Jeden Tag so Schnell! JAAAA!

Moi taas ja terveisiä Saksasta. Josta siis kotiuduin viikko sitten, mutta en muistanut soittaa sinulle heti ja kertoa terveisiä. Pahoittelen tätä lahopäisyyttäni. Klaus pyysi muistuttamaan Rapalan vieheistä ja Paul muuten vain kertomaan terkkuja ja että laihis kuulemma sujuu ihan hyvin. Siinäpä ne tärkeimmät sitten olivatkin. Muutoin pari huomiota teutonien mailta:

* 20 päivää tien päällä pistää väsyttämään aika paljon, varsinkin kun aikatauluun ei missään kohtaan saatu lukemaan ”vapaapäivä”. Odotan innolla, että tuleeko pomot linjoja pitkin vai hyväksyvätkö mukisematta viikkolepokorvaukset yms. Vaikka toisaalta miksipä eivät hyväksyisi, hehän aikataulut tekivät. Rundin päätteeksi vielä kolme (joista ensimmäinen ja viimeinen tulivat yllätyksinä) päivää töitä pääkallopaikalla ennen ruhtinaallista kolmen päivän vapaata vei kyllä viimeisetkin mehut.

* Saksalaiset ovat avuliasta kansaa. Heti ekana iltana eksyttiin kollegan kanssa kotimatkalla ravintolasta hotelliin ja ihmiset kiltisti auttoivat meitä oikeaan suuntaan. Jäi hyvä mieli.

* Saksalaiset eivät osaa puhua englantia juurikaan. Ihan käsittämätöntä, että edelleen se sama kielitaidottomuus siellä on ja näköjään voimissaan. Pahimmillaan jopa hotellihenkilöstö ei osaa muuta kuin äidinkieltään ja se on mielestäni aika outoa. Näin jälkikäteen naurattava, tilanteessa verisuonia päästä katkova esimerkki tulee tässä:

Olemme entisen Itä-Saksan puolella Jenassa. Ollaan tehty tässä kohtaa pari viikkoa duunia ja illalla on luppoaikaa, joten välittömästi hotellihuonebileet käyntiin. Matkakaiutin tulille, Rammsteinin live-dvd läppäriin ja vielä respasta hakemaan viininjäähdytin. Arvannette, mikä kohdista oli sitten se haasteellisin.

Menen reippaana kysymään cooleria lausuen ”Excuse me, can I please have a wine cooler and ice?” hotellin ravintolan puolelta ja työntekijä (noin 25-27-vuotias nainen) tuijottaa minua vähän aikaa ja rupean elehtimään käsilläni lisäinformaatiota antaakseni astian oletetusta koosta jne. Toinen työntekijä tulee paikalle joten uusin pyynnön. Hän kohauttaa harteitaan ja hotellihuoneeni numeroa kysyttyään alkaa naputella kassakoneeseen. Keskeytän tilanteen ja toistan vielä keskeisimmät asiasanat ”wine cooler, metal, ice” ja yritän käsivoimin piirtää ilmaan astiaa.

Lopulta tilanteeseen saadaan valjastettua kolmaskin työntekijä ja vihdoinkin meillä on käytössämme yhteinen kieli. Selitän hänelle vielä kertaalleen pyyntöni ja katso, se menee läpi. Hän uljaasti kertoo kollegoilleen pyyntöni tositarkoituksen: ”JAA, EIN WEINKÜÜLER MIT EIS!” ja sen jälkeen taputtaa minua olalle ja sanoo: ”Please, learn some deutsch.”

Onneksi olen rauhan miehiä, sillä muutoin olisi saatanan nokkelapokkela kyyppari joutunut uimaan omassa veressään ja hukkunut siihen. MIT EIN KÜÜLER. Siis jos olisi alkanut vituttaa.

* Saksassa on edullista. Ruokailu on pääosin edullista ravintoloissa, semminkin kun suosii paikallisten suosittelemia paikkoja. Suurin ravintolalasku omalla kohdalla oli muistaakseni 22€ ja se sisälsi erittäin hyvän leikkeen perunapedillä ja ehkä puolitoista pulloa valkkaria jälkiruoaksi.

*Saksalainen keittiö on häiriintynyt. Se jotenkin aina yllättää sillä perversioiden täyttämällä olemuksellaan. Sen lisäksi että maaseudulla pikkukaupungeissa ei ole ravintolat auki klo. 14.00-18.00 välisenä aikana (jolloin tietty omien työaikataulujen takia olisi tietty kaikkein sopivinta syödä), jos jostain löydät pubin josta ruokaa saat, suhtaudu melkoisella varauksella, äläkä ainakaan kauheasti herättele päässäsi ajatuksia herkuttelusta. Kävipä nimittäin Backnangissa:

Nälkä oli valtava ja etsittiin kollegan kanssa ruokapaikkaa. Kaikki olivat kiinni ja kun kysyttiin natiiveilta syytä, oli vastaus yksioikoisen selkeä: ”This is countryside.” Lopulta löydettiin Familie Lutzin pub/ravintola, josta ruokaa olisi löytyvä. Eteemme kiikutettiin oikein nahkakantiset menüt ja koska olimme päättäneet jo aiemmin menevämme edelliseltä reissulta tuttuun italialaiseen syömään työillan päätteeksi, päätin tilata jotain kevyttä ja pientä. Kuin taivaan lahjana menüsta löytyi kleine wurstsalat. Pieni makkarasalaatti. Kuin minulle suunniteltu. Liitän tähän alle teille oikein kuvan siitä, niin näette kuinka... en pysty edes kirjoittamaan sitä makujen sinfoniaa (Kaija Saariaho potenssiin sata), joka suussani sonatoi.

Kleine wurstsalat siis koostui lauantaimakkarasilpusta ja hapankaalista. Jäi reilusti yli puolet syömättä, kun alkoi makeaa sylkeä muodostua suuhun aika paljon.

Oli varmaan jotain muutakin kerrottavaa mutta en jaksa nyt kirjoittaa enempää. Katselen itsenäisyyspäivän kunniaksi Cosby Show´ta (neloskausi menossa, douppii shittii) ja otan iisisti. Huomenna taas töihin ja sunnuntaina lähdetään katselemaan pedofiilejä Belgiaan. Sillä silmällä. Moro eli Tschüß.

Sober and irrelevant

Hei taas piiiitkästä aikaa. Parisen kuukautta on vierähtänyt edellisestä merkinnästä, mutta sille on ihan hyväksyttävät syytkin: Olen aika lailla ollut aviossa työelämän kanssa ja koska elän tällä hetkellä taloudellisessa alhossa, olen joutunut luopumaan internetistä kotonani. Pelkän mobiilinetin varassa on sangen tuskaisaa olla, joten olen pyrkinyt sitten tekemään jotain muuta kuin heilumaan netissä. Lähinnä olen siis odotellut sivujen latautumista, etsinyt kaksihaaraisia hiuksia ja kuunnellut levyhyllyni aarteita läpi.

Kävin lauantaina katsomassa Eduskunta II:n ja se oli todella hyvä. Suosittelen teille kaikille, jos vain saatte lippuja siihen. Kovin paljoa ei tuntunut olevan tyhjiä paikkoja katsomossa. Sunnuntaina kävin sitten tuijottelemassa Steel Pantherin hyvin viihdyttävän keikan läpi ja jotenkin hassusti ajauduin baariin parin tutun toimittajan kanssa. Jos ei meillä kulttuuripuolen ihmisillä paljoa syljeskellä tuoppiin, niin ei varsinkaan skribenteilläkään. Kovin kummasti meni taas pilkkuun asti baarissa ja olin hyvin yllättynyt, ettei eilen ollut kovinkaan paha krapula.

Syksy on ihan kohta taittumassa talveksi ja sen myötä oli aika laittaa mopo talviunille. Koska huono-onnisuus ilmeisesti seuraa minua kuin hai laivaa, sain käytettyä mopon myös ns. nutullaan talvehtimispaikan ovea sulkiessa joten kaikki talven lisätienestit saakin sitten laittaa uuteen katteeseen, peileihin ja kytkinkoppaan. Hurraa oikein paljon.

Työrintamalla ei ole kovin paljoa uutta mainittavaa, loppuvuodesta tulee ilmeisesti henk.koht. kiireisin tähän mennessä ja tässä vielä ennen joulua tulee käydyksi Saksassa, Belgiassa ja Sveitsissä. Jokaisessa tottakai erikseen ja väliajat tehdään täällä Helsingissä tietysti ihan täysillä, joten vapaa-ajanongelmia ei pääse syntymään. Vaan en valita, elän unelmaa. Hymiö.

Naisrintamalla ei ole mitään häppeningejä, joten se aihealue on nyt käsitelty.

Jotta tämä merkintä ei jäisi niin lyhyeksi, niin otetaan aikoinaan näissä blogihommissa kovasti huvittanut hakusanatsekki. Viisi suosituinta hakusanaa viime kuukauden ajalta, olkaat hyvät:

1. Turhuuksien taivalta matkaten on tämän blogin nimi.
2. Tissien koskettelu on ehdottomasti yksi suosikkihommistani ja jäänyt esim. tämän vuoden osalta harmillisen vähälle.
3. Ydinräjähdys ei ole mielestäni kovin akuutti uhka, vaan mistäpä minä mitään tiedän?
4. Anaalitappi kuuluu varmasti moneen suhteeseen, itseeni en tappia sovittelisi.
5. Jarkko Martikaisen vaimon kuolema on minulle ihan utopiaa. Toivottavasti ei ole totta.

No niin, siinäpä sitä nyt sitten. Skumppatarjoushaut alkuillan ajanvietoista ovat vaihtuneet aamuyön anaalitappihommiin. Sitähän tämä maailma on, ajankulussaan vääjäämättä eteenpäin matkaavaa ja vulgarisoituvaa. Näihin sanoihin on nyt hyvä päättää tällä kertaa ja pyrin päivittämään jatkossa vähän useammin, ainakin tuolta Saksasta, kun vielä on voimia jäljellä ja hotellikuolemaa estellen. Moro.

(Otsikko nyt soivaa In Flamesia)

In Distortion We Trust

Tämä mennyt kesä (joka oli kesäpäivinä mitattuna kestoltaan noin 3 päivää) on ollut normaalin joutilaisuuden ja yleisen möllöttämisen lisäksi mukava siltä osin, että olen käynyt pro bono-hengessä kaveribändiä jeesaamassa aina silloin tällöin. Keikkoja on omalta osalta ollut neljä ja viides, kauden viimeinen, on nyt tulevana viikonloppuna.

Samalle viikonlopulle on näköjään ihan valtaisa määrä kaikenlaisia erinäisiä tapahtumia, joihin tekisi mieleni mennä: Punajuuri Block Party tuossa kotikulmilla on varmasti hyvä, klezmeriä olisi luvassa Bulevardin kahvisalongissa ja kaikista kovimpana juttuna Suomi-USA roller derby-matsi Pasilassa. Vaan mitä tekee epäonninen kertojanne? Ilman muuta samalla päivällä on entisen työkaverin häät ja niihin on osallistuttava. Siispä kauluspaitaa, puvuntakkia ja sen sellaista taas päälle ja ahdistumaan niiden perinteisten valssien ja humppien sekaan. Olisipa edes Häärumpali lauteilla, niin mukavuusprosentti nousisi. Edes pientä hauskuutta on luvassa sen suhteen, että kun kutsu oli ns. avec-mallia ja minullahan noita naisia ei tässä ole juurikaan pyörinyt lähiaikoina, niin päätin kuitenkin hyödyntää kutsun ja otan mukaani Raimon, myös entisen työkaverin. En tiedä vielä, että mennäänkö asioita sekoittaaksemme käsikynkkää kirkkoon sisään.

Näitä juttuja odotellessa kuuntelen Crucified Barbaraa (chicksirokki se vain jaksaa miellyttää minua, monestakin syystä, yhä aina vain.), piirtelen paperille uutta työpistettä ja yritän motivoitua siivoamaan kotona. Taloon on tulossa ilmeisesti putkiremontti ja jälleen kerran mittamiehet saapuvat talsimaan (todennäköisesti kuraisilla) työkengillään pitkin lattioita. Toivottavasti remontti ei ole tulossa ihan vielä, sillä juuri nyt ei olisi tahtoa ja voimia jäädä kodittomaksi. Jos/kun vuokra nousee tuosta remontin myötä, asuminen ei ole enää mahdollista. Miten näitä juttuja nyt oikein kertyy näin? Alkaa olla pian aika vaikeata pitää päänsä pystyssä.

(otsikko Crucified Barbaraa)

Laulujen lunnaat

Uusi blogisuosikkini Riikka pähkäili jossain kommentissa laulun aiheeksi joutumista ja sitä, olisiko se kunnia vaiko jotain kammottavaa. Ajattelin nyt kertoa tässä omalta kohdaltani asiasta, eli sen tekstittäjän kantilta.

