Mennyttä miestä

Wadap internets? Mitä jengi? Täällä ikinuorekas ja trendien aallonharjalla oleva Miero kirjoittelee pitkästä aikaa tällaista sähköistä kirjettä. Jos jotakuta kiinnostaa, niin kuuntelen samalla Candiriaa ja siinä on kaikki maailman järki saatettu musiikilliseen muotoon.

En ole aikoihin kirjoittanut teille mitään, lähinnä johtuen siitä, ettei elämässä ole oikein tapahtunut mitään raportointiin aiheuttanutta. Kunnes. Ensinnäkin naisrintamalla puhaltavat uudet tuulet. Osa teistä varmaan jo salaa toivoo ja hypähtelee hokiessaan: ”Nyt se tulee kaapista. Se on homo. Oon tiennyt aina.” Mutta ei, näin ei ole käynyt. Olen käynyt treffeillä naisen kanssa. Ihan elävän naisen, eikä minkään sellaisen maasta kaivetun, jonka seurassa näyttäytyminen johtaisi rikosoikeudelliseen vastuuseen, jonka takia nämä tämän sortin asiat tapahtuvat öisEIKU.

Viikko sitten lauantaina heti päästyäni töistä, tapasin ensimmäistä kertaa koodinimi Contourin. Olimme jo aiemmin lähetelleet vimmaisesti sähköposteja, tekstiviestejä ja varmaan olisimme lähettäneet faksejakin, jos sellainen teknologia olisi käytössämme ollut. Ennen tätä ensimmäistä tapaamista olimme toki puhuneet tuntikausia puhelimessa oikeastaan kaikesta maan ja taivaan välillä jo parin viikon ajan. Miksi sitten tapasimme vasta viikko sitten, saatat kysyä ja ihan oikeutetusti. Koska pysyäkseen edes fyysisesti hengissä, on meidän kaikkien tehtävä työtä ja vaikka kyseessä ei olekaan työpaikkaromanssi, niin kumpainenkin meistä työskentelee sellaisiin aikoihin, että valtaväestö on vapaalla. Aikataulujen yhteensovittaminen oli siis vaikeata ja ei väheksytä sitä tosiseikkaa, että asumme eri paikkakunnilla. Että tällaista taas.

Mutta kuitenkin, takaisin tarinaan: Kohtasimme Helsingin keskustassa ja lompsottelimme ympäriinsä kirpeässä pakkasessa, käyden välillä kahvilla, ostoksilla ja syömässä. Tiedätkö sen tunteen, kun toisen kohdatessa tuntuu sille, että kaikki kolahtaa kohdalleen? Minä tiedän. Seitsentuntiset treffit olivat jotakuinkin täydelliset ja hymyilen typerästi jo pelkän tuon viikko sitten tapahtuneen muistelemisesta. Kävellessämme illan hämärtyessä ja eron hetken lähestyessä pitkin Manskua, spontaanisti käsi kädessä, jotenkin kaikki tuntui hyvin oikealle. Tunnetta on todella vaikea selittää, ehkä sellainen jokin valaistuminen ja ylitsevuotava tunne siitä, että näinhän tämän kuuluu olla. En osaa sitä nyt paremmin pukea sanoiksi, mutta eteenpäin.

Kun matkasimme Talviklassikosta tulevien täyteen ahtamalla lähijunalla, minun mennessä takaisin kohti työtä ja Contourin kotiinsa, jotenkin se taianomainen hetki kun katsot toista silmiin ja näet niiden olevan (vielä) täynnä odotusta (eikä esim. epätoivoa kuten tulevaisuudessa tullee olemaan, jos historia toistaa itseään) ja iloa ja kuin yhteisestä sopimuksesta kumpikin lähentää päätään toista kohti, huulet raottuvat, hengitys rytmittyy oikeaksi, silmät sulkeutuvat ja ympäristö katoaa, äänet vaimenevat ja siinä hetkessä, koko universumin tärkeimmässä ja ainoassa paikassa on vain kaksi. Huulet kohtaavat, koko tila sähköistyy ja kylmiä väreitä menee pitkin selkärankaa. Myös tätä kirjoittaessa.

