Tiistai 13. päivä. Kansainvälinen epäonnenpäivä. Tai sitten ei. Tänään on tultu pakkasella töihin ja hivenen etsitty internetin ihmemaailmasta äänentoistokalustoa. Mukavaa puuhaa. On suorastaan käsittämätöntä että tuosta maksetaan palkkaa.
Eilinen oli hyvinkin ns. normipäivä eli lojuin kotosalla ja en oikein tehnyt mitään. Hivenen katselin erästä brittikomiikkasarjaa jonka dvd-boksin satun omistamaan. Eilen oli myös aika kokeilla astronautin välineitä ja hyvin tuntuivat istuvan. Huomenna on se päivä. Cape Canaveral odottaa jo varmaankin pikkuhiljaa. Uskon että huominen on turhauttava päivä töissä vaan jaksettava on.
Minulla on hivenen ristiriitainen olo nyt tämän kaiken pyörityksen keskellä. Sunnuntaina, isänpäiväaterialla (vuoden ensimmäiset joululaatikot ja kinkkua), isäni ja hänen vaimonsa alkoivat parittamaan minua ties keille heidän tuttavilleen jotka sattuvat olemaan sopivan ikäjakauman sisällä. Tilanne nauratti ensin mutta tajusin että he taitavat olla hivenen jopa tosissaan. Tilanne muuttui hyvin absurdiksi. Pääni sisällä sain nanosekunneissa (prosessorini on uusinta uutta ja hyvin vähän käytetty) vietyä ajatusleikin tilanteeseen jossa luterilaisessa kirkossa tapahtuva vihkimistilaisuus olisi myös itse juhlaparin ensitreffit. Voi sitä riemua joka siitä varmasti syntyisi ja kollektiivisesti ajatukset varmasti olisivat luokkaa ”Voi hyvä luoja mitä nyt?” ”Tuotako minä muka panen?” ”Tuoko muka tulee minuun sisälle?” ”Hyi saatana.”
No, tälle ajatukselle uhraan aikaani vasta vähän ajan päästä, kun olen ensin sisäistänyt ajatuksen ja hyväksynyt sen. Mitäpä suvun eteen ei tekisi ja mitäpä suku ei eteesi tekisikään? Veri on vettä sakeampaa.
Hyvää tiistaipäivää sinne, minä jatkan internetissä lainelautailua ja olen hyvillä mielin onnistuneesta Windsorista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti