maanantai 25. heinäkuuta 2011

The Odd Man Out

Seison parvekkeellani ja annan aamuauringon paistaa silmiini. Sytytän savukkeen, imen savua keuhkoihini ja puhallan sinertävästä harmaaksi muuttuneen usvan yläviistoon. Ratikka kirskauttaa kiskoja kulkiessaan ohi. Kuulen auton kulkevan etäällä, ilmeisesti toisessa korttelissa, naapuritalon takana. Jostain kantautuu remontin ääniä: kilinää, sirkkelöintiä, vasaroinnin aiheuttamaa jyskettä.

Tumppaan savukkeen Lidlistä ostettuun ja sittemmin tyhjäksi juotuun mehupulloon. Otan kulauksen kahvia ja mietin mennyttä kesää. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1997, jolloin aloin ravata erinäisillä bakkanaaleilla, en ollut yksilläkään festivaaleilla. En yksilläkään. Moottoripyörä on vienyt niin paljon rahaa, että pelkästään 120€:n sisäänpääsymaksut ovat pitäneet huolen siitä, ettei ole tarvinnut lähteä kinkeröimään. Olen tosin saanut pyörän huollosta maksaa kesällä n. 1000€ ja vielä menee 500€ lisää tällä viikolla. Tietääpähän harrastavansa jotain, kun on luottokortti ihan tapissa.

Tähänkö minun festaroinnit ovat jääneet? Olen jo muutaman vuoden ollut niin mukavuudenhaluinen, että haluan nukkua mieluummin hotellissa lämpimien vällyjen välissä kuin jossain puoliksi ojassa olevassa, hädin tuskin pystyssä olevassa ja päällekustussa telttapahaisessa, vain herätäkseni puolen tunnin välein ympäröivien bakkanaalien ääniin. Ehkä minusta nyt vain on tullut vanha. Täytän vähän yli kuukauden päästä 33 vuotta.

Astun parvekkeelta sisään, haen lisää kahvia keittiöstä ja istun sohvalle kuuntelemaan Primusta. Tajuan arjen alkavan viikon kuluttua, kesäloman jättäessä hyvästit ja karatessa, vaikka vastahan me tapasimme erittäin pitkän tauon jälkeen.

Olen jotenkin jälleen aivan uskomattoman tylsistynyt. En ole puhunut taaskaan pariin päivään ääneen mitään kenellekkään. Olen lukittautunut tänne kuutiooni ja antanut ajan vyöryä ylitseni. Jos elämääni kuvattaisiin timelapse-hengessä, näkisitte kuinka majoitun sohvallani pääosin kolmessa eri asennossa, verhojen välistä ujuttautuvan auringonvalon määrästä voisi arvella vuorokaudenaikojen perään ja siinä se. Voinette arvella, kuinka paljon tällä toiminnalla muuten saa naisia! Voin kertoa teille, arvon lukijat, kun nyt siellä kiehnäätte epätiedossanne ja suuren kiinnostuksen vallassa. Ei niin yhtään.

Toki jos sitä ihan tieten tahtoen haluaisi uiskennella haaroissansa ja lirkutella erinäisiä lupauksia, pitäisi kaiketi astua asunnosta ulos. Siis muuallekin kuin kauppaan. Jotenkin vain tuo innostus ei ole nyt muassa, se vähän puuttuu kaikesta. Juurikin tuossa Kesiksen kanssa viikko sitten puhuttiin elämän ainutlaatuisuudesta ja ilmeisestä ainutkertaisuudesta, mutta vaikka kuinka itselleni asiaa toitottaisin, en saa itseäni liikkeelle. En, vaikka joka aamu itselleni lupaisin tämän päivän olevan juuri se päivä, jolloin lähden liikkeelle, kävelen jonnekin, tapaan ihmisiä, kuuntelen musiikkia. Olen vain niin saatanan kyllästynyt menemään joka paikkaan yksin, olemaan the odd man out.

4 kommenttia:

  1. Höh, tunnen melkein syyllisyyttä karatessani omalla lomallani muille maille, melkeinhän pitäisi olla the odd woman out ja team ryhmärämänä rilluttelemassa kylillä. Nyt ulos sieltä kuutiosta!

    VastaaPoista
  2. Ei sun pidä tuta mitään syyllisyyttä, sullahan on kuitenkin elämä vakaasti raiteillansa. Mun ja kaltaisteni pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja poistua tämän kuution sisältä. Ehkä vielä niin teenkin oma-aloitteisesti, tänään olin tosin monta tuntia ulkona kaveripariskunnan kutsusta. :) Kaikki ei siis välttämättä olekaan lopussa. :)

    VastaaPoista
  3. No, minä puolestani tein poikkeuksen tänä kesänä ja olen rillutellut sieluni kyllyydestä. Olen löytänyt sisäisen puumani ja siirtynyt näköjään +-30-vuotiaisiin miehiin. Ehkä poden ikäkriisiä, sillä vuoden päästä olen lähes 40-vuotias.

    Minä, kunnollisuuden ja leppoisan kotielämän rakastaja, olen muuttunut lähikuppiloiden tuliseksi rakastajattereksi tuntematta siitä edes kummoisia syyllisyydenpuuskia.

    Kyllästyin olemaan Odd Woman Out ja ryhdyin Pelinaiseksi. (enkä nauti tästä yhtään sen enempää).

    Peace and Love, Mierolainen. The time will come, eventually.

    VastaaPoista
  4. Mun mielestä tuollainen muutos ei ole laisinkaan pahasta. ;) Toki on myönnettävä, että tänä kesänä on keitto maittanut ja terassien penkkejä, viheralueita ja kallioita on kulutettu oikein isolla otteella.

    Kiitos rohkaisevista sanoista, ne jotenkin ovat paikallaan. :) Ehkä tämä kaikki apeus ja yksinäisyys katoaa, kun ylihuomenna astun takaisin työpaikan ovista sisään, näen työkaverit ja heitän työn ulkopuoliselle sosiaaliselle elämälle hyvästit.

    VastaaPoista