Minulla on tiedossa todella hyvä otsikko, mutta tämä ei ole se.

Minä ymmärrän yksinäisyyttä. Ymmärrän sen tunteen kokonaisuutta ja kaikkivoipaisuutta, sitä kuinka se kietoo kätensä ympärille eikä päästä irti. Tiedän kuinka musertava on sen paino kun se istahtaa rintakehän päälle koko painollaan, blokkaa polvillaan kädet ja tökkii sormella silmään ja sanoo ”ähäkutti”.

Tarvitsisin ehkä vähän lomaa. Työ ja koulu pitävät minut niin kiireisenä ja kaiken energian imureina, että kotiutuessani päivän seikkailuista, olen kuluttanut sosiaalisesta energiastani valtaosan, joskus jopa kaiken. Tämä on hyvin väärin avovaimoani kohtaan ja sitä häneltä eilen pyysinkin anteeksi.

Pyydän myös anteeksi teiltä, arvon tavaajat, sillä tämä teksti ei ole kovinkaan jäsentynyttä ja siksi pomppivaa.

Aamut ovat minulle tärkeitä. Herään kukonlaulun aikoihin, päästän duo shiteatersin ulos ja laitan kahvin tippumaan. Nautin kahvista, surfailen netissä ja vain nautin. ”Mistäkö?” kysyy Tapio Viitasaarelta ja minä vastaan ”yksinolosta”. It’s mierotime, baby. Älä ymmärrä väärin, minä pidän kyllä seurasta ja tarvitsenkin sitä, mutta niin monen (3,5 toim. huom.) vuoden yksinasumisen jälkeen, tottuminen siihen, että kotona onkin aina joku, on opeteltava asia. Yksi maailman tärkeimmistä asioista on olla jotakuta toista varten läsnä, minä tiedän sen ja olen iloinen ja ylpeä kun saan olla täällä vaimokettani varten, mutta tarvitsen myös näitä aamuhetkiä, hetkiä ihan vain itselleni ja itseäni varten.

Mitäs muuta?

Eilen vedettiin päivän päätteeksi glögikännit ja katsottiin bdsm-porEIKU moikka.

Pikainen ilmoitus elossaolosta

Uusi Katatonia soi työpisteellä ja silmät tuijottavat hivenen lasittuneina eteenpäin. Kahvia saa kolmen vartin päästä. Päivän neljäs muki on varmasti juuri se jota tarvitaan. Tämä viikko on ollut aika raskas ja tällä hetkellä mielessä on lähinnä ensi viikon sunnuntai ja sen tuoma krapulainen vapaapäivä. Vapaata tässä ei olekaan sitä ennen. Tällä viikolla tunteja kertyy jotain 70 ja ensi viikolla kymmenkunta enemmän. Kuten kovin kliseisesti tavataan sanoa, ”ei parane valittaa näinä aikoina”.

Eilen ihastuin Leea Klemolan maailmaan luennolla. Sopivan dekadenttia puheenvirtaa ja ajatusmaailmaa. Oli kovasti naurussa pitelemistä hänen puhuessaan Kohti kylmempää-näytelmän syntymisestä ja sen ilmastonmuutoksen tematiikasta. Kuka muu voisi käyttää argumenttina ilmastonmuutoksenvastaisuudestaan seuraavaa: ”Eihän täällä kukaan saatana halua asua jos ei ole kylmä. Sitä paitsi, mulla on todella hienoja talvivaatteita ja… sitten ne pitää myydä, eikä niitä kukaan osta, jää rahatkin saamatta.” Siinäpä olikin päivän parhaat hetket.

Työpaikalla eräs duunikaveri teki ns. oharit eli päätti keskittää voimavaransa töihintulon asemesta dokaamiseen ja jouduin täysin valmistautumatta tosipaikan eteen. Kädet hikosivat ja otsa oli kuin Niagaran putoukset kuunaan, mutta paria mokaa lukuun ottamatta selvisin aika hyvin. Työryhmältä tuli kiitoksia suoritteen jälkeen ja kun viimein pääsin lähtemään kotiin, huomasin junaan istuessani olevani todella väsynyt.

Kotona minua odottikin sitten suhteellisen villi eläintarha vaimokkeen huidellessa jossain viinamäen kuvioissa. Huomasin olevani jo liian tottunut nukkumaan kaksin. Laittaessani makuulle olo oli kovin yksinäinen ja kylmähkö. Siispä vierihoitoa koirasta ja hyvät kuusi tuntia unta.