Tulevaisuus siis näyttää tällä hetkellä valoisalta ja kunhan tämä ikuinen, viimeinen talvi loppuisi, alkaisi logistinen puoli olla paljon helpompaa ja riippumatonta VR:n (mielestäni arpajaisverotuksen alaisuuteen sopivasta) aikatauluista. Voisin kirjoittaa teille vaikka kuinka paljon lisää, mutta minun on nyt mentävä suihkuun ja lähdettävä kohti juna-asemaa ja kuljettava junalla kohti onnea. Ja onhan se ihan saatanan hyvännäköinenkin vielä.

Mieron 120 päivää

Moi internet. Taas on vettä virrannut kuvitteellisessa Vantaanjoessa ja Teleks laulanut monta kertaa siitä samasta joesta sitten viime merkinnän. Jotenkin ei nyt ole lähtenyt mitään sellaista elämässä, että siitä olisi kokenut suurta intoa kertoa. Tänään on tosin ollut merkittävä päivä parilla tapaa:

Ensinnäkin, tänään on kulunut neljä kuukautta siitä, kun olen viimeksi polttanut tupakkaa. Jee, hyvä minä. Harvasta asiasta tässä elämän irvikuvassa saa olla ylpeä, mutta laskisin tämän kuitenkin sellaiseksi suoritteeksi.

Toiseksi, tänään oli vuoden ensimmäinen työn ulkopuolinen sosiaalinen kontakti. Tammikuun seitsemästoista päivä. Voi luoja, miten kuvottavaa puuhaa. Sosiaalinen kontakti oli kyllä hyvä, kävin kaverini kanssa katsomassa Sherlock Holmesin seikkailuja oikein isolta ruudulta ja hyvä rainahan tuo. Sovittiin myös lauantaille päiväkaljoittelut duunivuoron päätteeksi, tällä tavalla varmistaen pahan ja heikon olon sunnuntain matkamessuja varten.

Matkakuume on aivan valtava ja paheni kertarysäyksellä luokattoman paljon, kun eilen leikin erinäisillä matkasivustoilla ja löysin pitkään himoitsemani reissun Tokioon olevan aika edullisesti toteutettavissa. Kesäkuussa jos menisi, pääsisi vähän yli tonnilla kymmeneksi päiväksi. Tänä kesänä homma jää väkisinkin väliin muiden suunnitelmien takia, mutta ensi vuoden kesälle voisi yrittää säästää kyseiseen expeditioon. En ole yhtään varma, että kuinka kannattavaa tuonne matkamessuille on nyt lähteä kuolaamaan, mutta mennään nyt sitten, kun duunikaveri pyyteli mukaan.

Tällä viikolla on luvassa duunipuolella itselle uusia haasteita ja sekös vasta onkin mukavaa. Mitään muuta uutta tänne ei sitten kuulukaan, yritän karistaa röökaamattomuuden lieveilmiönä kertyneitä kiloja pois, jos vaikka löytäisi vaimon. Noh noh, eipä liioitella kumminkaan. Ne pienetkin viritelmät joita on suhderintaman horisontissa näkynyt treffien tahi vastaavan toiminnan muodossa, ovat muuttuneet ukkospilviksi ja salamain muodostaneet poikkeuksetta keskisormen muotoisia poltteita verkkokalvoille. Eli ei mitään uutta.

No niin, kiitos hei.

Fall Creek

Heippa taas täältä kotoa. Koska ilmeisesti olen surfannut koko internetin läpi, ajattelin kirjoittaa tällaisen turhanpäiväisen blogimerkinnän ja tehdä sitten jotain muuta. Kuten surfata netin taas läpi tai mennä ulos*.

Joulu oli ja meni ja niin surulliselle kuin se kuulostaakin, nautin aaton loppuosasta kaikkein eniten. Aattona lähdin siis äitini luokse puolen päivän jälkeen ja matkalta soitin Lankomiehelle (vaikkei hän nyt sitä enää teknisesti ottaen ole), joka parahultaisesti oli juuri herännyt ja sen takia ilmoitti saapuvansa myöhemmin käymään ja moikkaamaan.

