Autoemotive

Ah, sunnuntai on täällä viimein. Auringonsäteet tunkevat asuntooni kaikkialta, missä verhot tai seinät eivät luo estettä. Moottoripyörä hurahtaa kadulla ohi. Ghost Brigade soi stereoissa. Vatsassa surffaa banaani-mustikka-persikkasmoothie, olo on aika raukea ja seesteinen seikkailun jäljiltä. Viikonlopun aktiviteetit ovat olleet seuraavanlaisia:

Perjantaina palkkatyön jälkeen tulin kotiin syömään ja sen jälkeen lähdin Aussin kanssa varmaankin sesongin viimeisille pussikaljoille meren rantaan. Turistiin kaikenlaisia ja suunniteltiin, kuten monasti aiemmin ja aina kohdetta muuttaen, ensi kesälle road tripiä Keski-Eurooppaan. Tai Etelä-sellaiseen. Ei tämä(kään) reissu tietenkään tule toteutumaan, mutta kunhan nyt edes suunnitellaan.

Lopulta tuli niin kylmä, eikä edes havainto merirosvolaivasta lämmittänyt tarpeeksi, että tulimme tähän tyköni ja hehkuttelimme musiikkia. Sitten Aussin piti lähteä Vantaaseen, jonnekin missä on paljon tyttöjä, ja kovasta houkuttelusta huolimatta en lähtenyt matkaansa, vaan päästin hänet yksinään villiin luontoon moikkaamaan kavereitaan ennen kuin hän lähtee kotimaahansa huomenna. Vain visiteeraamaan häihin tosin.

Minä menin moikkaamaan Pokeritähteä Kruununhakaan ja tietenkin siitä sitten päädyttiin PRKL:een alakertaan katsomaan Clamouria ja Pertti Kurikan Nimipäiviä. Pokeritähti ystävällisesti maksoi minut sisään* ja pian jo sitten homma olikin ihan kivaa. Clamourin naiskitaristi oli muuten todella kuuma, teki mieli mennä sanomaan hänelle jotain, mutta en lopulta mennyt. Siinähän olisi varmasti soittaminen kärsinyt, jos olisin sinne lavalle mennyt juttelemaan. Yleisö olisi saattanut myös paheksua.

Kurikan vedon jälkeen lähdin kotiin, sillä lauantain aktiviteetit odottivat jo kulman takana. Kotimatkalla satoi tietenkin taas taivaan täydeltä.

(On muuten todella takkuisaa tämä kirjoittaminen tänään. Tätä tekstiä olen kirjoittanut nyt ehkä tunnin ja siinä ohessa katsellut mm. Youtubesta videoita ja kaikkea muuta. Lähinnä epäkirjoittamista.)

Lauantaina huomasin jääkaapin oven olevan joten dysfunktioinen, mutta en antanut sen haitata** sen enempää, vaan lähdin kävelemään kohti Arabian kauppakeskusta. Walk of shame/poverty vei vähän toista tuntia ja olin silti vartin etuajassa. Pian paikalle kuitenkin kurvasi henkilö toisensa jälkeen (ei oikeasti kurvannut, kun käveli) ja viimein myös jo vähän tutuksi tullut pakettiauto. Ihmiset autoon ja nokka kohti Jyväskylää. Valtavan kulunutta fraasia käyttäen, keikka-autoon kun astuu, niin aivotoiminta minimissään taantuu ja yleensä loppuu tyystin. Sivistykset aukkoon ja juttujen taso kohdilleen.

Lopulta päästiin perille Lutakko Liekeissä-festarille ja roudailun ja lämpimän ruoan jälkeen kerkesin pari biisiä Callistoakin kurkkaamaan. Pidän bändistä kyllä edelleen tosi paljon, vaikkei se uuden laulajan kanssa tehty levy (Providence) oikein minua miellytäkään. Mutta ne kaksi aiempaa, Noir ja True Nature Unfolds, ovat sellaista korvakarkkia ja neroutta täynnä, että sanattomaksi vetää.

Vihdoin tuli poikien vuoro kavuta lavalle ja keikka oli hyvä, vaikka kaikki katastrofin ainekset olivatkin kasassa: Kolmannen biisin alussa samplerista katosi äänet, tietenkin juuri sellaisen biisin alussa, jonka koko säkeistö perustuu samplesäksätykseen. Paria biisiä myöhemmin basisti ottaa pari huikkaa vesipullosta ja nakkaa pullon yleisöön. Yleisö vastaa heittämällä saman pullon takaisin lavalle, pullo ei pidä juomaa sisällään vaan keskelle lavaa muodostuu valtava lätäkkö. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti basisti hetikohta siihen perään sitten selälleen. Pari biisiä vielä eteenpäin ja kitaristin piuha hajoaa, varapiuha niin nopeasti kytkyihin että vedonpoistoa ei kerkeä tekemään. Tietenkin kitaristi itse astuu piuhan irti kitarasta ja hermostuksissaan heittää hyvinkin voimallisesti les paulinsa maahan. Lopulta keikka louhitaan kuitenkin läpi ja pikaroudauksella kamat lavalta pois. Bäkkärillä kun pakkasimme kamoja, alue-esiintyjänä viihdyttänyt Ramin Kuntopolku soitti mm. takahuonetilojen kuumassa saunassa ja myöhemmin kattokielekkeellä. Todella viihdyttävä orkesteri kaikin puolin.

Pian me sitten ahtauduimme kaikki autoon takaisin ja lähdimme taittamaan kotimatkaa jo aiemmin mainituin ominaisuuksin ja tavoin. Helsingissä vielä auton nopea tyhjennys ja PRKL:een kautta kotiin.

Nyt olen siis täällä. Hurraa.

(*Ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen tilanteessa, jossa minulla ei ole rahaa ruokaan ja muihin ylellisyyksiin. Tuleepahan kuiva-ainekaappia tyhjennettyä, joka voi olla ihan hyväkin juttu. Uhka vai mahdollisuus?)

(**em. syystä jääkaapissa on vesipullo ja valo, ei juuri muuta.)

