Rakkauden haudalla.

Hiljaisuus. Minuutin hiljainen hetki, jos on mahdollista? Suosikkiravintolani meni kenenkään yllättymättä konkurssiin. Vuoden aikana siellä vietetyt sadat tunnit, Roope Ankan rahasäiliön verran sinne kannettu määrä rahaa, ne kymmenet ilakointia sisällään pitävät hetket jotka päättyivät muistamattomuuteen, sadat hyvät vaihdot levysoitinten luona, kymmenet tahi sadat ilmaiset juomat, kaikki on nyt hämäriä, meluisia muistoja vain.

En osaa kirjoittaa mitään enkä sanoakaan. Minulla on orastava tunne siitä että sisältäni saattaa syntyä jokunen rivi lyriikkaa yhtyeelle. Tämän sanottuani, taputtelen nyt näitä rivejä ja tapan sen idean alkuunsa. Otsikonkin olin jo biisille varastanut toisaalta ja perusidean hahmottanut, ja mikä tärkeintä, olin jo valinnut kenelle kirjoittaisin. Ihmiselle jolla on nyt vaikea hetki menossa, ihmiselle jota en ole koskaan uskaltanut lähestyä, vaikka minun todella olisi pitänyt.

Ei muuta raportoitavaa, Ravintolan muistoa kunnioittaen.

Harrastamisen parissa

Hei vain. Tämä merkintä on sitten lyhyt, älä odota siltä mitään, kuten elämältäkään. Lähipäivien ajat, joina en ole ollut töissä, olen viettänyt lähinnä harrastaen. Kylläpä kyllä, esittävä taide tarvitsee luxia: kalvotettuna, goboilla ja ilman, kaikenlaisissa muodoissa ja valotehoissa ylipäänsä ja niitä minä olen nyt sitten pakertanut.

Olen myös palannut vanhan harrastukseni pariin näköjään. Heräilen taas keskellä yötä enkä saa nukutuksi. ”19 pisteen käännöksen” oireisiin se kyllä kuuluu mutta minusta ei muutoin tunnu sille. Olen ehkäpä siis bipolaarinen karhu ja lanaan maanisuuden tietyömaalla tällä hetkellä? Ei, sillekään ei oikein tunnu. Tuntuu lähinnä väsyttävälle, kahvikin vain ärsyttää vatsaa ja stressimittari kohoaa siinä missä tietoisuus ja ymmärrys aikataulun pienuudestakin. Vähän yli viikko ja aivan hyvin paljon tekemistä. Töissäkin pitäisi olla ja keritä tekemään työasioita.

Nyt hakemaan lisää kahvia ja hankkimaan vatsahaavaa. Muista katsoa kumpaankin suuntaan ennen kuin ylität tien.

"Maksan 1,25% vuosituloistani osastolle."

Hei vain. Tämä merkintä jota krapulaiset ja hivenen vapisevat käteni alkavat nyt näyttöpäätteelle maalailla ja taputella, (samalla tavalla kuin ulosteesta valmistettavaa majaa: tuohon *läts* ja tuosta puuttuu kyllä selkeästi *läts läts*, tästä sataa sisään ellen nyt laita siihen kunnollista paakkua *läts ja surv*) on ajatuksen tasolla niin iso ja monisäikeinen että uskon etukäteisreferoinnin ja lyhentelyn voimaan. Kyllähän minä voisin kirjoittaa vaikka kuinka mutta kahdesta syystä en nyt näin tee: 1) Sinä et jaksa lukea sillä tämä ei ole mielenkiintoinen merkintä, paitsi osittain ehkä. En tiedä vielä. 2) Maailmasta loppuu kirjaimet ja rivit kesken.

