisen kanssa. Ihan elävän naisen, eikä minkään sellaisen maasta kaivetun, jonka seurassa näyttäytyminen johtaisi rikosoikeudelliseen vastuuseen, jonka takia nämä tämän sortin asiat tapahtuvat öisEIKU.

Viikko sitten lauantaina heti päästyäni töistä, tapasin ensimmäistä kertaa koodinimi Contourin. Olimme jo aiemmin lähetelleet vimmaisesti sähköposteja, tekstiviestejä ja varmaan olisimme lähettäneet faksejakin, jos sellainen teknologia olisi käytössämme ollut. Ennen tätä ensimmäistä tapaamista olimme toki puhuneet tuntikausia puhelimessa oikeastaan kaikesta maan ja taivaan välillä jo parin viikon ajan. Miksi sitten tapasimme vasta viikko sitten, saatat kysyä ja ihan oikeutetusti. Koska pysyäkseen edes fyysisesti hengissä, on meidän kaikkien tehtävä työtä ja vaikka kyseessä ei olekaan työpaikkaromanssi, niin kumpainenkin meistä työskentelee sellaisiin aikoihin, että valtaväestö on vapaalla. Aikataulujen yhteensovittaminen oli siis vaikeata ja ei väheksytä sitä tosiseikkaa, että asumme eri paikkakunnilla. Että tällaista taas.

Mutta kuitenkin, takaisin tarinaan: Kohtasimme Helsingin keskustassa ja lompsottelimme ympäriinsä kirpeässä pakkasessa, käyden välillä kahvilla, ostoksilla ja syömässä. Tiedätkö sen tunteen, kun toisen kohdatessa tuntuu sille, että kaikki kolahtaa kohdalleen? Minä tiedän. Seitsentuntiset treffit olivat jotakuinkin täydelliset ja hymyilen typerästi jo pelkän tuon viikko sitten tapahtuneen muistelemisesta. Kävellessämme illan hämärtyessä ja eron hetken lähestyessä pitkin Manskua, spontaanisti käsi kädessä, jotenkin kaikki tuntui hyvin oikealle. Tunnetta on todella vaikea selittää, ehkä sellainen jokin valaistuminen ja ylitsevuotava tunne siitä, että näinhän tämän kuuluu olla. En osaa sitä nyt paremmin pukea sanoiksi, mutta eteenpäin.

Kun matkasimme Talviklassikosta tulevien täyteen ahtamalla lähijunalla, minun mennessä takaisin kohti työtä ja Contourin kotiinsa, jotenkin se taianomainen hetki kun katsot toista silmiin ja näet niiden olevan (vielä) täynnä odotusta (eikä esim. epätoivoa kuten tulevaisuudessa tullee olemaan, jos historia toistaa itseään) ja iloa ja kuin yhteisestä sopimuksesta kumpikin lähentää päätään toista kohti, huulet raottuvat, hengitys rytmittyy oikeaksi, silmät sulkeutuvat ja ympäristö katoaa, äänet vaimenevat ja siinä hetkessä, koko universumin tärkeimmässä ja ainoassa paikassa on vain kaksi. Huulet kohtaavat, koko tila sähköistyy ja kylmiä väreitä menee pitkin selkärankaa. Myös tätä kirjoittaessa.

Tulevaisuus siis näyttää tällä hetkellä valoisalta ja kunhan tämä ikuinen, viimeinen talvi loppuisi, alkaisi logistinen puoli olla paljon helpompaa ja riippumatonta VR:n (mielestäni arpajaisverotuksen alaisuuteen sopivasta) aikatauluista. Voisin kirjoittaa teille vaikka kuinka paljon lisää, mutta minun on nyt mentävä suihkuun ja lähdettävä kohti juna-asemaa ja kuljettava junalla kohti onnea. Ja onhan se ihan saatanan hyvännäköinenkin vielä.