(Otsikko Ghost Brigadea, joka on Jyväskylästä. Niin on tosin Matti Nykänenkin.)

Let It Pour

Synkkä syksy on taas täällä. Olin eilen Uhman ja Raimon kanssa katsomassa alati loisteliasta Jaakko & Jayta Korjaamolla ja ihan hyvä show siitä kehkeytyi, vaikka asetelma oli kovin nurinkurinen hardcorefolk-keikkaa ajatellen: Yleisö istuu pöydissä, joissa on tuikkukynttilät luomassa tunnelmaa ja duo piiskaa itsestään valtavalla energialla kaiken ulos toista metriä korkealla lavalla. Onneksi kaikki osapuolet tajusivat tilanteen absurdiuden ja osasivat suhtautua siihen oikein. Illan ehkäpä omituisin havainto oli se, että kun pojat siirtyivät taas luontevasti siitä biisistä jonka nimeä en muista Propagandhin Haille Sellassie, up your assiin, Jaakko kuulosti ihan Brian Molkolta. Hämmennys oli valtavaa suuruusluokkaa.

Onneksi hämmennystä säesti vesisade kotimatkaa taittaessa apostolitse. Ah, tämä koko merkintä olisi pitänyt aloittaa matkasta kohti Korjaamoa. No, kerronpa sen tähän ja pompitaan tarinankuljetuksessa suorastaan tarantinomaisesti. Eli siis, unenomainen takauma tarinan ihan alkumetreille.

Yritin eilen saada ystäviä, tuttavia, kavereita, pyrkyreitä, millä nimellä noita nyt kutsutaankaan, kanssani katsomaan ilmaista keikkaa. Sivistystä vailla rahankulua, mahtavaa. Olen ilmeisesti aiemmalla toiminnallani ansainnut pahaa karmaa, sillä kaikki (jopa ne ns. varmoina täkyinä pitämäni henkilöt) kieltäytyivät vedoten kuka mihinkin. Onneksi Uhma oli ylipuhuttavissa vaikka kärsikin suurehkosta väsymyksestä. Myöhemmin vielä Raimokin tuli vahingossa houkuteltua mukaan, joten trio oli kasattu ja punkgospelin vastaanottavaisuuden ovi suorastaan revitty saranoiltaan.

Sovimme Uhman kanssa näkevämme Oopperalla 20.30, joten lähdin taittamaan matkaa vähän ennen kahdeksaa. Koska luulin ulkona olevan kylmä, otin reppuun varoiksi mukaan mm. takin. Noh, ulkona ei ihan niin viileä ollut, sillä kylvin hiestä kävellessäni vauhdikkaasti kohti em. tapaamispaikkaa. Kaikki meni oikein hyvin niin kauan, kun kävelin Fredaa pitkin Temppeliaukion kirkolle. Tämän jälkeen alkoikin oma henk.koht. Tervaneva, Uhman hienosti nimeämä Bermudan kolmio, eli Töölön ratkaisematon labyrintti, salaisuuksien puutarha, päättymätön tarina. Ne pikkukadut. Miten voi olla, että niihin eksyy joka ikinen kerta?

Luulin ottavani diagonaalisen suunnan kohti Manskua siitä kirkon kupeesta ja päättelin tulevani isolle kadulle siinä museon jälkeen. Hyvin päätelty. Ei mennyt kuin järjettömän paljon väärin. Seuraava maamerkki jonka nimittäin hoksasin, oli ravintola Elite, eli olin päätynyt Runeberginkadulle jotenkin kummasti. Hikoilin kuin pieni sika ja hiekka tiimalasissa näytti käyvän pelottavan vähiin. Siispä asiasta mitään oppimatta ja täydessä mielenmyllerryksessä lähdin ottamaan uutta oikoreittiä eli Töölönkatua kohti Korjaamoa. En ole laisinkaan varma siitä, että mihin oikein mielessäni Oopperan asetin kartalla, mutta en ainakaan oikeaan paikkaan, se on selvä. Onneksi Uhma soitti parahultaisesti ja tajusin tarkastella maamerkkejä vähän enemmänkin. Lopulta löysimme toisemme suurkaupungin katujen keskellä ja kaikki oli taas hyvin.

Tänään aamulla en olisi millään jaksanut lähteä töihin. Join kahvia, söin hapankorppuja, haaveilin kuumasta kaakaosta, viltin alla makailusta ja edes etäisesti jostain romantiikkaa muistuttavasta. Kuuntelin Agnes Obelin loistavaa Philharmonics-levyä, sopii todella hyvin sadepäiviin ja biisien välissä kuulin, kuinka sadepisarat iskeytyivät peltiseen ikkunalautaan ja autot alhaalla kadulla roiskivat vettä kaarissa (miksi tästä tuli nyt mielleyhtymä pissaaviin pikkupoikiin?).

Lopulta oli pakko lähteä ja kun jälleen aloin tallustaa Fredaa, vettä alkoi tulla todella kovaa. Kengät kastuivat läpimäriksi muutamassa minuutissa, muista vaattehista puhumattakaan. T-paita on edelleen kostea vaikka olen ollut viimeiset kaksi tuntia kuivassa sisätilassa. Putkassa.

Muistinkin väärin, en olekaan putkassa vaan töissä. Iran-tomaatouuu.

Jotenkin tuolle ryöppyävällä sateella suoritetulla kävelymatkalle automaattisesti valikoitui ääniraidaksi todella, todella vakuuttava ja loistelias levy, eli Swallow The Sunin Emerald Forest And The Blackbird. Koko levy kertoo pikkulapsesta joka tekee kuolemaa. Hänen vanhempansa istuvat kuolinvuoteen äärellä ja kertovat iltasatuja, tietäen tulevan yön olevan viimeinen. Suosittelen enemmän kuin paljon. On varmasti koko tämän vuoden julkaistujen levyjen top 3-listalla.

Nyt istun töissä ja silloin kun en kirjoita tätä, etsin hyviä roudauscaseja netistä. Kuuntelen Cancer Batsia, haaveilen auringonpaisteesta, kuivista vaatteista ja edes jostain romantiikkaa muistuttavasta.


(otsikko Cancer Batsia)

Blame Metallica

Aloitin tämän merkinnän kirjoittamisen kahdesti ja päästyäni ensimmäisen rivin päähän, pyyhin tekstin pois ja aloitin uudelleen. Nyt en pyyhi, vaan kerronkin sen sijaan lähiaikojen elämästä.

Viime viikonloppuna oli serkkuni häät, joihin siis piti osallistumani. Koska en ole isän puolen suvun kanssa juurikaan tekemisissä, pelkäsin häiden olevan samassa mukavuusluokassa kuin viisureiden poisto, naulan lyöminen polveen ja kansanmurha. Pelkäsin melko turhaan.

Koko lauantai alkoi pistäytymisellä työpaikalla ja katsottuani ylen että kaikki toimii, lähdin kotiin vaihtamaan pukua ylle. Sisko tuli luokseni vähän yli yksi iltapäivällä ja kaikessa rauhassa nautiskeltiin parit valkkarispritet samalla kun sisko letitti tukkani juhlakuntoon.

Yhtäkkisesti huomasimme kiireen olevan tosiasia ja valtavalla hopulla puolijuostiin Saksalaiseen kirkkoon juuri parahultaisesti pari minuuttia ennen tilaisuuden alkua. Joskus ennen häissä oli tapana, että kansa sai istua myös välillä penkeillä, mutta ilmeisesti skene on muuttunut vahvasti. Oli melkoista helvettiä olla puku yllä kuumassa kirkossa hien valuessa valtoimenaan otsalla, niskassa ja silmissä. Ehkäpä sivulliset luulivat minun olevan valtaisan tunnekuohun pauloissa pyyhkiessäni jatkuvasti silmiäni. Tai sitten luulivat minun olevan pakana ja sen takia hikoilevani herran huoneessa.

Onneksi toimitus oli aika lyhyt ja tämän jälkeen päästiin lähtemään kohti Espoota ja siellä olevaa vastaanottoa. Hääpari kävi luonnollisesti kuvauttamassa itsensä ja sillä välin juhlaväki saapui kuljetuksillaan meille varattuun ravintolaan. Aurinko paistoi, ilmassa väreili epämukavuuden ja hermostuneisuuden aallot. En ole koskaan oikein ollut kovin innoissani häistä, sillä se muodollisuuden, pokkuroinnin, etiketin ja umpivieraiden ulkokultainen kohteliaisuus on juuri niin ärsyttävä kombo kuin sen olettaakin olevan.

Lopulta hääpari saapui paikalle ja ruokahäät saivat alkaa. Voisin tässä kuvailla tarkoin sanakääntein sitä tylsyyttä, joka oli pitkäkestoinen mutta valitettavan tosi. Pikakelaan kuitenkin teitä (ja itseäni) säästääkseni noin kolmanteen viinilasilliseen suoraan.

Pöydässämme oli kymmenen ihmistä, siskoni ja minun vieressä myös toinen sisaruspari Savosta. Heidän kanssaan rupateltiin sitä ns. chitchatia ja lopulta jossain vaiheessa päästiin hakemaan myös ruokaa. Pöydät notkuivat geneerisestä kattauksesta ja tunsin oloni edelleen hivenen epämukavaksi. Onneksi valkoviiniä virtasi solkenaan ja lopulta tarjoilijat suostuivat antamaan meille kokonaisia pulloja, joita sitten nelikkona tyhjentelimme. Ryhmäkuvia otettiin jossain kohtaa ja tunnelma vapautui.

Kellon ollessa jo jotain kymmenen hujakoilla ilta-aikaa, vihdoinkin homma alkoi toimia kunnolla. Bändi hyppäsi lauteille ja lavoittain kylmää nelosolutta tuotiin kaikelle kansalle nautittavaksi. Posket punehtuivat, puheensorinan volyymi nousi, hymyt levenivät ja tunnelma keveni suorastaan räjähdyksenomaisesti. Kieltäydyin tietenkin kaikista tanssikutsuista ja vietin siskon kanssa laatuaikaa rupatellen ja vähän sitä vieressä istunutta serkunserkkua pokaillen. Lopulta piti lähtemäni kodin kautta Club PRKL:ssä olleisiin bileisiin, joihin yritin värvätä em. henkilöä mukaan. Hän jäi vielä juhlimaan häihin ja minä sitten aika hyvä naula päässä keskustan paheisiin.

Seuraavana aamuna olo oli melkoisen infernaalinen. Note to self: valkkari, skumppa, bisse ja liköörit eivät toimi samana iltana nautittuina. Tai siis toimii, mutta seuraava päivä on kamala.

Toissapäivänä olin sitten moikkaamassa Aussia, hänen maamiestään ja heidän yhteistä tuttua, joka tuli Briteistä moikkaamaan. Yllättävää kyllä, saunottiin ja lipsuteltiin. Lopulta käytiin katsomassa The Capital Beatia ja kirosin arkiaamun tuoman vastuuntunnon alimpaan Flow-festivaaliin, eli helvettiin näin kansantajuisemmin. Siispä jätin hyvän illan kesken ja suunnistin kotiin keikan jälkeen. Silti eilinen meni vähän huonolla sykkeellä. Töiden jälkeen kävin kaverini kanssa mopoilemassa Porkkalanniemessä ja kuinka ollakaan, poislähtiessä tapasimme sattumalta Kesiksen. Eipä oltu nähty aikoihin. Ilmankos kesänsä onkin ollut hyvä.

Turinoisin tässä vielä lisää, mutta nälkä alkaa olla niin iso, että heikottaa. Moro.