Meillä oli aikanaan kavereiden kanssa Yhtye. Lopulta olimme kymmenisen vuotta kasassa ja kuten aika usein käy, kokoonpano vaihteli elämäntilanteiden ja keskinäisten kiistojen myötä niin, että viimeisimmässä kokoonpanossa alkuperäisiä jäseniä olin minä yksin. Ilmeisesti Yhtye jotenkin ylipäänsä kyllä profiloitui minuun, joten sinällään varsinkin rumpukiskan miehen vaihtuessa kuin Spinal Tapissa kuunaan, asia ei varsinaisesti yllättänyt.

Kun perustimme bändin, meitä oli kaksi rumpalia ja yksi kitaristi. Minä lupasin ottaa lauluhommat ja nelikielisen kontolleni, kunnes saisimme oikean basistin värvättyä. Luonnollisesti laulajalle myös tekstittäminen tuli vähän kuin sivupuhteena. En tässä bändin vaiheita käy sen enempää läpi, kunhan nyt pohjustan vain tekstittämiseen ajautumiseni.

Koska olen aika lempikeskeinen ihminen, jo alusta alkaen laulujen aiheet käsittelivät ihmissuhteita, lähinnä romanttisia sellaisia ja perinteisimpiä variaatioita, joista eräs suurimmista esikuvistani Jarkko Martikainen juuri hienosti sanoi facebook-päivityksessään: ”Nyrkkisäännöksi saatoin ynnätä, että mitä tuoreempia rakkauslaulut olivat, sitä vähemmän niissä sanottiin. Aivan kuin rakkauden kysymyksissä vastaukset olisivat selkeitä ja aiheita karkeasti lukien kolme: 1. tahtoisin _______n omakseni,2. onneni _______n kanssa ja 3. ________ on lähtenyt, voinko enää elää?”

Näillä minä ainakin lukioikäisen leiskuvalla poltteella ja ehdottomuudella menin.

Biisitekstit pitivät sisällään oikeita ihmisiä, keksittyjä tilanteita, oikeita tilanteita, keksittyjä ihmisiä ja näiden erilaisia kombinaatioita. Yhdistävä tekijä niissä oli se, että tekstit olivat aina minä-sinä-muotoon kirjoitettuja, jotta niistä tulisi henkilökohtaisempia. Se ei ollut tietoinen valinta, se vain valikoitui automaattisesti niin. Näin jälkikäteen tarkasteltuna pystyin ehkä tunnustamaan salattua ihastumista jollekin, kuvittelemaan että jos kirjoitan kauniita sanoja, ehkä se lukion tavoitelluin tyttö ihastuisi juuri minuun, vaikkei koskaan biisiä tulisikaan kuulemaan. Aika turhaan kuvittelin tosin.

Asuessani toista kertaa avoliitossa ja meidän molempien ollessa bändihommissa mukana, jouduin kiperien valintojen ja tilanteiden eteen. Kirjoitin edelleen lemmenlauluja mutta oli pakko alkaa ottaa myös muuta aiheistoa mukaan, sillä avovaimoni toki oletti laulujen kertovan hänestä, myös silloin kun ne eivät kertoneet ja tilanne meni aika... no, epämukavaksi oman ”taiteellisen vapauteni” kannalta. Edelleen niissä tarinoissa kun esiintyi fiktiivisiä henkilöitä ja tilanteita.

Vähitellen laulujen aiheet muuttuivat silkaksi epätoivoksi, varsinkin ihmissuhteen ehtoopuolella ja jos vanhoja tekstejä löytäisin, niin aika varmasti ne olisivat täynnä metaforia pimeässä samoilemisesta, viimeisen valon sammumisesta ja jonkin sellaisen onnen tavoittelemisesta, jota en koskaan voisi saavuttaa. Tyhjään kurottamisesta.

Onneksi yhtyeen musiikillinen linjaus muuttui myös jatkuvasti raskaammaksi ja aggressiivisemmaksi, joten sinälläänhän asia meni aika hyvin putkeen. Nyt en ole enää muutamaan vuoteen kirjoittanut tekstejä laisinkaan ja pitäisi varmaan kokeilla sitäkin jossain vaiheessa. En tiedä yhtään mitä paperille tallentuisi. Aika tyhjästä saisi ainakin aloittaa, sillä parhaimpina hetkinä kirjoitin vähintään yhden tekstin päivässä. Kaava oli koko lukuloman (jonka tietenkin fiksummat käyttivät ylioppilaskirjoituksiin valmistautumiseen, minä lemmenkirjoituksiin) sama. Aamulla kupillinen kahvia eteen, kynä käteen ja kirjoittamaan. Ensimmäinen säkeistö ja kertosäe paperille ja sen jälkeen savuketauko. Toinen kupillinen kahvia ja sen myötä sitten toinen ja kolmas säkeistö ja muut osiot, jos niitä pääni sisällä juuri siinä laulussa kuulin. Tämän metodin hyötynä oli se, että tietynlainen rutiini syntyi ja kun bänditreenejä pidettiin, minulla oli vihko täynnä käyttämättömiä lyriikoita, joita sitten saatoin myöhemmin yhdistellä. Yleisesti pidin tosin ohjenuorana sitä, että teksti kirjoitetaan kerralla alusta loppuun, eikä sitä muutella. Yhdistelyä en pitänyt muokkaamisena niinkään.

Ah niin, alunperinhän tämän piti olla aiheeksi joutumisesta, joten voin kertoa tähän loppuun yhden anekdootin. Olin ollut monta vuotta kaukoihastunut erääseen suomalaiseen näyttelijättäreen ja kirjoitin hänestä jopa (tai siis tietenkin) biisin. Sittemmin hän alkoi seurustella erään ystäväni kanssa ja jossain illanvietossa tämä biisiasia tuli ilmi. Tilanne oli minulle samaan aikaan jännittävä ja vähän hävettävä ja biisin soidessa hämmennyksen määrä tämän henkilön kasvoilla oli hyvin suuri. En muista kuinka järkyttynyt hän oli biisin loppuessa, mutta epäilen että aika lailla. Itse olin silmin nähden hermostunut, sillä tilanne oli jotenkin tirkistelyyn verrattavissa, sillä erotuksella tosin, että tällä kertaa tirkisteltävä sai tietää. Koko loppuillan tunnelma oli epämiellyttävä ja se sama epämiellyttävyys palaa nytkin, kun asiaa mietin.

Tämä teksti ei nyt palvellut yhtään tarkoitustaan, vaan taittui enemmänkin vanhan miehen muisteluhetkeksi omasta nuoruudestaan ja kollektiivisen toiminnan ajoista. Pahoitteluni siis.

Autoemotive

Ah, sunnuntai on täällä viimein. Auringonsäteet tunkevat asuntooni kaikkialta, missä verhot tai seinät eivät luo estettä. Moottoripyörä hurahtaa kadulla ohi. Ghost Brigade soi stereoissa. Vatsassa surffaa banaani-mustikka-persikkasmoothie, olo on aika raukea ja seesteinen seikkailun jäljiltä. Viikonlopun aktiviteetit ovat olleet seuraavanlaisia:

Perjantaina palkkatyön jälkeen tulin kotiin syömään ja sen jälkeen lähdin Aussin kanssa varmaankin sesongin viimeisille pussikaljoille meren rantaan. Turistiin kaikenlaisia ja suunniteltiin, kuten monasti aiemmin ja aina kohdetta muuttaen, ensi kesälle road tripiä Keski-Eurooppaan. Tai Etelä-sellaiseen. Ei tämä(kään) reissu tietenkään tule toteutumaan, mutta kunhan nyt edes suunnitellaan.

Lopulta tuli niin kylmä, eikä edes havainto merirosvolaivasta lämmittänyt tarpeeksi, että tulimme tähän tyköni ja hehkuttelimme musiikkia. Sitten Aussin piti lähteä Vantaaseen, jonnekin missä on paljon tyttöjä, ja kovasta houkuttelusta huolimatta en lähtenyt matkaansa, vaan päästin hänet yksinään villiin luontoon moikkaamaan kavereitaan ennen kuin hän lähtee kotimaahansa huomenna. Vain visiteeraamaan häihin tosin.

Minä menin moikkaamaan Pokeritähteä Kruununhakaan ja tietenkin siitä sitten päädyttiin PRKL:een alakertaan katsomaan Clamouria ja Pertti Kurikan Nimipäiviä. Pokeritähti ystävällisesti maksoi minut sisään* ja pian jo sitten homma olikin ihan kivaa. Clamourin naiskitaristi oli muuten todella kuuma, teki mieli mennä sanomaan hänelle jotain, mutta en lopulta mennyt. Siinähän olisi varmasti soittaminen kärsinyt, jos olisin sinne lavalle mennyt juttelemaan. Yleisö olisi saattanut myös paheksua.

Kurikan vedon jälkeen lähdin kotiin, sillä lauantain aktiviteetit odottivat jo kulman takana. Kotimatkalla satoi tietenkin taas taivaan täydeltä.

(On muuten todella takkuisaa tämä kirjoittaminen tänään. Tätä tekstiä olen kirjoittanut nyt ehkä tunnin ja siinä ohessa katsellut mm. Youtubesta videoita ja kaikkea muuta. Lähinnä epäkirjoittamista.)

Lauantaina huomasin jääkaapin oven olevan joten dysfunktioinen, mutta en antanut sen haitata** sen enempää, vaan lähdin kävelemään kohti Arabian kauppakeskusta. Walk of shame/poverty vei vähän toista tuntia ja olin silti vartin etuajassa. Pian paikalle kuitenkin kurvasi henkilö toisensa jälkeen (ei oikeasti kurvannut, kun käveli) ja viimein myös jo vähän tutuksi tullut pakettiauto. Ihmiset autoon ja nokka kohti Jyväskylää. Valtavan kulunutta fraasia käyttäen, keikka-autoon kun astuu, niin aivotoiminta minimissään taantuu ja yleensä loppuu tyystin. Sivistykset aukkoon ja juttujen taso kohdilleen.

Lopulta päästiin perille Lutakko Liekeissä-festarille ja roudailun ja lämpimän ruoan jälkeen kerkesin pari biisiä Callistoakin kurkkaamaan. Pidän bändistä kyllä edelleen tosi paljon, vaikkei se uuden laulajan kanssa tehty levy (Providence) oikein minua miellytäkään. Mutta ne kaksi aiempaa, Noir ja True Nature Unfolds, ovat sellaista korvakarkkia ja neroutta täynnä, että sanattomaksi vetää.

Vihdoin tuli poikien vuoro kavuta lavalle ja keikka oli hyvä, vaikka kaikki katastrofin ainekset olivatkin kasassa: Kolmannen biisin alussa samplerista katosi äänet, tietenkin juuri sellaisen biisin alussa, jonka koko säkeistö perustuu samplesäksätykseen. Paria biisiä myöhemmin basisti ottaa pari huikkaa vesipullosta ja nakkaa pullon yleisöön. Yleisö vastaa heittämällä saman pullon takaisin lavalle, pullo ei pidä juomaa sisällään vaan keskelle lavaa muodostuu valtava lätäkkö. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti basisti hetikohta siihen perään sitten selälleen. Pari biisiä vielä eteenpäin ja kitaristin piuha hajoaa, varapiuha niin nopeasti kytkyihin että vedonpoistoa ei kerkeä tekemään. Tietenkin kitaristi itse astuu piuhan irti kitarasta ja hermostuksissaan heittää hyvinkin voimallisesti les paulinsa maahan. Lopulta keikka louhitaan kuitenkin läpi ja pikaroudauksella kamat lavalta pois. Bäkkärillä kun pakkasimme kamoja, alue-esiintyjänä viihdyttänyt Ramin Kuntopolku soitti mm. takahuonetilojen kuumassa saunassa ja myöhemmin kattokielekkeellä. Todella viihdyttävä orkesteri kaikin puolin.

Pian me sitten ahtauduimme kaikki autoon takaisin ja lähdimme taittamaan kotimatkaa jo aiemmin mainituin ominaisuuksin ja tavoin. Helsingissä vielä auton nopea tyhjennys ja PRKL:een kautta kotiin.

Nyt olen siis täällä. Hurraa.

(*Ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen tilanteessa, jossa minulla ei ole rahaa ruokaan ja muihin ylellisyyksiin. Tuleepahan kuiva-ainekaappia tyhjennettyä, joka voi olla ihan hyväkin juttu. Uhka vai mahdollisuus?)

(**em. syystä jääkaapissa on vesipullo ja valo, ei juuri muuta.)

(Otsikko Ghost Brigadea, joka on Jyväskylästä. Niin on tosin Matti Nykänenkin.)