Aamulla heräsin kolme varttia ennen herätystä siihen, että duo shiteaters tuli minua herättämään. Toinen makaamaan viereen ja toinen läähättämään naamalle. Oksennuksessa oli vähän pitelemistä. Ja nyt sitten tosiaan istun töissä ja odotan tositoimien alkamista, ja sitä kahvia oikeastaan vielä enemmän.

Odotan myös alkuviikkoa ja auton laturin korjaamista. Tänään oli jo hivenen ongelmallista päästä juna-asemalle, toivottavasti uskollinen pirssi kestää kotimatkan verran vielä.

Vokotteluteknisistä syistä mainittakoon, että toki odotan vaimokkeen kotiutumista ja hyvässä lykyssä saatan vielä nähdä tissitkin tänään. Voi pojat, olisipa onni myötä.

Päivitystahti jatkuu verkkaisena mutta lupaan muuttaa asianlaitaa kunhan nämä kiireet helpottavat. Kerrohan vitsi?

Land Of Sunshine

Oh lordah, kylläpä onkin kulunut aikaa edellisestä merkinnästä. Ulkona mylvii valtaisa tuuli, miltei vaakatasosta tuleva sade rummuttaa ikkunoihin, M. Laine istuu tietokoneella, juo kahvia, syö pannaria ja kuuntelee Faith No Morea. Kyllä, nyt on aika kirjoittaa merkintä.

Syksy on aika kiireistä aikaa. Duunin ja koulun yhteensaattaminen aikataulullisesti jo itsessään on iso pala kaakkua, mutta sen päälle kun vielä valutellaan muutto ja siihen liittyvät asiat (pakkaus ja purku), alkaa olla konditorian täydeltä baakkelsia.

Käsiin ja jalkoihin jomottaa. Ollaan tässä parina iltana pystytetty Auschwitzia pihalle, puusta ja raudasta muodostuvan kyhäelmän paaluttaminen on aika voimia kuluttavaa puuhaa. Onneksi se myöhemmin tapahtuva paaluttaminen sitten vie muidenkin lihaksien voimavaroja. Ehe ehe.

Niin joo, vaihtui tuossa loppukuusta koti ja kunta. Hei hei, Helsinki, terve pikkukaupunki. Keskiluokkainen elämäntapa on nyt totisinta totta. Avoliitto, omakotitalo, sauna, takka, koiria, kissoja, mitä lie. Hyvä meininki. Auto on otettu pois seisonnasta ja on juurikin tällä hetkellä pajalla korjattavana. Esim. juuri tällaisia kelejä varten se on hyvä olla olemassa. Muutaman kilometrin päässä on lähijuna-asema ja junallahan sitä tuleekin puksuteltua töihin pääasiassa.

Otin muuten tälle päivälle matkamusiikiksi ensimmäistä kertaa ikinä (tähän ei nyt lasketa muutama vuosi sitten tapahtuneita paria kokeilua, jotka päättyivät volyymiteknisiin ongelmiin) podcasteja. On hyvä aloittaa tutusta ja turvallisesta menosta, joten Korporaation jullit saavat nyt sitten viihdyttää minua junamatkallain.

Mitäs muuta tässä on lähiaikoina tapahtunut? Hmm, olen kolvannut dmx-kaapeleita, tutustunut Congon sielunelämään ja huomannut pitäväni siitä kovasti. Tänään menen taas istumaan DM1000:n taakse ja jos oikein hurjaksi heittäydyn, saatan myös koskea Spark 4D:hen. Käytiin vaimokkeen kanssa katsomassa stand upia ja Callistoa mutta siitäkin on jo kolmisen viikkoa.

En oikein osaa nyt sanoa mitään, asetella sanoja peräkkäin, pahvilaatikot ahdistavat minua. Haluaisin polttaa puita takassa, puutilanne on vain sanoinkuvaamattoman huono. Mielestäni lakiin pitäisi nakerrella pykälä, joka vaatii syysmyrskypäivinä ilmaiset puut niitä tahtoville ja vapautuksen työstä. Jotta voi vain fiilailla himassa.

No oh hoh.

Kun ihminen vaikkapa vaihtaa työpaikkaa, aloittaa uuden harrasteen, vaihtaa kaveripiiriään tai muuta sellaista vastaavaa, jotain että on uuden ihmisporukan kanssa tekemisissä aktiivisesti ja säännöllisesti kumminkin, on hyväksytyksi tulemisen kokeminen tärkeätä.