(Otsikko siitä, että kyseisen reliikin keikalla sorruin jälleen savukkeiden kiroihin kännipolttamisen merkeissä. Vetäisin oikeuteen, jos oltaisiin Ameriikoissa. Noh, ensi kuussa loppuu taas.)

jotakuinkin 1300 kilometriä, lähinnä suoraa sellaista

Hei taas kaikille. Viime kirjoituksen jälkeen olen palannut takaisin töihin hävyttömän pitkän kesäloman jäljiltä. Paluu työelämään on tapahtunut aika säyseästi ja vailla suuria tunteita; näin lomien jälkeen kiire ei vielä temmo takaraivossa, eturaivossakaan ei tapahdu juuri mitään.

Kesäloman lopun kruunasi parin päivän pistoreissu pitkin Suomea. Ensimmäiseksi oli vuorossa Oulu ja Qstock, jonne lähdin kaveribändin kanssa heilumaan (ja tällä kertaa tekemään vähän enemmän kuin toissapostauksessa) ns. pro bono-hengessä. Lähdimme köröttelemään Helsingistä, eli Hesasta, eli Stadista aamulla ennen kuutta ja tykittelimme kuutostien rangaistusta hyvää vauhtia. Koko matkan aurinko paistoi, osa ryhmästä nukahteli silloin tällöin ja taisin itse asiassa olla ainoa henkilö, joka valvoi koko siirtymän verran. Ajoin myös keikka-autoa viimeisen etapin, eli jostain Viitasaarelta perille.

Kuusisaaressa järjestetty juhlihulabaloo oli aivan mielettömän kiva kokemus. Paikallinen ryhmä oli hyvin avuliasta ja mukavaa, soittotila oli hyvähkö ja pyyhkeitä ja vettä toimitettiin juuri niin paljon kuin toivoinkin. Keikan jälkeen käytiin katsomassa joitain muita bändejä ja oikein mikään ei vakuuttanut (ilmeisesti blogaaja ei muista esim. erinomaista Notkea Rotan keikkaa toim. huom.). Apocalyptica kuulosti paremmalle kuin Tuskassa, tosin johtuen varmaan siitä, että keikan aikana oltiin bäkkäritiloissa syömässä ja juomassa, joten kuultiin lähinnä rumpalin työskentelyä. Kesken PMMP:n keikan lähdettiin kohti majoituspaikkana toiminutta Oulunsaloa, jossa meitä odotti rauhaisan ympäristön keskellä vielä yösauna. Aivan mahtava lopetus hyvälle illalle.

Seuraavana aamuna aamupalan jälkeen siirryimme takaisin keikka-autoon ja lähdimme ajamaan kohti etelää. Vuorossa oli ajomatka aina säteilevään (öhö öhö) Loviisaan, jonne matkasimme pysähdellen silloin tällöin sopivissa kohdissa. Kuten Kärsämäki ja Jyväskylä. Jykylässä nautittujen Tuhti Porilaisten jälkeen olikin jo vähän kiire kohti keikkapaikkaa. Ajelimme kauniiden maalaismaisemien halki (erityismaininta pätkälle Orimattila-Porvoo) ja löysimme vihdoin perille, viisitoista minuuttia aikataulusta jäljessä. Onneksi keikkapaikalla ei tarvinnut omaa backlinea juuri nimeksikään, joten vartin myöhästyminen kuitattiin sillä pois.

Keikkapaikkana oli hotellin yläkerrassa ollut ”yökerho” ja ihmetys olikin suuri, kun tiluksille päästiin. Lava oli n. 6 X 6 metriä, eli isompi kuin otaksuttiin. Saimme omaksi bäkkäritilaksi saunallisen hotellihuoneen, jonka jääkaapit(!) olivat täydennetty erilaisilla juomilla ja syömillä. Koska keikkaan oli hyvin aikaa, laitettiin sauna tulille ja katsottiin olympialaisia telkkarista. Minä sain luvan kaljoitella, koska jouduin vähän ex temporena lätkyttämään valot bändille. Tiskinä oli vanha MA, en ollut koskaan edes kopeloinut kyseistä pöytää aiemmin, mutta talon valojannun tekemillä preseteillä mentäisiin.

Pyytäessäni ennen keikkaa lavalle pyyhkeitä ja vähintään kahdeksan tuoppia vettä, nauratti bileiden kotikutoisuus ja -henkisyys: Jonkin sortin pääjehu sanoi pyyhevastaavan olevan vähän huonossa kunnossa, mutta hän hoitaisi meille pyyhkeitä. Hiihaa. Näin myös tapahtui ja vettä saatiin.

Lopulta oli soittoaika ja pojat roimivat setin kiitettävästi läpi. Tällä kertaa yleisö ei ollut ihan varauksetta vastaanottavaista, mutta uskoisin parin uuden faniutumisen syntyneen. Itsehän olin luonnollisesti aivan liekeissä konsolin takana. Keikan jälkeen purettiin omat kamamme, pakattiin auto ja hetken huilattuamme lähdimme takaisin kotiin. Olin alustavasti sopinut meneväni PRKL:seen vielä ”viimeisille hitaille” tutun rumputeknikon kanssa, mutta saavuimme lopulta Helsinkiin vasta puoli viiden aikoihin aamulla. Oma sänky kutsui ja kutsuhuutoonsa vastasin ilolla.

Viime viikonloppuna olin häissä vieraana, ja jos huomenna on tylsää töissä, saatan kertoa juhlatapahtumista juuri Sinulle. Pysy siis kanavalla! Älä mene. Pliis? Älä mene. Olen niin yksin. Älä-äääääää.

Harri

Tässä kahvia juodessani ajattelin viihdyttää teitä hivenen, ennen kuin lähden mutkittelemaan jonnekin Etelä-Suomen maanteille. Unohdin tyystin nimittäin kertoa perjantaina Kansanjuhlassa tapaamastani Harrista ja hän jos joku, on todellakin oman postauksen arvoinen.