Let It Pour

Synkkä syksy on taas täällä. Olin eilen Uhman ja Raimon kanssa katsomassa alati loisteliasta Jaakko & Jayta Korjaamolla ja ihan hyvä show siitä kehkeytyi, vaikka asetelma oli kovin nurinkurinen hardcorefolk-keikkaa ajatellen: Yleisö istuu pöydissä, joissa on tuikkukynttilät luomassa tunnelmaa ja duo piiskaa itsestään valtavalla energialla kaiken ulos toista metriä korkealla lavalla. Onneksi kaikki osapuolet tajusivat tilanteen absurdiuden ja osasivat suhtautua siihen oikein. Illan ehkäpä omituisin havainto oli se, että kun pojat siirtyivät taas luontevasti siitä biisistä jonka nimeä en muista Propagandhin Haille Sellassie, up your assiin, Jaakko kuulosti ihan Brian Molkolta. Hämmennys oli valtavaa suuruusluokkaa.

Onneksi hämmennystä säesti vesisade kotimatkaa taittaessa apostolitse. Ah, tämä koko merkintä olisi pitänyt aloittaa matkasta kohti Korjaamoa. No, kerronpa sen tähän ja pompitaan tarinankuljetuksessa suorastaan tarantinomaisesti. Eli siis, unenomainen takauma tarinan ihan alkumetreille.

Yritin eilen saada ystäviä, tuttavia, kavereita, pyrkyreitä, millä nimellä noita nyt kutsutaankaan, kanssani katsomaan ilmaista keikkaa. Sivistystä vailla rahankulua, mahtavaa. Olen ilmeisesti aiemmalla toiminnallani ansainnut pahaa karmaa, sillä kaikki (jopa ne ns. varmoina täkyinä pitämäni henkilöt) kieltäytyivät vedoten kuka mihinkin. Onneksi Uhma oli ylipuhuttavissa vaikka kärsikin suurehkosta väsymyksestä. Myöhemmin vielä Raimokin tuli vahingossa houkuteltua mukaan, joten trio oli kasattu ja punkgospelin vastaanottavaisuuden ovi suorastaan revitty saranoiltaan.

Sovimme Uhman kanssa näkevämme Oopperalla 20.30, joten lähdin taittamaan matkaa vähän ennen kahdeksaa. Koska luulin ulkona olevan kylmä, otin reppuun varoiksi mukaan mm. takin. Noh, ulkona ei ihan niin viileä ollut, sillä kylvin hiestä kävellessäni vauhdikkaasti kohti em. tapaamispaikkaa. Kaikki meni oikein hyvin niin kauan, kun kävelin Fredaa pitkin Temppeliaukion kirkolle. Tämän jälkeen alkoikin oma henk.koht. Tervaneva, Uhman hienosti nimeämä Bermudan kolmio, eli Töölön ratkaisematon labyrintti, salaisuuksien puutarha, päättymätön tarina. Ne pikkukadut. Miten voi olla, että niihin eksyy joka ikinen kerta?

Luulin ottavani diagonaalisen suunnan kohti Manskua siitä kirkon kupeesta ja päättelin tulevani isolle kadulle siinä museon jälkeen. Hyvin päätelty. Ei mennyt kuin järjettömän paljon väärin. Seuraava maamerkki jonka nimittäin hoksasin, oli ravintola Elite, eli olin päätynyt Runeberginkadulle jotenkin kummasti. Hikoilin kuin pieni sika ja hiekka tiimalasissa näytti käyvän pelottavan vähiin. Siispä asiasta mitään oppimatta ja täydessä mielenmyllerryksessä lähdin ottamaan uutta oikoreittiä eli Töölönkatua kohti Korjaamoa. En ole laisinkaan varma siitä, että mihin oikein mielessäni Oopperan asetin kartalla, mutta en ainakaan oikeaan paikkaan, se on selvä. Onneksi Uhma soitti parahultaisesti ja tajusin tarkastella maamerkkejä vähän enemmänkin. Lopulta löysimme toisemme suurkaupungin katujen keskellä ja kaikki oli taas hyvin.

Tänään aamulla en olisi millään jaksanut lähteä töihin. Join kahvia, söin hapankorppuja, haaveilin kuumasta kaakaosta, viltin alla makailusta ja edes etäisesti jostain romantiikkaa muistuttavasta. Kuuntelin Agnes Obelin loistavaa Philharmonics-levyä, sopii todella hyvin sadepäiviin ja biisien välissä kuulin, kuinka sadepisarat iskeytyivät peltiseen ikkunalautaan ja autot alhaalla kadulla roiskivat vettä kaarissa (miksi tästä tuli nyt mielleyhtymä pissaaviin pikkupoikiin?).

Lopulta oli pakko lähteä ja kun jälleen aloin tallustaa Fredaa, vettä alkoi tulla todella kovaa. Kengät kastuivat läpimäriksi muutamassa minuutissa, muista vaattehista puhumattakaan. T-paita on edelleen kostea vaikka olen ollut viimeiset kaksi tuntia kuivassa sisätilassa. Putkassa.

Muistinkin väärin, en olekaan putkassa vaan töissä. Iran-tomaatouuu.

Jotenkin tuolle ryöppyävällä sateella suoritetulla kävelymatkalle automaattisesti valikoitui ääniraidaksi todella, todella vakuuttava ja loistelias levy, eli Swallow The Sunin Emerald Forest And The Blackbird. Koko levy kertoo pikkulapsesta joka tekee kuolemaa. Hänen vanhempansa istuvat kuolinvuoteen äärellä ja kertovat iltasatuja, tietäen tulevan yön olevan viimeinen. Suosittelen enemmän kuin paljon. On varmasti koko tämän vuoden julkaistujen levyjen top 3-listalla.

Nyt istun töissä ja silloin kun en kirjoita tätä, etsin hyviä roudauscaseja netistä. Kuuntelen Cancer Batsia, haaveilen auringonpaisteesta, kuivista vaatteista ja edes jostain romantiikkaa muistuttavasta.


(otsikko Cancer Batsia)

Blame Metallica

Aloitin tämän merkinnän kirjoittamisen kahdesti ja päästyäni ensimmäisen rivin päähän, pyyhin tekstin pois ja aloitin uudelleen. Nyt en pyyhi, vaan kerronkin sen sijaan lähiaikojen elämästä.

Viime viikonloppuna oli serkkuni häät, joihin siis piti osallistumani. Koska en ole isän puolen suvun kanssa juurikaan tekemisissä, pelkäsin häiden olevan samassa mukavuusluokassa kuin viisureiden poisto, naulan lyöminen polveen ja kansanmurha. Pelkäsin melko turhaan.

Koko lauantai alkoi pistäytymisellä työpaikalla ja katsottuani ylen että kaikki toimii, lähdin kotiin vaihtamaan pukua ylle. Sisko tuli luokseni vähän yli yksi iltapäivällä ja kaikessa rauhassa nautiskeltiin parit valkkarispritet samalla kun sisko letitti tukkani juhlakuntoon.

