The Odd Man Out

Seison parvekkeellani ja annan aamuauringon paistaa silmiini. Sytytän savukkeen, imen savua keuhkoihini ja puhallan sinertävästä harmaaksi muuttuneen usvan yläviistoon. Ratikka kirskauttaa kiskoja kulkiessaan ohi. Kuulen auton kulkevan etäällä, ilmeisesti toisessa korttelissa, naapuritalon takana. Jostain kantautuu remontin ääniä: kilinää, sirkkelöintiä, vasaroinnin aiheuttamaa jyskettä.

Tumppaan savukkeen Lidlistä ostettuun ja sittemmin tyhjäksi juotuun mehupulloon. Otan kulauksen kahvia ja mietin mennyttä kesää. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1997, jolloin aloin ravata erinäisillä bakkanaaleilla, en ollut yksilläkään festivaaleilla. En yksilläkään. Moottoripyörä on vienyt niin paljon rahaa, että pelkästään 120€:n sisäänpääsymaksut ovat pitäneet huolen siitä, ettei ole tarvinnut lähteä kinkeröimään. Olen tosin saanut pyörän huollosta maksaa kesällä n. 1000€ ja vielä menee 500€ lisää tällä viikolla. Tietääpähän harrastavansa jotain, kun on luottokortti ihan tapissa.

Tähänkö minun festaroinnit ovat jääneet? Olen jo muutaman vuoden ollut niin mukavuudenhaluinen, että haluan nukkua mieluummin hotellissa lämpimien vällyjen välissä kuin jossain puoliksi ojassa olevassa, hädin tuskin pystyssä olevassa ja päällekustussa telttapahaisessa, vain herätäkseni puolen tunnin välein ympäröivien bakkanaalien ääniin. Ehkä minusta nyt vain on tullut vanha. Täytän vähän yli kuukauden päästä 33 vuotta.

Astun parvekkeelta sisään, haen lisää kahvia keittiöstä ja istun sohvalle kuuntelemaan Primusta. Tajuan arjen alkavan viikon kuluttua, kesäloman jättäessä hyvästit ja karatessa, vaikka vastahan me tapasimme erittäin pitkän tauon jälkeen.

Olen jotenkin jälleen aivan uskomattoman tylsistynyt. En ole puhunut taaskaan pariin päivään ääneen mitään kenellekkään. Olen lukittautunut tänne kuutiooni ja antanut ajan vyöryä ylitseni. Jos elämääni kuvattaisiin timelapse-hengessä, näkisitte kuinka majoitun sohvallani pääosin kolmessa eri asennossa, verhojen välistä ujuttautuvan auringonvalon määrästä voisi arvella vuorokaudenaikojen perään ja siinä se. Voinette arvella, kuinka paljon tällä toiminnalla muuten saa naisia! Voin kertoa teille, arvon lukijat, kun nyt siellä kiehnäätte epätiedossanne ja suuren kiinnostuksen vallassa. Ei niin yhtään.

Toki jos sitä ihan tieten tahtoen haluaisi uiskennella haaroissansa ja lirkutella erinäisiä lupauksia, pitäisi kaiketi astua asunnosta ulos. Siis muuallekin kuin kauppaan. Jotenkin vain tuo innostus ei ole nyt muassa, se vähän puuttuu kaikesta. Juurikin tuossa Kesiksen kanssa viikko sitten puhuttiin elämän ainutlaatuisuudesta ja ilmeisestä ainutkertaisuudesta, mutta vaikka kuinka itselleni asiaa toitottaisin, en saa itseäni liikkeelle. En, vaikka joka aamu itselleni lupaisin tämän päivän olevan juuri se päivä, jolloin lähden liikkeelle, kävelen jonnekin, tapaan ihmisiä, kuuntelen musiikkia. Olen vain niin saatanan kyllästynyt menemään joka paikkaan yksin, olemaan the odd man out.

Vappu 2011

Löysin tämän tekstin kovalevyltäni äsken, en tiedä miksei se ole tullut julkaistuksi (koska teksti on tylsä? -toim.huom.). Mutta koska en nyt jaksa kirjoittaa mitään, niin olkaat hyvät:

Vappuaattona tulin takaisin kotiin työmatkalta. Istahdin sohvalle ja lepuutin jalkojani hetken, kunnes olikin aika lähteä juhlimaan. Menin kaveripariskunnalleni KooTeelle Kurviin, jossa olikin jo kinkerit alkamaisillaan. Pokeritähti oli luonnollisesti paikalla myös. Istuimme iltaa, nautimme juomista (en kyllä vieläkään pidä punaviinistä, Vaikka se olisi osana sangriaa ja terästetty vodkalla) ja katselimme kuinka Suomi voitti jääkiekossa. Tulosvedossa otin täsmäosuman ja täten olin oikeutettu kolmeen ilmaiseen tuoppiin baarissa.

Jossain vaiheessa matsia paikalle saapui Pokeritähden ex uuden miehensä kanssa. Oli mukavaa nähdä kyseistä herraa pitkästä aikaa. Olemme tutustuneet yläasteelle mennessä eli nopeasti laskettuna 20 vuotta sitten. Oli hurjan jännä nähdä hänen aika paha ikäkriisinsä ja verrata sitä omaani. Ikäkriisini näyttäytyy lähinnä mietiskelyinä siitä, että löydänkö koskaan itselleni sopivaa kumppania, sellaista naista joka jaksaa katsoa tätä typeryyttä päivästä toiseen ja mahdollisesti vielä rakentaa tulevan sukupolvenkin. Vähitellen alkaa nimittäin olla se aika vissiinkin, jolloin tuota ns. perheen perustamista on alettava miettimään.

Hänen ikäkriisinsä taas oli selkeästi erilaista rauhoittumista. Hän katsoi minua vakavin (mutta samein) silmin Rytmihäiriön soidessa taustalla ja kysyi: ”Etkö sä Miero ole jo vanha tällaiseen?” En tiennyt miten reagoida. Vastasin vain ”Öööh, en. Koskaan.” Mies ei oikein meinannut ymmärtää tätä.

Anyhoo, ilta jatkui iloisissa merkeissä. Jossain vaiheessa paikalle saapui Spencer naisensa kanssa. Spencer oli luvannut lähteä Korjaamolle katsomaan Jukka Poikaa. Siinä on tosi rakkaus kyseessä. Heavy-kitaristi reggaeta kuulemaan.

Lopulta lähdimme sitten kohti ravintoloita. Minä lähdin moikkaamaan Kesistä ja muistaakseni söin jonkun kebabin sitä ennen. Muistikuvat ovat aika hämärät ravintolasta mutta muistan kuinka ilmoitin lähteväni kotiin ja vielä reteästi kumijalalla. No en mennyt, kun kävelin koko Kallion halki Hakaniemeen ja siellä hyppäsin ratikkaan ja paukin tänne kotiini.

Olipa tylsä tarina. Totta joka sana.