Olin hommailemassa jotain suhteellisen tyhjäntärkeätä, kun luokseni saapui noin kahdeksankymppinen herrasmies. Kyllä, tunnistin hänet välittömästi herrasmieheksi siitä tavasta jolla hän kantoi itsensä ja katsoi maailmaa. Hän halusi kahvin ja jäätelön ja minä hänelle sellaiset myin. Hyvin kohteliaasti hän kysyi, josko saisi kiskani viereen istahtaa hetkeksi omalle tuolilleen. Minä ilman muuta annoin tällaiseen toimintaan luvan, joten hän istahti siihen, joi kahvia ja söi jäätelöä. Hetken kuluttua hän kysyi jotain ja kuten minulle on jo lapsena opetettu, niin vanhempaa henkilöä teititellessäni, teimme hänen aloitteestaan sinunkaupat ja tämä herra esittäytyi Harriksi.

Harri kysyi kohteliaasti myös lupaa tupakoida ja tämä eritoten ilahdutti minua. Siis luvan kysyminen, varsinkin kun verrataan kovin moneen muuhun henkilöön. Mutta siis, vähitellen itse asiaan. Kysyessäni häneltä syytä saapua ”nuorisotapahtumaan”, hän kertoi tulleensa silkasta mielenkiinnosta katsomaan nuorisomusiikkia ja -tapahtumaa. Hän kertoi vaimonsa kuolleen neljää vuotta aiemmin ja hän tällä jäljellä olevalla ajallaan pyrkii tekemään kaikenlaista.

Puheistaan ymmärsin todella suuren elämänkokemuksen olevan läsnä ja mieleni teki laittaa koko kiska kiinni, viedä Harri lammen rannalle ja vain kuunnella. Hän oli asunut vaimonsa kanssa seitsemässä eri maassa ja ylipäänsä käynyt 137:ssä maassa. Oma elämänkokemus tuntui sillä hetkellä hyvin mitättömältä. Harri istuskeli tuolillansa, poltteli tupakkaa, turinoi ja joi kahvia. Kuuntelin suurella innolla, sen mitä nyt työltäni kerkesin.

Piakkoin paikalle saapui unkarilaista alkuperää oleva herra, joka sai Harrin kanssa juttelua aikaiseksi. Herrat puhuivat pitkälle toista tuntia mm. unkarilaisista viineistä (varsinkin pustista ja niillä kasvattamisesta), Neuvostoliitosta ja mistä lie. Kun heidän turinointinsa päättyi, he vaihtoivat yhteystietoja. Hymyilin kilpaa auringon kanssa.

Harri jäi vielä toviksi istumaan, tarkkaili nuorisoa ja aikuistoa ja silloin tällöin esitti minulle mielenkiintoisia kysymyksiä:

”Kuulehan Miero, saanko kysyä?”
”Ilman muuta, Harri.”
”Mikä on tämä kasari josta puhutaan?”

Minä hänelle sitten asiaa avaamaan ja puhumaan Duran Duranista ja muista kauheuksista.

”Mikä mahtaa olla tuo shoutbox, josta olen kuullut?”

”Miksi suomalaisessa taidemaailmassa ei oikein näy maahanmuuttajia?”

Tästä eritoten kävimme hyvin antoisan keskustelun, vertailimme Suomen ja Ruotsin eroja ja olen aika ylpeä vertauskuvasta, jonka keksin asiaa selittäessäni. Siinä missä Ruotsissa on pirteä ja aurinkoinen pop-kulttuuri (esim. Abba), meillä talsitaan lumisateessa järvenjäällä ja ollaan ”excuse me, while I kill myself”. Ehkä maahanmuuttajan on aika vaikea yrittää adaptoitua slaavilaiseen kulttuuri-ilmastoon ja kaurismäkeläiseen maailmankatsomukseen. Verrattuna tämän postauksen lopettavaan videoon.

Hyvää päivää sinulle, minä otan vielä jotain purtavaa ja lähden kurvailemaan. Seppo (nimi muutettu) vaihtoi eilen omistajaa ja minä samalla kertaa ostaapätkäytin uuden mopon. Sen nimenä olkoon The Fuzz. Moi.

Huikea levyarvostelu

Hei vain taas, kanssadataajat siellä jossain tietoverkon syövereissä. Ei minulla varsinaista asiaa ollut, kunhan nyt tulin lähinnä mainitsemaan Between Buried And Men tribuuttilevyn The Anatomy Of (2006) olevan aika kahtiajakoinen lättylättynen. Toisaalta siinä versioidaan vallan hyviä raitoja (mm. levyn aloittava Metallican Blackened, Smashing Pumpkinsin Geek USA, Sepulturan Territory yms.), jotka kuuluvat kyllä saumattomasti jytämusiikin peruspilareihin, mutta toisaalta versionsa ovat osittain aika hyvin heikkoja.

Ai nyt kun tässä ”jutulla” ollaan, niin haluat kuullakin mieluummin lähipäivien tekemisiäni kuin arvostelua kuusi vuotta vanhasta levystä? Hmmm, no hyvä on. Sitten. Kun kerran vaadit. (Piti kirjoittaa vissiin vähän, tuli ihan isosti tekstiä. Yritä kestää mukana tai mene lukemaan vaikka vitsejä. Toim. Huom.)

Perjantaina oli viime postauksessa mainittu Elmun Kansanjuhla, jossa olin huseeraamassa mm. kaikenlaista vapaaehtoisena. Hommat venyivät siellä (hyvää hyvyyttäni) melkein kaksi tuntia pitempään kuin olin suunnitellut, joten olin parin urakkakaljan jälkeen kotona vasta lähempänä puoltayötä. Pari kylmää kaljaa taskuun ja kohti PRKL:ttä. Siellä sitten donkkailtiin oluita ja shotteja huiviin aivan liian myöhään, joten lauantaina olikin aika paranoiainen krapula. Mikäs sen parempi olotila lähteä kaveribändin kanssa festareille pistokeikalle lavahanskaamaan?