Yhtäkkisesti huomasimme kiireen olevan tosiasia ja valtavalla hopulla puolijuostiin Saksalaiseen kirkkoon juuri parahultaisesti pari minuuttia ennen tilaisuuden alkua. Joskus ennen häissä oli tapana, että kansa sai istua myös välillä penkeillä, mutta ilmeisesti skene on muuttunut vahvasti. Oli melkoista helvettiä olla puku yllä kuumassa kirkossa hien valuessa valtoimenaan otsalla, niskassa ja silmissä. Ehkäpä sivulliset luulivat minun olevan valtaisan tunnekuohun pauloissa pyyhkiessäni jatkuvasti silmiäni. Tai sitten luulivat minun olevan pakana ja sen takia hikoilevani herran huoneessa.

Onneksi toimitus oli aika lyhyt ja tämän jälkeen päästiin lähtemään kohti Espoota ja siellä olevaa vastaanottoa. Hääpari kävi luonnollisesti kuvauttamassa itsensä ja sillä välin juhlaväki saapui kuljetuksillaan meille varattuun ravintolaan. Aurinko paistoi, ilmassa väreili epämukavuuden ja hermostuneisuuden aallot. En ole koskaan oikein ollut kovin innoissani häistä, sillä se muodollisuuden, pokkuroinnin, etiketin ja umpivieraiden ulkokultainen kohteliaisuus on juuri niin ärsyttävä kombo kuin sen olettaakin olevan.

Lopulta hääpari saapui paikalle ja ruokahäät saivat alkaa. Voisin tässä kuvailla tarkoin sanakääntein sitä tylsyyttä, joka oli pitkäkestoinen mutta valitettavan tosi. Pikakelaan kuitenkin teitä (ja itseäni) säästääkseni noin kolmanteen viinilasilliseen suoraan.

Pöydässämme oli kymmenen ihmistä, siskoni ja minun vieressä myös toinen sisaruspari Savosta. Heidän kanssaan rupateltiin sitä ns. chitchatia ja lopulta jossain vaiheessa päästiin hakemaan myös ruokaa. Pöydät notkuivat geneerisestä kattauksesta ja tunsin oloni edelleen hivenen epämukavaksi. Onneksi valkoviiniä virtasi solkenaan ja lopulta tarjoilijat suostuivat antamaan meille kokonaisia pulloja, joita sitten nelikkona tyhjentelimme. Ryhmäkuvia otettiin jossain kohtaa ja tunnelma vapautui.

Kellon ollessa jo jotain kymmenen hujakoilla ilta-aikaa, vihdoinkin homma alkoi toimia kunnolla. Bändi hyppäsi lauteille ja lavoittain kylmää nelosolutta tuotiin kaikelle kansalle nautittavaksi. Posket punehtuivat, puheensorinan volyymi nousi, hymyt levenivät ja tunnelma keveni suorastaan räjähdyksenomaisesti. Kieltäydyin tietenkin kaikista tanssikutsuista ja vietin siskon kanssa laatuaikaa rupatellen ja vähän sitä vieressä istunutta serkunserkkua pokaillen. Lopulta piti lähtemäni kodin kautta Club PRKL:ssä olleisiin bileisiin, joihin yritin värvätä em. henkilöä mukaan. Hän jäi vielä juhlimaan häihin ja minä sitten aika hyvä naula päässä keskustan paheisiin.

Seuraavana aamuna olo oli melkoisen infernaalinen. Note to self: valkkari, skumppa, bisse ja liköörit eivät toimi samana iltana nautittuina. Tai siis toimii, mutta seuraava päivä on kamala.

Toissapäivänä olin sitten moikkaamassa Aussia, hänen maamiestään ja heidän yhteistä tuttua, joka tuli Briteistä moikkaamaan. Yllättävää kyllä, saunottiin ja lipsuteltiin. Lopulta käytiin katsomassa The Capital Beatia ja kirosin arkiaamun tuoman vastuuntunnon alimpaan Flow-festivaaliin, eli helvettiin näin kansantajuisemmin. Siispä jätin hyvän illan kesken ja suunnistin kotiin keikan jälkeen. Silti eilinen meni vähän huonolla sykkeellä. Töiden jälkeen kävin kaverini kanssa mopoilemassa Porkkalanniemessä ja kuinka ollakaan, poislähtiessä tapasimme sattumalta Kesiksen. Eipä oltu nähty aikoihin. Ilmankos kesänsä onkin ollut hyvä.

Turinoisin tässä vielä lisää, mutta nälkä alkaa olla niin iso, että heikottaa. Moro.

(Otsikko siitä, että kyseisen reliikin keikalla sorruin jälleen savukkeiden kiroihin kännipolttamisen merkeissä. Vetäisin oikeuteen, jos oltaisiin Ameriikoissa. Noh, ensi kuussa loppuu taas.)

jotakuinkin 1300 kilometriä, lähinnä suoraa sellaista

Hei taas kaikille. Viime kirjoituksen jälkeen olen palannut takaisin töihin hävyttömän pitkän kesäloman jäljiltä. Paluu työelämään on tapahtunut aika säyseästi ja vailla suuria tunteita; näin lomien jälkeen kiire ei vielä temmo takaraivossa, eturaivossakaan ei tapahdu juuri mitään.

Kesäloman lopun kruunasi parin päivän pistoreissu pitkin Suomea. Ensimmäiseksi oli vuorossa Oulu ja Qstock, jonne lähdin kaveribändin kanssa heilumaan (ja tällä kertaa tekemään vähän enemmän kuin toissapostauksessa) ns. pro bono-hengessä. Lähdimme köröttelemään Helsingistä, eli Hesasta, eli Stadista aamulla ennen kuutta ja tykittelimme kuutostien rangaistusta hyvää vauhtia. Koko matkan aurinko paistoi, osa ryhmästä nukahteli silloin tällöin ja taisin itse asiassa olla ainoa henkilö, joka valvoi koko siirtymän verran. Ajoin myös keikka-autoa viimeisen etapin, eli jostain Viitasaarelta perille.

Kuusisaaressa järjestetty juhlihulabaloo oli aivan mielettömän kiva kokemus. Paikallinen ryhmä oli hyvin avuliasta ja mukavaa, soittotila oli hyvähkö ja pyyhkeitä ja vettä toimitettiin juuri niin paljon kuin toivoinkin. Keikan jälkeen käytiin katsomassa joitain muita bändejä ja oikein mikään ei vakuuttanut (ilmeisesti blogaaja ei muista esim. erinomaista Notkea Rotan keikkaa toim. huom.). Apocalyptica kuulosti paremmalle kuin Tuskassa, tosin johtuen varmaan siitä, että keikan aikana oltiin bäkkäritiloissa syömässä ja juomassa, joten kuultiin lähinnä rumpalin työskentelyä. Kesken PMMP:n keikan lähdettiin kohti majoituspaikkana toiminutta Oulunsaloa, jossa meitä odotti rauhaisan ympäristön keskellä vielä yösauna. Aivan mahtava lopetus hyvälle illalle.