Syötyämme jouluaterian ja juodessamme kahvia, Lankomies ja siskontyttö saapuivat paikalle, eikä aikaakaan kun paketit alkoivat aueta. Jotenkin kummasti isäni myös saapui paikalle kesken kaiken. Joskus seitsemän jälkeen illalla lähdin taittamaan matkaa kohti kotia erilaisista jouluruoista pullistelevien nyssäköiden kanssa. Päästyäni kotiin nautin hetken hiljaisuudesta yrittäen integroitua sohvaan kiinni selästä ja hanurista. Lopulta lähdin viimein tarkastamaan jo monena vuonna houkutelleen Loosen jouluaaton ja parin tuopin päästä jo palasin kyllästyneenä kotiin. Pienoinen pettymys siis.

Jouluaaton jälkeen en ole sitten oikein tehnyt mitään jännää, ollut vain neljän seinän sisällä, tapanina toki vähän töissä ja sen jälkeen dokaamassa duunikavereiden kanssa dtm:ssä. Nyt kuuntelen Orange Tulip Conspiracya, yhtyettä jonka musiikista on todella vaikea sanoa mitään. Tim Burtonia, Lähi-itää, kaukomaita, Paatosta sekaisin. Suosittelen.

Uuden vuoden suunnitelmista ei ole mitään hajua. Koska olen vanha ja kyyninen, en haluaisi viettää sitä Raatteentiellä eli keskustassa pommitettavana kaikkien amatöörien melskatessa kohtuuttomasti, mutta en halua myöskään missään nimessä mihinkään maalle. Ehkä olen siis kotona ja juon kaljaa yksin ja kuuntelen jotain progea. Fuck my life.

Laitetaan tähän loppuun piristävä Panzerballett. Noin.





*Eipäs nyt liioitella sentään. Menen kylpyyn lukemaan.

(Otsikko Orange Tulip Conspiracya)

Vettä sakeampaa

Joulu on ihan kohta täällä. Ylihuomenna. Istun sohvalla, jalat pöydällä, jauhan purkkaa, Turbonegro soi stereoissa ja joululta ei sitten tunnu yhtään. Tähän varmaankin vaikuttaa vahvasti se, ettei oikein tunnu miltään. Sisko päätti tehdä koko muun perheen joulusta huonolaatuisen olemalla oma erittäin itsekeskeinen itsensä.

Normaalisti olemme aina jouluaattona kokoontuneet äitini luo, siskontyttö innosta ja jännityksestä täristen ja muut muuten vain hyvällä päällä. On saunottu, syöty erittäin paljon mutta hyvin ja sen jälkeen availtu paketteja rauhassa ja rupateltu niitä näitä.

Koska siskoni erosi aviomiehestään (kyllä, hänen aloitteensa) vuoden alussa, on nyt kuulemma joulu jotenkin ihan liian ahdistava kokemus. Vaikka siis kumpainenkin taho seurustelee jo uuden kumppanin kanssa, niin jotenkin nyt on niin ahdistavaa, että piti lähteä Aurinkorannoille dokaamaan ja moikkaamaan tuttuja. Yksin.

Jotenkin aika vahvasti uskon, että siskontyttö, 12 vuotta, ei unohda tällaisia tempauksia ja ottaa mallia omaan toimintaansa. Että on ihan ok toimia itsekkäästi täysin muista välittämättä. Kivoja teini-ikäisen kasvatushetkiä toivotellessa.

Lahjat ovat pakkaamatta ja juuri kun ajattelin tehdä tänään asialle jotain, Pokeritähti laittoikin tuossa viestiä ja pyyteli kaljoittelemaan. Minäpä menenkin. Menee ne lahjat paketeiksi huomennakin. Katsellaan kuinka monta kaljaa sitä tänään jaksaa, päivän ateriointi on muodostunut kahdesta itsetehdystä juustokaurasämpylästä. Tai sämpylä on vähättelyä, enemmänkin sellaisia... leipäsiä.