Siispä lauantaina yhden loivarin kautta bändikämppäänsä, kamat autoon ja kohti festivaalia. Soiteltiin etukäteen kontaktille ja hoidettiin paikallisia apuvoimia roudaamaan, jotta itse päästiin suoraan syömään (tässä kohtaa on asiallista kysyä allekirjoittaneen funktiota koko reissulla). Safkat huiviin, yleistä länkytystä ja bändi lauteille. Vesisateisen keikan jälkeen backline alas, pakaaseihin, autoon ja ryhmä syömään. Itse passasin ruokailun tässä kohtaa aivan täysin ja keskityin nesteisiin ja nousuun, olihan tiedossani vielä pitkä ilta.

Kun pääsimme takaisin Helsinkiin kellon ollessa jotakuinkin yhdeksän (hurraa aikaisille keikoille), ei muuta kuin kotiin, kauluspaita ja tuoretta dödöä päälle ja kohti tuplakolmekymppisiä. Kävellessäni kohti juhlapaikkaa, aloin miettiä omaa funktiotani juhlavieraana ja maksavana asiakkaana. Eipä aikaakaan, kun käänsin askeleeni kohti Nosturia ja siellä olleita henksubileitä. Siellähän sitten oli lisää ilmaista keittoa ja itseni jo tällaiseen kohteluun totuttaneena osasin vallan hyvin sen kanssa tulla toimeen.

Lopulta bileet laitettiin kiinni ja nopeitten selkääntaputteluiden jälkeen kohti kotia lisävaatetuksen toivossa. Kotona siis pitkälahkeista ylle, jääkaapista viimeinen olut hanskaan ja kohti syntistä keskustaa. Tapasin Uhman ja kumppanit Suolan edessä ja jatkoimme siitä kaksikielisenä ryhmänä kohti erästä H:gin parasta ravintolaa, NavyJerry´siä. Aloin olla niin tolkuttoman kovassa hapessa, että ojensin yhteisen kävelymatkan aluksi olueni muulle seurueelle juotavaksi ja keskityin itse ns. tervehtymiseen. Onneksi jouduimme jonottamaan baariin parikymmentä minuuttia ja pää alkoikin virota raittiinkylmässä syysilmassa. Kävin mielenkiintoisen pienen keskustelun naisen kanssa, joka oli juuri ureoinut valtavan oksennuksen päälle.

Päästyämme baariin, hoidimme itsellemme korruptiohinnoilla aivan järjettömän kokoiset kannut juomaa ja yhytimme paikan jossa istua. Siinä istuimme kauniisti kuin orrella ja turisimme, diggailimme vanhaa musiikkia ja tyhjensimme kanistereitamme. Lopulta oli pakko lähteä könyämään kotiin. Kotimatkalle osui kebabravintola ja sen ollessa auki, mitä kernaimmin sieltä iltapalaa hankin kotiin. Tällä kertaa en tosin kinunnut heiltä kananmunaa lainaksi (silloin olin ollut tekemässä lettuja aamupalaksi ja ei ollut munia kotona). Yhtä kaikki, heräsin aamulla sohvalta, niska melkoisen jumissa. Hyvä viikonloppu on takanani ja odotan innolla seuraavaa, se pitää sisällään mitä mielenkiintoisimpia seikkailuja. Seuraavaan kertaan, arvon lukijani!

Kovinkin arkinen juhlapäivä keskellä viikkoa

Minun piti alunperin kirjoittaa merkintä eriskummallisista perheistä, eli ns. sukupäivitys, mutta sysäänkin sen sivuun ja kirjoitan eilisestä.

Eilen tein aivan tautisen hyvää pizzaa, lähinnä PIZZA JENGI HKI-blogin innoittamana (luetko muuten itse nälkäisenä ja laiskana kauppaanlähtijänä netistä ruokablogeja ja kuolaat lattialle? Minä näköjään luen.). Nautiskelin pizzasta useaankin otteeseen päivän aikana ja samalla katsoin The Cosby Show´ta. Ehkäpä maailman paras komediasarja. Puhdasta viihdettä, jossa ei mollata mitään/ketään, ei osoitella sormella ja pelata ennakkoluuloilla. Mahtava sarja kertakaikkiaan. Mutta siis, takaisin eiliseen:

Olin etsinyt optimaalista asentoa sohvalla jo tuntikausia, pienten nyanssien hiomista lähinnä harjoittaen, kun puhelimeni soi kerran. Vain kerran. Ystäväni Raimo se sieltä minua tavoitteli ns. pilarin muodossa. Soitin hänelle takaisin ja utelin kuulumisia. Ilmeisesti Raimo oli käsittänyt minun olevan keittolinjalla (todennäköisesti koska pidin hänen baariaiheisesta tilapäivityksestään somessa. Onpa rasittava sana tuo some.) ja hän yhytti minua tulemaan Bar Bäkkärin syntymäpäivää viettämään. Koska en välttämättä ole maailman vaikeimmin taivuteltavissa oleva ihminen juhlimiseen ja muihin hassutteluihin, niin suostuin luopumaan asentomissiostani ja lähtemään ihmisten ilmoille.

Vaatekappaleita ylle ja ei muuta kuin matkahuikka itsetehdystä salmarista (oli aika yllättävän pahaa), tölkillinen olutta matkajuomaksi ja kohti baaria. Päästyäni kyseiseen ravitsemusalan ilolaan, näin ystäväni Raimon pitkästä aikaa. Nautimme parit juomat alakerrassa, hankimme korruptioliput yläkertaan ja askelsimme maanpäälliseen paratiisiin, ilmaisten hanojen luo.

Koska molemmat työtätekevinä ihmisinä ymmärrämme rahan arvon, päätimme ns. laittaa rahaa pankkiin juomalla hyvän määrän ilmaisia tuoppeja. Baarimimmit olivat anteliaita ja selkeästi hyvällä päällä jok´ikinen. Varsinkin se lavatiskin tumma kaunotar, jonka perään varmasti reilusti yli 80% asiakaskunnasta kuolasi. Miehistä ja naisista.

