Laulujen lunnaat

Uusi blogisuosikkini Riikka pähkäili jossain kommentissa laulun aiheeksi joutumista ja sitä, olisiko se kunnia vaiko jotain kammottavaa. Ajattelin nyt kertoa tässä omalta kohdaltani asiasta, eli sen tekstittäjän kantilta.

Meillä oli aikanaan kavereiden kanssa Yhtye. Lopulta olimme kymmenisen vuotta kasassa ja kuten aika usein käy, kokoonpano vaihteli elämäntilanteiden ja keskinäisten kiistojen myötä niin, että viimeisimmässä kokoonpanossa alkuperäisiä jäseniä olin minä yksin. Ilmeisesti Yhtye jotenkin ylipäänsä kyllä profiloitui minuun, joten sinällään varsinkin rumpukiskan miehen vaihtuessa kuin Spinal Tapissa kuunaan, asia ei varsinaisesti yllättänyt.

Kun perustimme bändin, meitä oli kaksi rumpalia ja yksi kitaristi. Minä lupasin ottaa lauluhommat ja nelikielisen kontolleni, kunnes saisimme oikean basistin värvättyä. Luonnollisesti laulajalle myös tekstittäminen tuli vähän kuin sivupuhteena. En tässä bändin vaiheita käy sen enempää läpi, kunhan nyt pohjustan vain tekstittämiseen ajautumiseni.

Koska olen aika lempikeskeinen ihminen, jo alusta alkaen laulujen aiheet käsittelivät ihmissuhteita, lähinnä romanttisia sellaisia ja perinteisimpiä variaatioita, joista eräs suurimmista esikuvistani Jarkko Martikainen juuri hienosti sanoi facebook-päivityksessään: ”Nyrkkisäännöksi saatoin ynnätä, että mitä tuoreempia rakkauslaulut olivat, sitä vähemmän niissä sanottiin. Aivan kuin rakkauden kysymyksissä vastaukset olisivat selkeitä ja aiheita karkeasti lukien kolme: 1. tahtoisin _______n omakseni,2. onneni _______n kanssa ja 3. ________ on lähtenyt, voinko enää elää?”

Näillä minä ainakin lukioikäisen leiskuvalla poltteella ja ehdottomuudella menin.

Biisitekstit pitivät sisällään oikeita ihmisiä, keksittyjä tilanteita, oikeita tilanteita, keksittyjä ihmisiä ja näiden erilaisia kombinaatioita. Yhdistävä tekijä niissä oli se, että tekstit olivat aina minä-sinä-muotoon kirjoitettuja, jotta niistä tulisi henkilökohtaisempia. Se ei ollut tietoinen valinta, se vain valikoitui automaattisesti niin. Näin jälkikäteen tarkasteltuna pystyin ehkä tunnustamaan salattua ihastumista jollekin, kuvittelemaan että jos kirjoitan kauniita sanoja, ehkä se lukion tavoitelluin tyttö ihastuisi juuri minuun, vaikkei koskaan biisiä tulisikaan kuulemaan. Aika turhaan kuvittelin tosin.

Asuessani toista kertaa avoliitossa ja meidän molempien ollessa bändihommissa mukana, jouduin kiperien valintojen ja tilanteiden eteen. Kirjoitin edelleen lemmenlauluja mutta oli pakko alkaa ottaa myös muuta aiheistoa mukaan, sillä avovaimoni toki oletti laulujen kertovan hänestä, myös silloin kun ne eivät kertoneet ja tilanne meni aika... no, epämukavaksi oman ”taiteellisen vapauteni” kannalta. Edelleen niissä tarinoissa kun esiintyi fiktiivisiä henkilöitä ja tilanteita.

Vähitellen laulujen aiheet muuttuivat silkaksi epätoivoksi, varsinkin ihmissuhteen ehtoopuolella ja jos vanhoja tekstejä löytäisin, niin aika varmasti ne olisivat täynnä metaforia pimeässä samoilemisesta, viimeisen valon sammumisesta ja jonkin sellaisen onnen tavoittelemisesta, jota en koskaan voisi saavuttaa. Tyhjään kurottamisesta.

Onneksi yhtyeen musiikillinen linjaus muuttui myös jatkuvasti raskaammaksi ja aggressiivisemmaksi, joten sinälläänhän asia meni aika hyvin putkeen. Nyt en ole enää muutamaan vuoteen kirjoittanut tekstejä laisinkaan ja pitäisi varmaan kokeilla sitäkin jossain vaiheessa. En tiedä yhtään mitä paperille tallentuisi. Aika tyhjästä saisi ainakin aloittaa, sillä parhaimpina hetkinä kirjoitin vähintään yhden tekstin päivässä. Kaava oli koko lukuloman (jonka tietenkin fiksummat käyttivät ylioppilaskirjoituksiin valmistautumiseen, minä lemmenkirjoituksiin) sama. Aamulla kupillinen kahvia eteen, kynä käteen ja kirjoittamaan. Ensimmäinen säkeistö ja kertosäe paperille ja sen jälkeen savuketauko. Toinen kupillinen kahvia ja sen myötä sitten toinen ja kolmas säkeistö ja muut osiot, jos niitä pääni sisällä juuri siinä laulussa kuulin. Tämän metodin hyötynä oli se, että tietynlainen rutiini syntyi ja kun bänditreenejä pidettiin, minulla oli vihko täynnä käyttämättömiä lyriikoita, joita sitten saatoin myöhemmin yhdistellä. Yleisesti pidin tosin ohjenuorana sitä, että teksti kirjoitetaan kerralla alusta loppuun, eikä sitä muutella. Yhdistelyä en pitänyt muokkaamisena niinkään.

Ah niin, alunperinhän tämän piti olla aiheeksi joutumisesta, joten voin kertoa tähän loppuun yhden anekdootin. Olin ollut monta vuotta kaukoihastunut erääseen suomalaiseen näyttelijättäreen ja kirjoitin hänestä jopa (tai siis tietenkin) biisin. Sittemmin hän alkoi seurustella erään ystäväni kanssa ja jossain illanvietossa tämä biisiasia tuli ilmi. Tilanne oli minulle samaan aikaan jännittävä ja vähän hävettävä ja biisin soidessa hämmennyksen määrä tämän henkilön kasvoilla oli hyvin suuri. En muista kuinka järkyttynyt hän oli biisin loppuessa, mutta epäilen että aika lailla. Itse olin silmin nähden hermostunut, sillä tilanne oli jotenkin tirkistelyyn verrattavissa, sillä erotuksella tosin, että tällä kertaa tirkisteltävä sai tietää. Koko loppuillan tunnelma oli epämiellyttävä ja se sama epämiellyttävyys palaa nytkin, kun asiaa mietin.

Tämä teksti ei nyt palvellut yhtään tarkoitustaan, vaan taittui enemmänkin vanhan miehen muisteluhetkeksi omasta nuoruudestaan ja kollektiivisen toiminnan ajoista. Pahoitteluni siis.