torstai 23. elokuuta 2012

Let It Pour

Synkkä syksy on taas täällä. Olin eilen Uhman ja Raimon kanssa katsomassa alati loisteliasta Jaakko & Jayta Korjaamolla ja ihan hyvä show siitä kehkeytyi, vaikka asetelma oli kovin nurinkurinen hardcorefolk-keikkaa ajatellen: Yleisö istuu pöydissä, joissa on tuikkukynttilät luomassa tunnelmaa ja duo piiskaa itsestään valtavalla energialla kaiken ulos toista metriä korkealla lavalla. Onneksi kaikki osapuolet tajusivat tilanteen absurdiuden ja osasivat suhtautua siihen oikein. Illan ehkäpä omituisin havainto oli se, että kun pojat siirtyivät taas luontevasti siitä biisistä jonka nimeä en muista Propagandhin Haille Sellassie, up your assiin, Jaakko kuulosti ihan Brian Molkolta. Hämmennys oli valtavaa suuruusluokkaa.

Onneksi hämmennystä säesti vesisade kotimatkaa taittaessa apostolitse. Ah, tämä koko merkintä olisi pitänyt aloittaa matkasta kohti Korjaamoa. No, kerronpa sen tähän ja pompitaan tarinankuljetuksessa suorastaan tarantinomaisesti. Eli siis, unenomainen takauma tarinan ihan alkumetreille.

Yritin eilen saada ystäviä, tuttavia, kavereita, pyrkyreitä, millä nimellä noita nyt kutsutaankaan, kanssani katsomaan ilmaista keikkaa. Sivistystä vailla rahankulua, mahtavaa. Olen ilmeisesti aiemmalla toiminnallani ansainnut pahaa karmaa, sillä kaikki (jopa ne ns. varmoina täkyinä pitämäni henkilöt) kieltäytyivät vedoten kuka mihinkin. Onneksi Uhma oli ylipuhuttavissa vaikka kärsikin suurehkosta väsymyksestä. Myöhemmin vielä Raimokin tuli vahingossa houkuteltua mukaan, joten trio oli kasattu ja punkgospelin vastaanottavaisuuden ovi suorastaan revitty saranoiltaan.

Sovimme Uhman kanssa näkevämme Oopperalla 20.30, joten lähdin taittamaan matkaa vähän ennen kahdeksaa. Koska luulin ulkona olevan kylmä, otin reppuun varoiksi mukaan mm. takin. Noh, ulkona ei ihan niin viileä ollut, sillä kylvin hiestä kävellessäni vauhdikkaasti kohti em. tapaamispaikkaa. Kaikki meni oikein hyvin niin kauan, kun kävelin Fredaa pitkin Temppeliaukion kirkolle. Tämän jälkeen alkoikin oma henk.koht. Tervaneva, Uhman hienosti nimeämä Bermudan kolmio, eli Töölön ratkaisematon labyrintti, salaisuuksien puutarha, päättymätön tarina. Ne pikkukadut. Miten voi olla, että niihin eksyy joka ikinen kerta?

Luulin ottavani diagonaalisen suunnan kohti Manskua siitä kirkon kupeesta ja päättelin tulevani isolle kadulle siinä museon jälkeen. Hyvin päätelty. Ei mennyt kuin järjettömän paljon väärin. Seuraava maamerkki jonka nimittäin hoksasin, oli ravintola Elite, eli olin päätynyt Runeberginkadulle jotenkin kummasti. Hikoilin kuin pieni sika ja hiekka tiimalasissa näytti käyvän pelottavan vähiin. Siispä asiasta mitään oppimatta ja täydessä mielenmyllerryksessä lähdin ottamaan uutta oikoreittiä eli Töölönkatua kohti Korjaamoa. En ole laisinkaan varma siitä, että mihin oikein mielessäni Oopperan asetin kartalla, mutta en ainakaan oikeaan paikkaan, se on selvä. Onneksi Uhma soitti parahultaisesti ja tajusin tarkastella maamerkkejä vähän enemmänkin. Lopulta löysimme toisemme suurkaupungin katujen keskellä ja kaikki oli taas hyvin.