Eilen oli harrasteen talvirieha. Riehalla ei tarkoiteta tässä yhteydessä pulkkamäkeä, ilakoivia ihmisiä lumisodassa, takkatulen ääressä värjöttelyä, punaisia poskia ja hymyä vaan ammattiosaston omistamaa hulppeata järvenrantahuvilaa, kolmeakymmentä esiintymis- ja huomiohalukasta ihmistä, karaokea eroavaisin taidoin, lämmintä olutta joka jutteli, makkaraa, hyvää ruokaa, lisää karaokea, helvetillistä äänenpainetta, karaokea, kaljaa, karaokea, kaljaa… Osannet muodostaa jo näkemyksen illasta näiden apusanojen avulla. (Tällä hetkellä asunnossani soi drum'n'bass, mitä linnassani tapahtuu? Tarvitsen varmaankin Salviaa tahi muuta psykedelistä huumetta.)

Eilisen suurin pettymys oli Ghitan poisjäänti. Seuraavat sanat ovat suoraan sinulle tarkoitettuja: Et ymmärrä kuinka sydäntä särkevää on katsoa kuinka et elä. Haluaisin näyttää sinulle tästä maailmasta uusia puolia, asioita joita et tiedä. Näiden asemesta olet kotona sen sinua ajatuksen tasolla pettävän miehesi kanssa. Ymmärräthän ettei aikaa voi kääntää taaksepäin? Älä tuhlaa elämääsi noin, älä pelkää yksin asumista ja olemista, olet niin hieno ihminen että löydät aivan varmasti sinua arvostavan miehen. Ole rohkea ja irtaudu. Älä jää jalkoihin.

Minulla olisi vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa mutta en vain jaksa. Taidan siis siirtyä kasvisruoan ja haaveilun pariin, virkistää elimistöäni vesibukkakella, juoda kahvia, tehdä perin sunnuntaisia asioita ja sitten siirtyä työelämään.

Kierrellen ja kaarrellen, miltei tanssahdellen ellei kansi olisi niin liukas.

Huomenta. Olen muutaman syrjähyppyisen yön jälkeen palannut turvallisesti takaisin vanhaan. Olen kainosti pyytänyt anteeksi ja vakuuttanut etten enää jatkossa tee näin. Olen palannut takaisin vanhaan unirytmiini siis, olen herännyt kaksi tuntia ennen herätystä, kuten minun kaiketi kuuluukin.

Olen huomannut tämän blogin ylläpitämisen paikka paikoin hyvinkin hankalaksi. Aiheet eivät halua ilmestyä minulle kirkkaina vaan pikemminkin utuisina häivähdyksinä horisontissa, kuten majakka sumussa seilaavan valtamerilaivan tähystäjälle, luoden epävarmuutta että näkikö sitä nyt sitten oikein vaiko oliko kyseessä kangastus johon luottaminen johtaa meidät kaikki tuhoon ja lastina olleen mirhamin upottua hyiseen jäämereen, tulee jälkikasvumme ja heidän jälkikasvunsa elämään velkavankeudessa isiensä, isoisiensä ja heidän isiensä typeryyden tähden.

Malliesimerkki aiheen vajavaisuudesta, jos näin voidaan sanoa, on edessäni olevalla muistilapulla oleva lause. Muistilapulla lukee tietenkin kaikenlaista, irrallisia sanoja, numerosarjoja, pari erisnimeä, eräs biisin nimi, erään vanhan (meinasin sanoa ikivanhan vaan kaikki on suhteellista, vaikka tämä blogi onkin minua vanhentanut, on se silti aika nuori vielä.) blogimerkinnän aiheen ydin kahdella sanalla ja kaikkea muutakin sellaista.

Tämä lause, jonka piti olla merkintäni keskus ja malliesimerkki, on lyhyt. Se on suoraan myös varastettu internetissä toimivalta sivustolta jossa kommunikointi ystävien ja tuntemattomien kesken on helppoa. Olen kyseisen sivuston kautta tutustunut moniin ihmisiin elämässäni, ihmisiin jotka ovat merkinneet paljon, ihmisiin jotka merkitsevät paljon ja ihmisiin jotka eivät merkitse yhtään mitään eivätkä tule koskaan merkitsemäänkään.