Näihin jouluisiin tunnelmiin, mustaa joulua toivotellen,

Miero Laine

City Of Cold

Hei vain. Terveisiä täältä joululomalta, joka tänä vuonna on huomattavan erilainen kuin aiemmin. Esim. viime vuonna olin lomalla pari viikkoa (tai ainakin näin olen kehuskellut tuolla facebookissa) ja tällä kertaa loma menee näin:

Olin kymmenen päivää putkeen duunissa ja nyt eilisen (sunnuntai) ja tämän päivän (maanantai) lomalla. Huomenna duuniin tarkistamaan parit asiat ja sen jälkeen ruhtinaalliset viisi päivää vapaata. Sitten töitä yksi päivä, kaksi vapaata, yksi töitä ja sitten vissiin pari vapaata. En tiedä sen pitemmälle ja mitäpä se oikeastaan mulle kuuluisikaan, kun ei juuri nyt kiinnosta. Tällä hetkellä kiinnostaa lähinnä se, että tuleekohan siskontytön joululahja ajoissa perille, vai pitääkö paketoida pelkästään tyhjä laatikko.

Eilen olin vähän krapulassa pikkujoulujen jäljiltä (olin muuten ihan siivosti siellä ja taas oli kauluspaita ja ilmaista viinaa. Tällä kertaa en tosin hukannut omaisuutta, enkä krapulassa laattaillut valtoimenaan makaronilaatikkoa nenästä, toisin kuin viimeksi.) ja söin taas makaronilaatikkoa ja surfailin netissä. Erehdyin katsomaan videoita joissa ajellaan moottoripyörällä alpeilla. Tuli melkoisen vahva halu lähteä oman pyörän luo ja edes laittaa se käyntiin vähäksi aikaa.

Tänään en ollut krapulassa, söin makaronilaatikkoa ja surfailin netissä. Sen lisäksi että ajatus uudesta tatuoinnista ja lävistyksistä kuumottaa aivan hulluna, haluan näköjään myös New Yorkiin ja Torontoon. Pankista joku soitteli vähän aikaa sitten ”keskustelemaan tulevaisuudesta” ja tänään varasin sitten tällaisen keskusteluajan. En kyllä pidä itseäni minään meediona tahi vastaavana, mutta yritän auttaa virkailijaa parhaani mukaan.

Huomenna menen työpäivän päätteeksi ostamaan joulupapereita, laitan glögit kuumenemaan ja paketoin kännissä. Saapahan sitten edes itse nauraa aattona, kun katselee niitä paketteja, jotka nopealla vilkaisulla näyttävät todennäköisimmin sille, kuin laumalle sormettomia apinoita olisi annettu erilaisia kemiallisia huumausaineita, tapettia, liisteriä ja palloja joihin aineksia soveltaa.

Jouluisin terveisin täältä Punavuoresta,

Miero Laine

(Otsikko Raised Fistiä)

Remember, remember, the fifth of november

Ahoj. Olipahan tuossa taas sellainen viikonloppu, ettei paljoa tolkkua näkynyt. Meillä oli lauantaina duunipaikan kemut, sellaiset oikein kauluspaitatyyppiset ja tietenkin alkoholia oli tarjolla. Koska en keksinyt mitään järkevää syytä olla menemättä ns. ilmaisen viinan bileisiin, menin ja voi pojat, ette usko.

Aluksi sivistyneesti kilisteltiin kuohuviinillä ja sen jälkeen alkoikin varsinaiset bakkanaalit: Nelosolutta sai horia kitusiinsa ja drinkkilippuja oli pöydässä melkoinen pino. Näitähän sitten kollegojen kanssa hyödynnettiin, juteltiin työasioita ja naurettiin yhden sankarin taiteilulle virkavallan kanssa (kuulemma siinä vaiheessa oli poliisin ilme muuttunut, kun työkaveri oli repinyt mahastaan irti sähkötainnuttimen piuhat ja ilmoittanut: ”Nyt sulla alkoi alamäki.”).

Tietenkin syötiin fiinisti samalla ja kahvit ja Vana Tallinnat ja mitäs kaikkea. Sitä ilmaista kaljaa oli ja oli ja oli ja lähdin moikkaamaan Pokeritähteä ja muita sankareita Lepakkomieheen joskus yhdentoista jälkeen illalla ja ilmeisesti on jo silloin askel vähän horjunut. Jätin varoiksi myös juhlapaikalle repun narikkaan.