Eräs varmimpia tapoja osoittaa ihminen tervetulleeksi ja vähän niin kuin ”sisäpiiriin”, on antaa hänelle lempinimi. ”Mistäs nyt tuulee?” kysyy Jaska Heinolasta, samalla kun yrittää etsiä jotain luukutettavaa äitinsä asunnosta. Ei oikein mistään. Tämä havainto iskostui päähäni tuossa päivänä eräänä, kun eräs ala- ja yläasteaikainen (tämän jälkeen mies olikin sitten koulunsa käynyt ja siirtyi suoraan työelämään) luokkatoverini nimesi itsensä uudelleen Facebookissa.

Tämä ennen Martti –nimellä tunnettu mies, on näköjään nykyään kaksiosaisen etunimen miehiä. Että Mara-Martti. Mikäpä minä olen tuomitsemaan? En oikein mikään, mutta tulin tästä tapahtuneesta oikeastaan vähän surulliseksi. Olen suhteellisen varma, että mies on ihan itse itselleen antanut tämän lisänimen. Tämä sai minut pohtimaan hyväksytyksitulemisen ja ihmisyyden tärkeyttä. Kuinka jokaisen on oikeasti tärkeätä krooh pyyh…

Harmittaa kun en jaksa tuosta alkaa kirjoittaa. Olisi kivaa oikeastaan jos jaksaisi. Olisi myös mukavaa jaksaa nostaa valtamerialus suorille käsivarsille ja samalla pompotella jotain pikkuplaneettaa jaloilla kuin jalkapalloa.

Minulla loppuu näköjään aika kesken tässä aamussa. Niinpä joudun lopettamaan tämän merkinnän nyt tähän, mutta muistuttakaahan lapsoset, että kirjoitan eksklusiivisen naisen tyydyttämisen oppaan. Tai sitten voin vain vastailla kysymyksiinne. Tietotaitoa nimittäin löytyy.

Näihin kurkoileviin sanoihin,

M. Laine, liioittelija.

Our Ride to the Rectory

Nyt on kai minun vuoroni sairastaa. Jälleen. Jo kolmas kerta tänä vuonna flunssassa. Tämä alkaa tuntua vähitellen sille, kuin pelattaisiin jotain sairasta (sic) peliä ja nyt on selkeästi vähintään semifinaalivuosi menossa. Pyydän saada pisteenne ja aplodinne.

Bunkkerin lattialla lojuu S-marketin HeVi-kassi puolillaan käytettyjä nenäliinoja. Niistäminen macht frei, ilakoitsee bakteerit nenäonteloissani. Minä olen tarmokkaasti vapautellut ja katsellut erilaisia dokumentteja netti-tv:stä. Eilen kävin töissä kääntymässä ja kotiin tullessani ostin kolme elokuvaa, pari levyä ja litran maitoa. Ja lihapiirakoita pitkästä aikaa. Hivenen kärsii nykyinen terveellisesti syöminen. Mutta toisaalta, pari lihistä ja jääkylmää maitoa… on nom nom.

Tabasco ilmoittelee olemassaolostaan kurkussani.

Olen seilannut musiikillisesti taas pitkin poikin merta. En niinkään valtamerta sillä lähipäivien orkestereista vain Kemopetrolin voi laskea kuuluvan valtaväestön suosikkeihin. Kemojen koko tuotannon kuunneltuani eilen, oli aika ottaa haltuun vanhaa Extolia, en pitänyt kyllä vieläkään siitä. Kahdesta viimeisestä levystään kyllä pidän.

Nukuttuani yön jälleen moniosaisena ja polveilevana (kuin nelipolvinen trokee), olen tänään ottanut löysin rantein ja nauttinut teeni seuraksi Moonsorrowia, Team Sleepia ja seuraavaksi tulee sitten Auf Der Mauria.

Japaniin pääsisi nyt alle viidellä satalappusella. Siis silkat lennot vailla majoitusta. Ehkä on siis aika päättää tämä merkintä, mennä suihkuun ja aloittaa pakkaaminen.


(Otsikko Team Sleepia)

Tämän päivän aamu.

Musta kahvi mataa uskollisessa mukissani, höyry kieppuu hypnoottisesti ja määrätietoisesti ylöspäin kohti kattoa ja kenties ylempiä kerroksia, stratosfääriä ja avaruutta. Annan höyryn leikkiä dervissinomaista leikkiään hetken, kunnes vakain ottein kaadan maitoa mukiin, lopettaen täten höyryn höyrypäisen leikin kuin seinään. Minulla on valta päättää elämästä ja kuolemasta. Hahaa, siitäs sait, paskahöyry.