Tämä lause on minusta huvittavan loistava esimerkki kaksikielisten hurmaavasta tavasta sekoittaa armas äidinkielemme sipoolais-westendiläiseen elämäntapaan ja –kieleen. Tietenkin lauseeseen vaikuttaa vielä paljon se tosiasia että kyseessä on kahden suomenruotsalaisen käymän keskustelun irto-osa, keskustelun jossa on puitu ennakkoluulottomasti jotain muuta kuin purjehdusta, juomalauluja, juhannussalkoja, villapaitoja harteilla ja muita sen sellaisia. Keskustelussa on puitu alakulttuurista musiikkitapahtumaa, punk-musiikkitapahtumaa jos tarkkoja ollaan.

Tämä lause joka sai minut nauramaan ja kirjoittamaan noin 34 riviä turhuutta kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan näin:

Va No Shame lämppäre?

Kolmen tuuman poisto ja kuolo.

Huomenta. Eilinen oli paluupäivä arkiseen aherrukseen. Onneksi arki alkoikin hivenen eri tavalla kuin yleensä. Kävin eilen tapaamassa suosikkitaiteilijaani kuva- ja installaatiotaiteen saralla, Reima Nurmikkoa. Keskustelimme hyvän tovin ekologispoliittisia asioita ja vaikka nämä keskustelut olivatkin hyvin antoisia, maailma tuntuu raskaammalle ja ahdistavammalle jälleen.

Täytyy kyllä sanoa että Reiman työt ovat hyvin puhuttelevia ja niissä kierrätetään paljon. Käy itse tarkastamassa täältä.

Palattuani Turun kupeesta kotiini oli luvassa normaalit kuviot: sähköpostin tarkastus, turhautuminen siitä ettei eräs tietty posti ole tullut tyköni, itsepetoksessa eläminen sen(kin) asian suhteen että se posti on vielä tullakseen, kevyttä ateriointia (tässä tapauksessa näkkileipää) ja sen sellaista.

Alkuillasta tuli kutsu kaverille juomaan kahvia tai teetä. Tai kuten hän asian ilmaisi kieltäydyttyäni kohteliaasti kahvista: Jos haluat juoda kaljaa, käy kaupassa. En halunnut.Tällä teatteritaitavalla ystävättärelläni oli menossa luonaan kotikampaamohetki, seurasin noin tunnin verran neitien ilakointia saksien ja veitsen kanssa. Eräs illan varmaankin kuuluneimpia lauseita oli ”Vähemmän palloa!”.

Kun olivat saaneet frisyyrinsä kuntoon, oli minun vuoroni istahtaa penkille. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2002 taikka 2003 (en todellakaan voi muistaa eikä asia edes ole kiinnostava. Ei ole tämä merkintäkään, tiedän kyllä. Ei kukaan pakota sinua lukemaan. Mene ulos pelaamaan palloa jos ahdistaa noin kovasti.) hiuksiani leikattiin ja vaikkei dramaattista muutosta olekaan tapahtunut, on tunne silti hivenen outo.

Minulla oli vankka ajatus tämän merkinnän suhteen mutta suru-uutinen Heath Ledgerin kuolemasta on saavuttanut minut joten kirjoittamisen asemesta pidän minuutin hiljaisuuden. Pidä sinäkin, Heath oli erittäin hyvä työssään ja häneltä olisi voinut odottaa suuria suorituksia.

Räntäsadetta ja kateutta.

Hei taasen. Matkamessut ovat nyt suoritettu kunnialla läpi ja vipinää riitti. Osastollamme oli mukavaa vaikkakin jalkojen ja poskipäiden säryn suuruudesta ei niin heti uskoisikaan. On siis hymyilty äärimmäisiä määriä, hikoiltu ja nauratettu potentiaalisia asiakkaita, jaettu ilmaisia lahjuksia, kuunneltu kärsivällisyyden äärirajoja hipoen pienten lasten tarinoita minun työmaahani liittyvistä kokemuksista, syöty erittäin hyvää ja ilmaista ruokaa ja kaikkea sen sellaista.