Lepakkomiehestä siirryin Karhunpoikaan moikkaamaan duunin sidosryhmän porukkaa, en tiedä miksi ihmeessä. Sitten loppuukin muistikuvat. Seuraavana päivänä herään puolen päivän aikoihin, valot ja aika helvetillinen olo päällä. Syön aamupalaksi makaronilaatikkoa ja juon omenamehua ja jäävettä paljon (pro tip: jäävesi tekee oksentamisesta mukavampaa, viileä okkapala tuntuu mukavammalle purskahdellessaan raivoisasti ylös nielusta) ja laattaan kolmatta kertaa eläessäni krapulassa. Nam. Neljältä iltapäivällä. Tämän jälkeen alan tehdä lähtöä kauppaan ja alan etsiä vaatekappaleita.

Housut löytyvät sohvalta, kauluspaita pienen etsinnän jälkeen pyykkikoneesta ja takkia ei sitten mistään. Housuntaskusta sitten löytyykin mystinen narikkalappu ja hyvin pieni ja lyhyt flashback mahdollisesta visiitistä Domiin. Soitto Pokeritähdelle ja varmistus asian todellisesta laidasta: siellä oltiin. Ilmeisesti on tullut väsy silmään ja mitäpä sitä marraskuussa takilla ulkona tekisikään?

Taskuista löytyy myös yllättävästi käteistä muutama euro ja nyt taitaa olla aika laittaa korkki taas hetkeksi kiinni. Varsinkin, kun ei tuolta tililtä nimittäin löydy sitten enää rahaa juurikaan. Onneksi en tiennyt tätä eilen, kun darrapäissäni tilasin mm. Ben & Jerry´sin jälkkärikirjan itselleni. Ja ehkä yhden pleikkaripelin.

Että näin. Tänään olen sitten ollut päänsärkyinen töissä ja nyt olen sohvalla enkä varmasti tee yhtään mitään.

Matkaraportti toisesta kulttuurista

Hei kaikki. En tiedä mistä aloittaisi, joten ehkä keskeltä. Tapasin tuossa pari-kolme viikkoa sitten yhden vastakkaisen sukupuolen edustajan, annettakoon nimeksensä Golfari. Ensitreffit olivat luonnollisesti mieleenpainuvat, eivätkä vähiten sen takia, että kävimme katsomassa Meidän Pojan tuolla Kaupunginteatterilla. Ei kovinkaan kepeä valinta, mutta tätä emme säikähtäneet. Treffit sujuivat hyvin ja näytelmän jälkeen oli ainakin paljon puhuttavaa. Aika lensi kuin siivillä ja eron hetki tuli yllättävän nopeasti.

Seuraavan kerran tapasimme melkein viikkoa myöhemmin hyvän latten äärellä. Koska oli sunnuntai, olin tietenkin krapulassa ja sitäkin hauskempi. Kahvittelimme ja koska tarvitsin raitista ilmaa, siirryimme kävelemään pitkin poikin Helsingin katuja. Kävimme jossain näyttelyssä ja kiersimme koko Katajanokan puiden mm. politiikkaa. Lopulta päivä oli muuttunut jo hämäräksi alkuillaksi, näyteikkunoiden suoman valon johdattaessa kulkijoita määränpäihinsä. Kun lopulta erosimme, oli jo pimeää mutta mieli oli luottavainen ja kepeä.

Kolmannen kerran tapasimme elokuvan merkeissä. Kävimme katsomassa Pina Bauschista kertovan dokumentin ja ensimmäistä kertaa ikinä olin todistamassa kolmiulotteista elokuvaa. Mahtava meininki ja aloin jo elokuvan aikana miettiä oman dvd-kokoelman myymistä, sillä tuollaisen kokemuksen jälkeen mikään ei tunnu enää miltään.