Seuraavana aamuna aamupalan jälkeen siirryimme takaisin keikka-autoon ja lähdimme ajamaan kohti etelää. Vuorossa oli ajomatka aina säteilevään (öhö öhö) Loviisaan, jonne matkasimme pysähdellen silloin tällöin sopivissa kohdissa. Kuten Kärsämäki ja Jyväskylä. Jykylässä nautittujen Tuhti Porilaisten jälkeen olikin jo vähän kiire kohti keikkapaikkaa. Ajelimme kauniiden maalaismaisemien halki (erityismaininta pätkälle Orimattila-Porvoo) ja löysimme vihdoin perille, viisitoista minuuttia aikataulusta jäljessä. Onneksi keikkapaikalla ei tarvinnut omaa backlinea juuri nimeksikään, joten vartin myöhästyminen kuitattiin sillä pois.

Keikkapaikkana oli hotellin yläkerrassa ollut ”yökerho” ja ihmetys olikin suuri, kun tiluksille päästiin. Lava oli n. 6 X 6 metriä, eli isompi kuin otaksuttiin. Saimme omaksi bäkkäritilaksi saunallisen hotellihuoneen, jonka jääkaapit(!) olivat täydennetty erilaisilla juomilla ja syömillä. Koska keikkaan oli hyvin aikaa, laitettiin sauna tulille ja katsottiin olympialaisia telkkarista. Minä sain luvan kaljoitella, koska jouduin vähän ex temporena lätkyttämään valot bändille. Tiskinä oli vanha MA, en ollut koskaan edes kopeloinut kyseistä pöytää aiemmin, mutta talon valojannun tekemillä preseteillä mentäisiin.

Pyytäessäni ennen keikkaa lavalle pyyhkeitä ja vähintään kahdeksan tuoppia vettä, nauratti bileiden kotikutoisuus ja -henkisyys: Jonkin sortin pääjehu sanoi pyyhevastaavan olevan vähän huonossa kunnossa, mutta hän hoitaisi meille pyyhkeitä. Hiihaa. Näin myös tapahtui ja vettä saatiin.

Lopulta oli soittoaika ja pojat roimivat setin kiitettävästi läpi. Tällä kertaa yleisö ei ollut ihan varauksetta vastaanottavaista, mutta uskoisin parin uuden faniutumisen syntyneen. Itsehän olin luonnollisesti aivan liekeissä konsolin takana. Keikan jälkeen purettiin omat kamamme, pakattiin auto ja hetken huilattuamme lähdimme takaisin kotiin. Olin alustavasti sopinut meneväni PRKL:seen vielä ”viimeisille hitaille” tutun rumputeknikon kanssa, mutta saavuimme lopulta Helsinkiin vasta puoli viiden aikoihin aamulla. Oma sänky kutsui ja kutsuhuutoonsa vastasin ilolla.

Viime viikonloppuna olin häissä vieraana, ja jos huomenna on tylsää töissä, saatan kertoa juhlatapahtumista juuri Sinulle. Pysy siis kanavalla! Älä mene. Pliis? Älä mene. Olen niin yksin. Älä-äääääää.

Harri

Tässä kahvia juodessani ajattelin viihdyttää teitä hivenen, ennen kuin lähden mutkittelemaan jonnekin Etelä-Suomen maanteille. Unohdin tyystin nimittäin kertoa perjantaina Kansanjuhlassa tapaamastani Harrista ja hän jos joku, on todellakin oman postauksen arvoinen.

Olin hommailemassa jotain suhteellisen tyhjäntärkeätä, kun luokseni saapui noin kahdeksankymppinen herrasmies. Kyllä, tunnistin hänet välittömästi herrasmieheksi siitä tavasta jolla hän kantoi itsensä ja katsoi maailmaa. Hän halusi kahvin ja jäätelön ja minä hänelle sellaiset myin. Hyvin kohteliaasti hän kysyi, josko saisi kiskani viereen istahtaa hetkeksi omalle tuolilleen. Minä ilman muuta annoin tällaiseen toimintaan luvan, joten hän istahti siihen, joi kahvia ja söi jäätelöä. Hetken kuluttua hän kysyi jotain ja kuten minulle on jo lapsena opetettu, niin vanhempaa henkilöä teititellessäni, teimme hänen aloitteestaan sinunkaupat ja tämä herra esittäytyi Harriksi.

Harri kysyi kohteliaasti myös lupaa tupakoida ja tämä eritoten ilahdutti minua. Siis luvan kysyminen, varsinkin kun verrataan kovin moneen muuhun henkilöön. Mutta siis, vähitellen itse asiaan. Kysyessäni häneltä syytä saapua ”nuorisotapahtumaan”, hän kertoi tulleensa silkasta mielenkiinnosta katsomaan nuorisomusiikkia ja -tapahtumaa. Hän kertoi vaimonsa kuolleen neljää vuotta aiemmin ja hän tällä jäljellä olevalla ajallaan pyrkii tekemään kaikenlaista.

Puheistaan ymmärsin todella suuren elämänkokemuksen olevan läsnä ja mieleni teki laittaa koko kiska kiinni, viedä Harri lammen rannalle ja vain kuunnella. Hän oli asunut vaimonsa kanssa seitsemässä eri maassa ja ylipäänsä käynyt 137:ssä maassa. Oma elämänkokemus tuntui sillä hetkellä hyvin mitättömältä. Harri istuskeli tuolillansa, poltteli tupakkaa, turinoi ja joi kahvia. Kuuntelin suurella innolla, sen mitä nyt työltäni kerkesin.

Piakkoin paikalle saapui unkarilaista alkuperää oleva herra, joka sai Harrin kanssa juttelua aikaiseksi. Herrat puhuivat pitkälle toista tuntia mm. unkarilaisista viineistä (varsinkin pustista ja niillä kasvattamisesta), Neuvostoliitosta ja mistä lie. Kun heidän turinointinsa päättyi, he vaihtoivat yhteystietoja. Hymyilin kilpaa auringon kanssa.