Tapasin messuilla myös pitkästä aikaa erään tuttavani, erään tunnetun rullalautailijan pikkusiskon, näin myös todennäköisesti Suomen tunnetuimman reissaajakaksikon joka oli puffaamassa omaa matkakirjaansa ja kertomassa kokemuksiaan matkailusta, tapasin sattumalta erään kaverini juuri kun olin poistumassa ja noin miljoona ihmistä muutenkin.

Matkamessujen jälkeen matkasin nukahtamispisteessä Helsingin keskustaan ja raitiovaunusta poistuessani näin yhtyeen entisen rumpalin. Kävimme kahvilla ja siellä tapasimme sattumalta hänen tuttujaan. Matkasimme luontevasti parille oluelle Bar Looseen. Sieltä matkani jatkui Punavuoreen jossa olinkin lukittuna pieneen yksiöön illan ja yön.

Tänään aamupäivällä poistuin yksiöstä tarkkojen ohjeiden noudattamisen jälkeen, virallisen asuttajansa ollessa jo matkalla Venezuelan lämpöön. Yksiöstä matkani johti läpi vesisateen erääseen haastatteluun joka meni mielestäni oikein hyvin. Tuloksista saanen kuulla myöhemmin.

Bussimatka kotiin oli silkkaa eskapismia: Räntää vihmoi taivaan täydeltä, hyvä musiikki soi iPodissani ja aika kului jouhevasti lukiessani omistuskirjoituksella varustettua reissukaksikon paksua opasta ulkomaanmatkailusta. Matkakuume kohosi jo eilen alustavasti lukiessani kirjaa ja bussimatkalla se kohosi äärimmäisiin lukemiin. Ilmoitan täten että aion lähteä nousevan auringon maahan kunhan aika ja tili ovat kypsät ja olen kateellinen jokaiselle joka lähtee matkaan.

Nyt olen siis kotona ja en tiedä oikein mitä tekisin. Keli ei juurikaan piristä. Ehkäpä katson Kummisetä II:n, ensimmäinen osa tuli katsottua lauantai-iltana erään rakkaan ystäväni kanssa, hän ei ollut sitä koskaan nähnyt joten kyseessä oli kulttuuriteko puoleltani ja mielestäni ansaitsisin palkinnon.

Työurakan puolivälin reportaasi. "Täällä Aarne Tanninen, Washington."

Hei vain Sinä. Eilen oli ensimmäinen ja pisin päivä Matkamessuja kohdaltani. Messukeskus tarjoilikin kyllä kaikenlaista mielenkiintoista huomioitavaa: Erään tosi-tv-ohjelman kaksi nuorta herraa (toinen voittaja, toinen se adhd-oireyhtymän omaava, hammastikkuja jäytävä) herättivät sangen paljon huomiota paikallaan pysyvän itämerenlaivan osastolla, huomasin sympatiseeraavani niitä onnettomia joiden työskentelyasuna oli esim. Muumipeikon tahi hauen asu. Omassa, aika hyvinkin kevyessä asusteessa noihin verrattuna oli välillä aika kuuma. Näin myös Folke Westin täysin elävänä eikä vain mystisenä taruolentona.

Osastollamme vallitsi hyvin hyvä henki, luontainen väsymys edellispäivänä jo työtä tehneiltä tuli esille levottomina juttuina joiden painopiste tuntui olevan raskas ja sen takia vetävän ns. ”alakertaan” jatkuvasti. Ensimmäinen tällainen suorite tapahtui tunti kaksikymmentäyksi minuuttia Messukeskuksen ovien avaamisen jälkeen.

Olen eilen todistanut parikin aika jännää juttua: En olisi uskonut että elän niin vanhaksi että kuulen syvästi kunnioittamani HIM-yhtyeen musiikkia bluegrass-versioina. Tapasin myös ystäväni ja hänen ystävänsä. Virallinen esittely sai minut nauramaan, hänen nimensä takia. ”Mierolainen, päivää.” ”Karkki, päivää.” ”Haahaa.”

Matkamessuilla on varmasti ollut kaikkea muutakin mutta en nyt vain osaa nostaa esille mitään sellaista yksittäistä, taidan siis keskittyä kahviini ja musiikkiin. Tänään osastollamme kuulemma ammutaan aseella, se on ihan mukava vaihtoehto ohjelmatarjonnassa, vaikkei eilisen huivi- ja viuhkashow’n silmänruoka-annosta käy laisinkaan moittiminen.

Mierolainen siis vaikenee ja toivottaa teille kaikille oikein hyvää viikonloppua, olkoon se merillä seilaamista, puurtamista vammaistyössä, alkoholisoitumista lähiössä, mitä vain. Se mitä teet, toivottavasti tulee hyvin tehdyksi.

Vapiskaa martat

Parahin sähköisen tyttömäisen päiväkirjani lukija, tervetuloa tähän merkintään. Olen hieman väsynyt joten tällä kertaa merkinnän sekä kirjoitus- että julkaisurima lasketaan maahan. Siitä pääsee nyt jopa paralyytti yli pyörätuolillaan.

Toissayönä nukuin n. 5 tuntia. Tämän jälkeen olin töissä päivän ja illalla katsastamassa erittäin miellyttävässä seurassa seisovaa komiikka. Ilta oli hyvä, yllättävä, myötähäpeää nostattava, hersyvää naurua herättävä, shokeeraavia mielikuvia hiekkalaatikkokeskusteluista luova ja muutoinkin hyvin mukava. Kotiuduin puolen yön tällä puolen ja nukahdin ehkäpä yhden korvilla. Täten valvoin siis 19 tuntia, kuten edellisenäkin päivänä.

Herätyskelloni virkaa ajava puhelimeni herätti minut Johnny Cashilla ennen kuutta. Kahvia nauttien äärimmäisen väsyneet silmäni alkoivat piristyä. Olen aamukahvin jälkeen seissyt yhdeksän tuntia tuulisen pellon laitamilla, estänyt ihmisiä kulkemasta, seurannut vilkasta radiopuhelinliikennettä, polttanut tupakkaa, juonut kahvia, tärissyt kylmästä ja sen sellaisia. Tästä huvista kyllä onneksi maksetaan korvaus. Ei tuota ihan harrastuksen takia viitsisikään.

Nyt olen sitten väsyneenä kotona ja mietin pyydänkö palvelijoitani valmistamaan minulle kylvyn vai en. Elämä on raskaimmillaan näiden suurien kysymysten äärellä.

Seuraavat kolme päivää menevät onneksi sisätiloissa mutta paljon suuremman ihmiskontaktimäärän äärellä. Sijoita otsikko tähän, Mierolainen on tulossa Matkamessuille töihin.

"You have not seen the last of me, I'm breeding thorns."

Tuijotettuani minuuttikaupalla tyhjää ruutua, hörpittyäni hyvää kahvia ja kuunneltuani hyvää musiikkia, en ole vieläkään keksinyt nasevaa tapaa aloittaa merkintää. Olenko muuttunut tylsästä äärimmäisen tylsäksi kynäksi kertaheitolla? Mitä jos tuo pätee kaikkiin elämänaloihin?

Millaista tämä potentiaalinen terätön elämä sitten olisi? Jo silkkana ajatuksena se on inhottava: kaveriporukan hidas hämäläinen jolle aina saa ns. taivuttaa rautalangasta jutut, mielikuvitukseton mielikuvitus, ennakoitavat argumentit keskusteluissa, vahvat ja yllättämättömät perusteet teoille jotka olivat nähtävissä jo kaukaa…

Tietenkin osa tuollaisesta käyttäytymisestä tulee iän myötä automaattisesti, sitä ei käy kieltäminen. Jokainen meistä jää osittain maneeriensa vangiksi. Maneerit ovat kyllä hyvä asia loppujen lopuksi, täytyyhän meillä olla jotain josta ennakoida tulevia asioita. Ennakointi tuo turvallisuutta, tai ainakin sen tunnetta. Eihän tästä tulisi yhtään mitään jos ei osaisi ennakoida tilanteissa tulevia tilanteita, käyttää ns. sosiaalista silmää. Luodaanpa tästä esimerkki jotta seuraisit paremmin (minä kyllä siis tiedän mitä tarkoitan).