Tänään aamulla en olisi millään jaksanut lähteä töihin. Join kahvia, söin hapankorppuja, haaveilin kuumasta kaakaosta, viltin alla makailusta ja edes etäisesti jostain romantiikkaa muistuttavasta. Kuuntelin Agnes Obelin loistavaa Philharmonics-levyä, sopii todella hyvin sadepäiviin ja biisien välissä kuulin, kuinka sadepisarat iskeytyivät peltiseen ikkunalautaan ja autot alhaalla kadulla roiskivat vettä kaarissa (miksi tästä tuli nyt mielleyhtymä pissaaviin pikkupoikiin?).

Lopulta oli pakko lähteä ja kun jälleen aloin tallustaa Fredaa, vettä alkoi tulla todella kovaa. Kengät kastuivat läpimäriksi muutamassa minuutissa, muista vaattehista puhumattakaan. T-paita on edelleen kostea vaikka olen ollut viimeiset kaksi tuntia kuivassa sisätilassa. Putkassa.

Muistinkin väärin, en olekaan putkassa vaan töissä. Iran-tomaatouuu.

Jotenkin tuolle ryöppyävällä sateella suoritetulla kävelymatkalle automaattisesti valikoitui ääniraidaksi todella, todella vakuuttava ja loistelias levy, eli Swallow The Sunin Emerald Forest And The Blackbird. Koko levy kertoo pikkulapsesta joka tekee kuolemaa. Hänen vanhempansa istuvat kuolinvuoteen äärellä ja kertovat iltasatuja, tietäen tulevan yön olevan viimeinen. Suosittelen enemmän kuin paljon. On varmasti koko tämän vuoden julkaistujen levyjen top 3-listalla.

Nyt istun töissä ja silloin kun en kirjoita tätä, etsin hyviä roudauscaseja netistä. Kuuntelen Cancer Batsia, haaveilen auringonpaisteesta, kuivista vaatteista ja edes jostain romantiikkaa muistuttavasta.


(otsikko Cancer Batsia)

5 kommenttia:

  1. Hah! On pakko nyt tamperelaisen vähän lesota, että minä ole kävellyt Helsingin rautatieasemalta Korjaamolle ihan yksin eksymättä matkalla kertaakaan. (Ja hetken päästä kävelin saman matkan takaisin, kerta herra Doherty ei ollutkaan saapunut maahan).
    No okei, pari kertaa epäröin siinä yhdessä kadunkulmassa, mutta sitkeästi vaan jatkoin eteenpäin, niin sieltä ne oikeat kadut löytyikin.

    Ja sitten vielä että: Jaakko & Jay love love! ♥

    VastaaPoista
  2. Äh, en jaksa korjata kirjoitusvirheitä edellisestä.

    VastaaPoista
  3. mua nauratti tosi paljon toi putka. oon ehkä aika väsynyt. ja myös mä eksyn aina töölöön, siellä on taatusti joku kirous.

    VastaaPoista
  4. Sori Tiina, mutta rautatieasemalta on aika helppo löytää Korjaamolle. Tosin kelpo saavutus se on tamperelaisellEiku. En kyllä oo ajatellut, että Töölössäkin voi eksyä. Ja mulle on opetettu, että Bermudan kolmio on Kalliossa.

    Mutta Jaakko & Jay oli kyllä taas <3. Ootko sä Tiina aivopessyt meidät kaikki? Nurinkurista oli mutta aika hauskaa.

    VastaaPoista
  5. tää oli hyvä teksti, hieno.
    ja meikä eksyy mihin vaan, kaikki on mulle kolmiota. mut mä oonkin maalta.

    VastaaPoista