Harri jäi vielä toviksi istumaan, tarkkaili nuorisoa ja aikuistoa ja silloin tällöin esitti minulle mielenkiintoisia kysymyksiä:

”Kuulehan Miero, saanko kysyä?”
”Ilman muuta, Harri.”
”Mikä on tämä kasari josta puhutaan?”

Minä hänelle sitten asiaa avaamaan ja puhumaan Duran Duranista ja muista kauheuksista.

”Mikä mahtaa olla tuo shoutbox, josta olen kuullut?”

”Miksi suomalaisessa taidemaailmassa ei oikein näy maahanmuuttajia?”

Tästä eritoten kävimme hyvin antoisan keskustelun, vertailimme Suomen ja Ruotsin eroja ja olen aika ylpeä vertauskuvasta, jonka keksin asiaa selittäessäni. Siinä missä Ruotsissa on pirteä ja aurinkoinen pop-kulttuuri (esim. Abba), meillä talsitaan lumisateessa järvenjäällä ja ollaan ”excuse me, while I kill myself”. Ehkä maahanmuuttajan on aika vaikea yrittää adaptoitua slaavilaiseen kulttuuri-ilmastoon ja kaurismäkeläiseen maailmankatsomukseen. Verrattuna tämän postauksen lopettavaan videoon.

Hyvää päivää sinulle, minä otan vielä jotain purtavaa ja lähden kurvailemaan. Seppo (nimi muutettu) vaihtoi eilen omistajaa ja minä samalla kertaa ostaapätkäytin uuden mopon. Sen nimenä olkoon The Fuzz. Moi.

Huikea levyarvostelu

Hei vain taas, kanssadataajat siellä jossain tietoverkon syövereissä. Ei minulla varsinaista asiaa ollut, kunhan nyt tulin lähinnä mainitsemaan Between Buried And Men tribuuttilevyn The Anatomy Of (2006) olevan aika kahtiajakoinen lättylättynen. Toisaalta siinä versioidaan vallan hyviä raitoja (mm. levyn aloittava Metallican Blackened, Smashing Pumpkinsin Geek USA, Sepulturan Territory yms.), jotka kuuluvat kyllä saumattomasti jytämusiikin peruspilareihin, mutta toisaalta versionsa ovat osittain aika hyvin heikkoja.

Ai nyt kun tässä ”jutulla” ollaan, niin haluat kuullakin mieluummin lähipäivien tekemisiäni kuin arvostelua kuusi vuotta vanhasta levystä? Hmmm, no hyvä on. Sitten. Kun kerran vaadit. (Piti kirjoittaa vissiin vähän, tuli ihan isosti tekstiä. Yritä kestää mukana tai mene lukemaan vaikka vitsejä. Toim. Huom.)

Perjantaina oli viime postauksessa mainittu Elmun Kansanjuhla, jossa olin huseeraamassa mm. kaikenlaista vapaaehtoisena. Hommat venyivät siellä (hyvää hyvyyttäni) melkein kaksi tuntia pitempään kuin olin suunnitellut, joten olin parin urakkakaljan jälkeen kotona vasta lähempänä puoltayötä. Pari kylmää kaljaa taskuun ja kohti PRKL:ttä. Siellä sitten donkkailtiin oluita ja shotteja huiviin aivan liian myöhään, joten lauantaina olikin aika paranoiainen krapula. Mikäs sen parempi olotila lähteä kaveribändin kanssa festareille pistokeikalle lavahanskaamaan?

Siispä lauantaina yhden loivarin kautta bändikämppäänsä, kamat autoon ja kohti festivaalia. Soiteltiin etukäteen kontaktille ja hoidettiin paikallisia apuvoimia roudaamaan, jotta itse päästiin suoraan syömään (tässä kohtaa on asiallista kysyä allekirjoittaneen funktiota koko reissulla). Safkat huiviin, yleistä länkytystä ja bändi lauteille. Vesisateisen keikan jälkeen backline alas, pakaaseihin, autoon ja ryhmä syömään. Itse passasin ruokailun tässä kohtaa aivan täysin ja keskityin nesteisiin ja nousuun, olihan tiedossani vielä pitkä ilta.

Kun pääsimme takaisin Helsinkiin kellon ollessa jotakuinkin yhdeksän (hurraa aikaisille keikoille), ei muuta kuin kotiin, kauluspaita ja tuoretta dödöä päälle ja kohti tuplakolmekymppisiä. Kävellessäni kohti juhlapaikkaa, aloin miettiä omaa funktiotani juhlavieraana ja maksavana asiakkaana. Eipä aikaakaan, kun käänsin askeleeni kohti Nosturia ja siellä olleita henksubileitä. Siellähän sitten oli lisää ilmaista keittoa ja itseni jo tällaiseen kohteluun totuttaneena osasin vallan hyvin sen kanssa tulla toimeen.

Lopulta bileet laitettiin kiinni ja nopeitten selkääntaputteluiden jälkeen kohti kotia lisävaatetuksen toivossa. Kotona siis pitkälahkeista ylle, jääkaapista viimeinen olut hanskaan ja kohti syntistä keskustaa. Tapasin Uhman ja kumppanit Suolan edessä ja jatkoimme siitä kaksikielisenä ryhmänä kohti erästä H:gin parasta ravintolaa, NavyJerry´siä. Aloin olla niin tolkuttoman kovassa hapessa, että ojensin yhteisen kävelymatkan aluksi olueni muulle seurueelle juotavaksi ja keskityin itse ns. tervehtymiseen. Onneksi jouduimme jonottamaan baariin parikymmentä minuuttia ja pää alkoikin virota raittiinkylmässä syysilmassa. Kävin mielenkiintoisen pienen keskustelun naisen kanssa, joka oli juuri ureoinut valtavan oksennuksen päälle.

Päästyämme baariin, hoidimme itsellemme korruptiohinnoilla aivan järjettömän kokoiset kannut juomaa ja yhytimme paikan jossa istua. Siinä istuimme kauniisti kuin orrella ja turisimme, diggailimme vanhaa musiikkia ja tyhjensimme kanistereitamme. Lopulta oli pakko lähteä könyämään kotiin. Kotimatkalle osui kebabravintola ja sen ollessa auki, mitä kernaimmin sieltä iltapalaa hankin kotiin. Tällä kertaa en tosin kinunnut heiltä kananmunaa lainaksi (silloin olin ollut tekemässä lettuja aamupalaksi ja ei ollut munia kotona). Yhtä kaikki, heräsin aamulla sohvalta, niska melkoisen jumissa. Hyvä viikonloppu on takanani ja odotan innolla seuraavaa, se pitää sisällään mitä mielenkiintoisimpia seikkailuja. Seuraavaan kertaan, arvon lukijani!