Normaalissa kanssakäymisessä ihmisen kanssa osannet arvioida kuinka vastapeluri reagoi ärsykkeisiin joita luot. Jos esimerkiksi kerrot vitsin, (Ei, en kerro tässä esimerkkivitsiä. Keksi itse.) on odotettavissa että vastapeluri nauraa vitsille jos hän ei koe vitsiä omia arvojaan loukkaavaksi. Tämä on ennakoitavaa käyttäytymistä, ja hyvä niin. Entä jos näin ei olisikaan? Kerrot harmittoman ja hyväntahtoisen vitsin jonka olet kuullut päivällä aiemmin, tarkoituksenasi pelkästään levittää hyvää mieltä ja iloa lähiympäristöön. Vastapelurisi reagoikin yllättäen lyömällä ruosteisella naulalla kurkkuusi, lihakoukun avulla kaivamalla selkärankasi esille ja nylkemällä sinut vielä kun olet tajuissasi.

Niinpä, maneerit ovat hyvästä. Näin iloisissa tunnelmissa on kiva päättää tämä merkintä ja odotella iltaa ja sen tuomaa seisontakomiikkaa. Toivottavasti pääsen kotiin asti ihollisena. Jos en, oli kiva tavata.

Uuden termin syntytarina.

Huomenta. Töistä taas kirjoittelen, tai jos ihan tarkkoja ollaan, kirjoitan työpaikaltani, en työpaikastani. Aluksi ajattelin että en kirjoittaisi mitään tänään, sillä asiaa ei ole, mutta kävellessäni töihin törmäsin pitkästä aikaa hauskaan ilmiöön joten siitä muutama sananen.

Oletko koskaan kiinnittänyt huomiota kuinka asiat tarttuvat ja aiheuttavat inhottavia tilanteita? Tästä tämänaamuinen esimerkki toimikoon malliyksilönä. Kävelin siis töihin, iPodin toistaessa sulosäveliä 2000-luvun parhailta modernin metallin yhtyeiltä ja luonnostaan kävelyrytmini myöskin määrittyi musiikin mukaan. Muutama satametrinen ennen töihin pääsemistä, huomasin että edessäni kulkee minua vanhempi rouvashenkilö. No hyvä on, sauvakävelevä mummo, jos nyt näin tarkkoja ollaan.

Saavutin mummoa vähitellen, oman rytmini ollessa Mudvaynen tahdissa, mummon kaiketi kihdin ja bingomuistojen. Kun olin noin kahden metrin etäisyydellä huomasin sen tapahtuvan. Koska en usko että sille on omaa termiä vielä keksitty, kehitän sen nyt.

Täten siis tapahtuvaksi sattui homomagnetismi, ihmisen omituinen vetovoima toista kohti. Huomasin ensinnäkin kävelysuuntaukseni vetävän jotenkin omituisesti kohti mummoa ja rytmin hidastuvan lähemmäs hänen rytmiään. Oloni oli epämukava. Niin oli kyllä kaiketi hänenkin, ainakin jos olan yli vilkuilusta voi niin päätellä.

Pinnistelin irti tuosta magneettikentästä, sinkosin itseni ulommalle kehälle ja taistelin yksinäni kuin raivoisa peto. Asiaa vaikeutti huomattavasti se että musiikki vaihtui hidastempoisempaan joten jouduin käyttämään kamalan määrän voimavaroja päästäkseni kunniallisesti mummon ohi. Epämukavuuden tunne oli voimakas ja täten jouduin kävelemään itselleni ei-miellyttävää tahtia jotta saisin kurottua välimatkaa, jotta välillemme jäisi turvavyöhyke. Viimeiset kaksisataa metriä olikin melkoista komiikkaa pääni sisällä, raavas mies viskoo jalkojaan eteenpäin sellaista vauhtia että penikoihin sattuu ja takana sauvoo mummo todennäköisesti paniikki silmissään.

Onneksi pääsin kuin pääsinkin turvallisesti töihin. Se oli lähellä.