Neljännen kerran tapasimme toissaperjantaina, työpäivän päätteeksi Club PRKL:ssä. Olin juomassa maittavaa mallasjuomaani Golfarin tullessa ravintolaan. Vaihdoimme muutaman sanan ja hän tiskille vain palatakseen sieltä punaviinipullon kanssa. Ne teistä, jotka minut tunnette, tiedätte suhtautumiseni punaviiniin. Pakkohan sitä nyt oli sitten juoda ja jotenkin ne viimeiset lasilliset maistuivat jo ihan ookoolle. Harmiton yhdellä rentouttavalla bissellä käynti oli muuttunut traagisesti. Punaviinin päälle parit tuopit ja kello alkoi lähestyä kymmentä illalla. Pahoittelin illan ennenaikaista päättymistä, mutta koska seuraavana aamuna olisi työsuoritteita tehtävänä, olisi kotiin nyt lähdettävä.

Siirryimme ravintolasta ulkoilmaan ja lähdimme kävelemään kohti rautatieasemaa. Yhtäkkisesti Golfari kysyi minulta (ja tähän väliin on sanottava, että tähän mennessä olimme halanneet kerran aiemmalla tapaamisellamme, ei mitään muuta):

-”Kuules Laineen Miero.”
-”?”
-”Tulisitko sä mun luokse yöksi?”

Tässä vaiheessa menin luonnollisesti aika lukkoon ja puntaroin hyvin nopeasti eri vaihtoehtojen välillä. Lopulta, noin nanosekuntia myöhemmin, sain vastatuksi:

-”Ehdottomasti kyllä.”

Lähdimmekin sitten kohti kotiansa kohti kuljettavaa raitiovaunua ja hermostuksissani höpisin vissiin kaikenlaista. Lopulta pääsimme kotiinsa ja hermostuneisuus sen kuin vain lisääntyi. Lopulta oli luonteva hetki mennä sinne ”nukkumaan”, kuten asia tavataan ilmoittaa. Seuraavana aamuna, nukuttuani oikeasti alle kaksi tuntia ja sekin pikkuisissa pätkissä, lähdin kodin ja suihkun kautta töihin. Töissä nieleskelin oksennusta väsymystilan takia ja työpäivän päätteeksi lähdimme käymään kirjamessuilla. Väsymystila ei ainakaan parantunut siellä ja parin tunnin jälkeen lähdimme syömään Neroneen. Tuon ruokailun jälkeen taivaalta putosi melkoinen pommi.

Tallustelimme kohti Viiskulmaa, kun yhtäkkisesti Golfari loihe lausumaan taikasanat:

-”Mun pitää nyt vähän miettiä tätä meidän juttua...”

Sillä samalla hetkellä aloin hyvästellä häntä pääni sisällä, sillä en ole kertaakaan kuullut, että yksikään parisuhdejuttu olisi noiden sanojen jälkeen päätynyt mihinkään muuhun kuin eroon. Erosimme ratikkapysäkillä ja kävelin kotiin. Vain yllättävä kaatosade puuttui.

Nyt tiedän, miltä naisista mahtaa tuntua. Teki mieli lähettää jälkikäteen tekstiviesti, jossa onnitella hyvästä pelistä. Jätin tämän tekemättä ja lähdinkin katsomaan roller derbyä ja juomaan kaljaa katsomoon. Siinä se. Palasin omieni pariin tutkimusmatkaltani.

A Moment Of Stillness

Hei taas täältä internetin toisesta päästä. Aika kuluu huomaamatta ja yhtäkkisesti edellisestä päivityksestä on kulunutkin kaksi kuukautta ja viisi päivää. Mitä tuona ajanjaksona on sitten tapahtunut? Ei oikeastaan lopulta kovin paljoa mitään erikoista. Ehkä suurin juttu on se, että lopetin röökihommat kuutisen viikkoa sitten ja jotten lankeaisi tuon viekoittelevan seireenin soidinlauluihin, olin törpöttelemättä samaan syssyyn neljä viikkoa. Siis täysin absolutistilinjalla. Edellisestä kerrasta lienee kulunutkin kymmenen vuotta.