Nautittuamme ilmaisia virvokkeita kympin uutisiin asti, oli aika vähitellen etsiä joku paikka johon jopa istahtaa. Istuimme, länkytimme tyhjäntärkeitä, muistelimme vanhoja ja kuten aina, olimme eri mieltä musiikista. Good times. Lopulta vuorokausi vaihtui ja Raimo löysi itsestään selkärangan ja lähti kotiinsa, vedoten aamulla suoritettaviin työtehtäviin. Minä jäin paikalle vielä nauttimaan juomia ja kerryttämään illan tuntimäärää, jotta voisin kirjoittaa juuri teille tämän merkinnän, arvon lukijakuntani.

Kellon lähestyessä kahta oli minunkin aika astua ravintolasta ulos, laittaa Sennheiserit korviin (tilasin muuten toisen parin varoiksi Senkun CX 300-II:a, kun CDON:issa haluavat niitä myydä tällä hetkellä puoleen hintaan. Suosittelen ihan kaikille.) ja löntystellä kotiin Ghost Brigadea kuunnellen. GB jotenkin puhuttelee minua syvästi ja laitoinkin heti kotiin saavuttuani eräälle tatuoivalle tutulleni viestiä ja hintaveikkausta tekstipätkästä. Kahdesta tekstipätkästä, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Katsellaan sitten syksymmällä, josko tässä täytyy mennä penkkiin istumaan. Voisi kyllä ehkä selvin päinkin tuota ideointia harrastaa.

Lopulta menin nukkumaan ja nyt olen seuraavassa päivässä ja taputtelen tätä näppäimistöä ja kuuntelen Djerviä. Ihan hyvä on. Norjasta ponnistaa hyviä naislaulajia nykyään.

Tänään lisää kahvittelua, huomenna Elmun Kansanjuhlaa ja lauantaina kalenterissa on päällekkäisiä merkintöjä vasta kolme kappaletta, joten ehkä siitäkin päivästä hyvä tulee. Nyt jos sallitte, katson jakson Huxtablen perheen eloa ja yritän löytää sen optimaalisen asennon.

EDIT: Nauroin tälle merkinnälle vedet silmissä. Jonkin verran tunnistettavia elementtejä ja valtavan kuvaavasti kirjoitettu: Riku darra

Gut feeling

Deftonesin loistelias Diamond Eyes soi stereoissani, verhot peittävät näkymän (ilmeisesti) sateisen Punavuoren alueelle. Sohvalla on oikeastaan aika mukava istua. Istun ja odotan jotain tapahtuvaksi. Tai ei oikeastaan, en jotain. Tiedän vallan hyvin mitä odotan. Odotan joko puhelimen soivan tai saavani ilmoituksen uudesta viestistä Facebookissa. Olen menossa kahville.

Kesäloma on pian ohi ja ilmeisesti ainakin Ahvenanmaa jää kokematta tänä(kin) vuonna. No eipä siinä, kaitpa tuo sipsien luvattu keidas pysyy paikallaan. Kunhan ei tuulisi liian kovaa. Loma on muutenkin ollut aika laimea. Korkeintaan 14%. Lähinnä aika on mennyt moottoripyörän kanssa painiessa ja on hyvinkin mahdollista, että laitan sen ns. lihoiksi ensi viikolla. En jaksa enää tuota rouskua.

Jotta kahvittelua edeltävistä odotteluasioista saa mielenkiintoisempia, suosittelen seuraavaa teille kaikille:

Vaihe yksi, -1 päivä:

Tee voimakkaasti maustettuja lihapullia krapulassa. Laita sekaan solkenaan mm. Sambal Oelekia, sipulia ja valkosipulia. Lihapullille tee kaveriksi valkosipuli-Sambal Oelek-pippuridippi. Nauti innolla molempia. Aterioinnin jälkeen heittele huiviin jälkiruoan hengessä paljon lakritsaa.

Vaihe kaksi, D-day:

Syö em. lihapullia ateriaksi dipin kanssa. Jos olet laktoosi-intoleranttinen henkilö, juo ihmeessä maitoa iso lasillinen. Tähän päälle taas lakritsaa. Just sit and wait.

Ai niin, erästä asiaa odotan innolla. Internetin hauskin henkilö, Harmaa Hattu, on kaiketi tekemässä comebacÄH.

Sommartiden, hej hej!

Hei vain!

Isä Aurinkoinen hellii Punavuorta ja juuri nyt pitäisi olla jossain muualla kuin sisätiloissa. Onneksi olen jo toistamiseen tämän vuoden aikana kuumeessa (edellinen kerta taisi olla toissapostauksen aikoihin eli huhtikuussa) ja täten sidottu sisätiloihin ja kosketusarkaan päänahkaan. Ns. thoudella perseestä.

Näin kesälomalla on aikaa vaikka mihin ja olen pyrkinytkin hieman tekemään vaikka sitä mitä. Olen käynyt lomailemassa faijan mökillä Savonlinnassa (olisipa joskus mökkilomalla jokin muukin tarkoitus kuin työleiri), rakastumassa Lissaboniin (taisi päästä suoraan top 3-suosikkeihin kaikista matkakohteista koskaan), juhlimassa Tuskaa (tästä ihan kohta lisää) ja mopoilemassa pääosin akselilla Hanko-Porvoo. Olin myös duunissa Mötley Crüen keikalla (aika tyhjä arpa) ja olen kieltäytynyt seksisuhteesta duunikaverin kanssa kahdesti. Yrittänyttä ei tässä tapauksessa laiteta. Huomaatteko jätkät! Mulla on selkäranka. Musta on tullut vanha.

Mutta siis Tuska. Olin odottanut festaria aivan mielipuolena ja hyvällä pohjustuksella (tietty) perjantaina festaroimaan yksin. En kovin kauaa ollut ollut Puistobaarissa kun rupesin juttelemaan jonkun oululaisen pariskunnan kanssa. Yhdessä harmiteltiin tiedon vähäisyyttä Randy Blythen tilanteesta ja irroiteltiin sokkia (huomatkaa miten trenditietoinen olen!). Siinähän sitten meni väkisinkin ns. hutikkaan ja krebattiin huolella. Kun Megadeth aloitti keikkansa, vanhan tradition mukaisesti poistuin välittömästi festivaalialueelta ja lompsin kohti Kurvia, kun puhelimeni soi. Työkaveri soitteli ja pyysi saunomaan johonkin hallinnoimaansa tilaan siinä Kurvissa. Tämähän kelpasi minulle, joten ei muuta kuin odottelemaan. Jonkin ajan kuluttua sitten seurue saapuikin ilmoitettuun paikkaan ja saunottiin jonkun festareilla soittaneen bändin kanssa ja juopoteltiin neloskaljaa. Aina yhtä paha rasti.

Seuraavana aamuna heräsin sohvalta puoliksi nautittu kebab-annos pöydällä. Olo oli vähintäänkin karmaiseva. Kaikkia asioita säpsähdellen ja ihmismassoja peläten olikin kiva lähteä takaisin festareille. Loppuviikonlopun olinkin ihan tyystin vesilinjalla mutta jaksoin silti nauttia Mokoman, Textures, Napalm Deathin ja For The Imperiumin keikoista.

Ajatus ei nyt oikein luista, pahoitteluni.

Sunnuntaina lisää bändejä ja festarointia. Ei raportoitavaa, paitsi että näin oululaiset uudestaan. Olin jo silloin perjantaina sanonut urospuoliskolle toivovani hänen ottavan asioita vähän iisimmin mustasukkaisuuskohkaamisen asemesta. Oli jotenkin hullu tilanne moikata heitä kun mies taas julistaa ”Se on mun muija, mää tapan jos joku koskee” ja samalla naisensa hakeutuu mun kainaloon ja puristaa perseestä. Ystävällisesti ilmoitin meneväni moikkaamaan kavereitani ja poistuin pikaisesti paikalta.

Maanantaina lähdettiin sitten kaverini kanssa mopoilemaan, oikeastaan hetken mielijohteesta, Hankoon kahville. Lähtö toki viivästyi, koska takarenkaaseeni oli penetroitunut jokin naula ja pallo olikin aivan tyhjä. Ajeltiin pikkuteitä ja todella hyviä mutkapätkiä sinne, otettiin kaksi valokuvaa, syötiin pizzat ja tultiin toisia mutkareittejä takaisin. Jo Hangossa alkoi tuntua kurkussa pientä pistelyä mutta en jaksanut välittää. Nyt sitten ollaan kuumeessa toista päivää ja ihan raatona kotona angstailemassa.

Siinäpä lähiaikojen kuulumiset kookospähkinänkuoressa. Lomalla on vielä suunnitelmissa käväistä Ahvenanmaalla syömässä sipsejä ja varmaankin samaan syssyyn pitänee istahtaa jokilaivoilla. Nyt takaisin makuuasentoon tähän sohvalle ja kyräillen jupisemaan epäoikeudenmukaisuudesta. Mitä sulle kuuluu?

Pus pus,

Miero

Miss Kovis

Hei teille. En ole taas vähään aikaan jaksanut/muistanut kirjoittaa mitään tapahtumia elämästäni, ja nyt en sitten enää tietenkään muista niitä, joten hii-o-hei. Yhtä kaikki, ollaan tässä pidetty Misun kanssa aika tiiviisti yhtä ja kokkailtu ja muuta ällösöpöilyä. Misun nimi voisi muuten olla vaikka Miss Kovis, on nimittäin sen verta vaikeata tuota kuorta rikkoa, mutta kyllä se vielä onnistuu.

En tosin tiedä, että kuinka elimistö kestää tällaista kurittamista näin vanhalla iällä. Nuorien mimmien deittaaminen ei ole enää niin helppoa. Ei vanha yksinkertaisesti jaksa mitenkään. Ei, en puhu dokailusta (pelkästään), vaan esimerkiksi lähipäivät: Kävin Saksassa pyörähtämässä viime viikolla (siitä lisää joskus sitten, kun jaksan keskittyä ja rikokset vanhenevat, ehe ehe) ja luonnollisesti sunnuntaina piti käydä Misua moikkaamassa. Kieltäydyin kaljasta(!) ja rupateltiin niitä näitä jonkun valokuvagurun kanssa. No tietty sitä kaljaa sitten myöhemmin ja lopulta oltiin jossain sporttibaarissa ja maanantaina työpäivä. Humalassa Misu yllättäen halusi jopa peräti pitää kädestä kiinni, vaikka kuulemma vihaa julkisia hellyydenosoituksia ja on tosi huono ottamaan niitä vastaan. Uskokaa pois, todella huono. Misu on oikeasti ihan järjettömän kuuma kisu ja kaikkien tällaisten ja tämäntyylisten asioiden julkituonti on suuri no-no. Hassua. Yhtä kaikki, takaisin tarinaan:

Univelkaisena töissä silkkaa taistelua ja kun pääsin kotiin, piti tsekata Siekkareiden keikka Areenalta. En vieläkään tajua kyseistä bändiä, mutta yritetty on. Eilen alkuillasta sitten Misun luo tekemään ruokaa, koska hän matkaa Tampereeseen tänään ja palajaa vasta perjantaina. Noh, kasvisruokaa siinä sitten väsäiltiin (lausutaan: Misu teki, minä tiskasin) ja syötiin ja rupatelt. Joskus kympiltä aloin tehdä lähtöä kotiin, kun yllättäen tulikin vieno pyyntö jäädä luokseen yöksi. Tiesin toki heti, että en varmasti saa nukuttua juuri yhtään, mutta päätin ottaa riskin.

En saanut nukuttua todellakaan. Vaan mitäpä sitä unta tarvitsemaankaan, jos vaihtoehtoisesti voi valvoa toisen unta ja olla suorastaan otettu, kun kylkeään kääntäessään nukkuva ihminen hakeutuu ihan vartaloon kiinni ja ottaa kädestä.

Tällä hetkellä nyt sitten yllättävän hyvällä fiiliksellä töissä, kahvin voimalla tosin, ja uskallan väittää, että tästä keväästä voi tulla vielä aika kiva. Enemmän kyllä pitäisi mopoilla.