Nyt olen uskaltanut parina viikonloppuna punkea itseni takaisin baareihin päihtymistarkoituksella, sillä kuten Kesis asian niin osuvasti totesi ollessamme jonkin aikaa sitten On The Rocksissa: ”Mä tykkään susta kyllä tosi paljon, mutta sä oot tosi tylsä.” Ja totta joka sana. Selvänä ihmettelin baarihommaa, kun musiikki soi valtavalla paineella, kurkkuun sattuu huutamisesta, biisien välissä huomaa tinnituksen ja en todellakaan tajua, miten siellä voi viihtyä ilman menovesiä. Kammottavaa puuhaa, eikä tempaukset naurata, vaan lähinnä jännittää että lennetäänköhän me pian täältä ulos? (ei lennetty, toim.huom.)

Edellisen merkinnän aikoihin ravasin treffeillä erään mimmin kanssa ja ”yllättäen” hommasta ei ilmeisesti tullut mitään. Näin ainakin uskallan arvella, sillä olemme viimeksi nähneet kuutisen viikkoa sitten ja kun lakkasin lähettämästä kutsuja tapahtumiin, jotka eivät koskaan käyneet aikatauluihinsa, ei ole yhteydenpitoa ollut laisinkaan.

Tämän jälkeen onkin sitten tapahtunut kaiken ja laista, mutta ne saavat jäädä seuraavaan jaksoon tässä tarinassa. Tämä siis olkoon esipuhe ja ilmoittautuminen elävien kirjoihin vielä kuuluvaksi.

God Is An Astronautia kuunnellen,

Miero Laine

P.S. Seppo on viety talviunille ja kävin siirtämässä autoni paikasta toiseen. Reitti ei ollut mikään kaikista suorin auton akkua ladatakseni. Viikon hermoilun jälkeen posti toi välähtäneen tolpan aiheuttamaa postia ja harvoin olen ollut sakosta iloinen. Tällä kertaa mittarivirhe aiheutti sen, että sanktio menikin rikepuolelle. Ei siis muuta kuin kovempaa ja seuraavaan kertaan!

Duikidavallinen mergintä

Tein tällä viikolla töitä aika paljon. Lyhyin päivä oli 12 tuntia pituudeltaan ja sen jotenkin tuntee nahoissaan. Koko perjantain pysyin edes etäisesti mukana työtehtävissä sellaisella määrällä kahvia, että luulisi vatsahaavan tulevan aika pian. Duunipäivän päätteeksi laahustin treffeille Manalaan. Pidimme hauskaa, piristyin vähitellen ja joimme lompakolleni aika ison loven. Manalasta matkamme jatkui vielä Shakeriin. Joimme loven siellä isommaksi. Yhtäkkiä alkoi väsyttää todella paljon, joten oli pakko keskeyttää ilta ja kävellä kotiin. Tietenkin piristyin kotimatkalla. Naapuritalon porttikongissa nussittiin aika intohimolla. Perinteisesti takaapäin ryskyttivät, miehen paljaat pakarat kadulle vilkkuen ja housut kintuissa tietenkin. Nauratti.

Kotona join vielä yhden oluen ja yhtäkkiä kello oli neljä. 22 tuntia heräämisestä oli kulunut, joten oli suotavaa palata lähtöpisteeseen eli nukkumaan. Heräsin tähän lauantaihin yhdeksän jälkeen. Pari tuntia palloilin kahvia juoden ja pyykit ja tiskit pesten. Sitten sain yhtäkkisen valtavan idean ja kävin ostamassa tuoretta leipää ja pippurikana-ainekset. Siispä kokkaamaan ja ruoan kanssa elokuvaa nukkumaan. Olipa vaikeata katsoa (mielestäni helvetin hyvästä kirjasta tehtyä) Millennium-trilogian toista osaa sohvalla maaten. Nukahtelu ja kelailu olivat suuressa osassa katselukokemusta. En ihan pitänyt elokuvan oikaisuista, mutta oli ehkä silti ihan hyvä leffa. Nyt en tiedä mitä tehdä. Kuuntelen Anal Thunderia ja istun sohvalla. Rahat on tuhlattu naisiin ja viinaan ja vaikka kuinka kaverit Roskapankkiin pyytelevät, en nyt voi. Sunnuntaiksi pitää jostain löytää rahaa ja mennä hyödyntämään Ravintolapäivää vähän. Tarkoituksena on juoda hyvää kahvia, syödä amerikkalaiseen henkeen tehtyä voileipää täytteineen ja ehkä vetää jälkkäriksi pannareita tms.

--------

Kesis kirjoitti deittailun, tai oikeammin parinmuodostamisen vaikeudesta. Totta joka sana. On jotenkin vaikea yrittää jaksaa ja olla positiivisella ajatuksella, kun jokainen oma yritys torpedoituu viimeistään siihen kun vastaa deitti-ilmoitukseen ja vastapuoli haluaa nähdä kuvasi. Pitää ehkä jatkossa lähettää suoraan elefanttimiehen kuva. Tai sitten vain olla lukematta niitä ja siten vastaamatta.

Kuuntelen The Streetsiä ja se vielä lisää tätä vellomista. En keksi mitä muutakaan sitten kuuntelisi. Tähän loppuun onkin hyvä siteerata Mike Skinnerin terävää kynää. Taidan mennä suihkuun ja sitten alkaa valmistautua treffeille. Jos vaikka en mokaisi.

"Right now logic states I need to be not contemplating suicide,
Cos with rational thought it would seem that I need to be not doing the stuff that makes death seem like an easier option,
I need a totally trojan plan right now.

The Streets - Prangin´ Out

Tuikitavallinen merkintä.

Hei vain taas. Istun työpaikalla ja juon kahvia. Jossain soi jazz. Haukottelen ja venyttelen samanaikaisesti. Multitaskaamista. Kävellessäni töihin näin kahden nistin kamppailevan hyväntahtoisen kisailun ja tosissaanolon rajamailla. Toinen huitaisi toista ainakin vaatteita sisältäneellä muovikassilla päähän, osuen samalla viisikymppiseen bisnesmieheen. Mies jatkoi hätääntyneenä matkaansa. Toisen nistin naama oli veressä.

En ilmeisesti olekaan ihan niin kuolematon ja ikinuori kuin aiemmin ajattelin. Kevään ja kesän ryyppäämisestä kertyneitä kiloja pitää saada pois. Ostan mustikkakeittoa. Yritän syödä puuroa aamuisin. Kävelen töihin. Muutama kilo pois ja sitten... niin, mitä sitten? Voin taas juopotella ja heilua kylillä? Olen päättänyt olla tällä viikolla juomatta iltaisin oluita, vaikka työpäivät ovatkin minimissään 12-tuntisia.

Muutenkin ehkä vanhenen sittenkin. Olin sunnuntaina treffeillä todella kauniin naisen kanssa. Treffien alkupuoliskon pelkäsin kyseessä olevan jonkun sairaan mielen virittämä piilokamera tahi vastaava. Treffit sujuivat hyvin ja yhteisiä mielenkiintoja löytyi paljon. Join itseni humalaan vahingossa, seuralainen ei juonut ollenkaan alkoholia. Hyvä minä. Ilmeisesti olemme menossa vielä uudelleen treffeille, perjantaina työni jälkeen. Syömään. Perjantai-iltana syömään ravintolaan. Kuka olisi uskonut? En minä ainakaan. Enkä ehkä syö kumminkaan.

Sain eilen kuulla, että Yhtyettä on verrattu joissain paikoissa Happoradioon, Tehosekoittimeen ja alkuaikojen Mokomaan. Hymyilytti. Tehosekoitin on kiistatta hirvittävää paskaa alusta loppuun, mutta nämä kaksi muuta verrokkia? Happoradiota voisi verrata Yhtyeeseen osittain ja alkuaikojen Mokoma kuulostaa imartelevalle. Yhtyettä on pyydetty takaisin eloon ja haluaisinkin puuhailla noita hommia. Neljän vuoden tauon jälkeen, vailla harjoittelutiloja, on aika vaikea lähteä starttaamaan mitään toimintaa.

Taidan nyt mennä. Tai siis, en tietenkään mene mihinkään, vaan jatkan tässä istumista. On vain luontevampaa lopettaa merkintä sellaiseen illuusioon, että olisi johonkin kiire ja siksi ei voi kirjoittaa enempää. Näin lukija ei saa tietää, ettei blogistilla ole yhtään mitään kerrottavaa ja se on häpeä. Eli siis, taidan nyt mennä. Moi.