Laitan Parliamentin Mothership Connectionin soimaan, asettaudun lannistetun kahvini kanssa näyttöpäätteelle ja alan selata maailman tapahtumia internetistä. Maailman tapahtumista en kylläkään aio raportoida sen enempää, ihan vain ollakseni sitomatta tätä merkintää mihinkään tiettyyn päivään tai kuukauteen (vink vink, jälkipolvet). Voit itse vaikka käydä lukaisemassa uusimmat otsikot, ujuttaa kätesi housuihisi, kosketella itseäsi ja samalla kuvitella minut lukemassa niitä samoja uutisia.

Hakiessani toisen kupillisen kahvia, tajuan vatsani kurnivan ruoan perään. Harkitsen hetken, muistelen erilaisten ruokatarvikkeiden varastosaldoja ja vertailtuani niitä vallitseviin energia- ja viitseliäisyysmääriin, päätän hakea leipää. Eilen leivottua kauraleipää jonka päälle juustoa ja kurkkua, jos nyt ihan tarkkoja ja todenmukaisia halutaan tässä olla.

Mutustan leipää ja hörpin kahvia, selailen internetiä ja kuuntelen musiikkia. Nautin joutilaisesta aamusta ja päätän lähteä puolen päivän aikaan liikkeelle. Päätän kirjoittaa myöhemmin kuulumisista. Siirrän aina eteenpäin. Taaksepäin tosin olisikin aika haastavaa siirtää. Usko siirtää vuoria. Tämä merkintä loppuu rimmaavaan sanaan ja saat itse valita, onko se sinun mielessäsi nuoria vai huoria?

Harhaanjohtava otsikointi tähän.

Joskus se on todella pienestä kiinni. Tiedättehän ne hetket kun elämä vilisee kuvasarjana sielun verkkokalvoilla esim. auton lähtiessä hanskasta oikein kunnolla tai kun näet kaatuvan betoniauton syöksyvän kohti? Tai kun yleiseen menoon kyllästynyt karannut virtahepolauma ottaa sinut ajojahtinsa kohteeksi pienellä saarella. Tai kun… no joo, ymmärsitte varmaankin. Osa ihmisistä ei ymmärtänyt, mutta en jaksa ta-vut-taa koko tekstiä. Y-rit-tä-kää pär-jäil-lä.

”Mikä on M. Laineen elämänlankaa ollut noin liki katkomassa?” saatat kysyä, mahdollisesti samalla vähän haukotella ja kouraista kädellä haaroja(si/an). Ei mikään. Ei tässä nyt ole ollut lähtö lähellä (ainakaan niin, että nöyrä kertojanne olisi siitä tietoinen). Toiset asiat vain ovat pienestä kiinni. No sinä kysyt sitten seuraavaksi, että ”mikä?” ja minä tässä jaarittelen ja kylläpä käy tylsäksi tämä nyt. Asiaan siis.

Eilen kävellessäni julkisesta kulkuvälineestä kohti kotia, näin potentiaalisen kantapaikkani ohittaessani, että tuttu baarimikko oli työssään. Nopea päätös käydä ”yhdellä” ja sitten jatkaa matkaa kotiin.

Joskus se vain on todella pienestä kiinni.

Muutamaa tuoppia ja yhtä varta vasten minulle sorvattua drinkkiä myöhemmin pääsin vihdoin ja viimein kotiin. Täällä piti sitten vielä varoiksi juoda lisäolut ja kuunnella Meshuggahin ihanan villejä rytmityksiä. Tässä minä nyt sitten juon aamukahvia ja kello käy puoltapäivää. Työaika on virallisesti alkanut pari tuntia sitten, taidan mennä vaikka viisi tuntia myöhässä sinne. Siitähän saavat, megabitches.

Observation Slave

Mitä jengi? Häh? Taas on kevyttä taukoa ollut merkintöjen välissä, mutta no biggies, se on uusi musta ja fleece. Taukoilu siis. Miero vetää ihan muodin huipulla ja aallonharjalla. Juuresharjalla.

Kakskyt kiloa kävijöitä on näköjään mennyt rikki, kiitos klikkailusta. Sikäli jos siinä nyt on edes mitään varsinaista kiittämistä, per se.

Koulu on alkanut taas, kesäloma loppunut ja touhuprosentti on huipussaan. Tälle viikolle, ihan vain esimerkinomaisesti, työtunteja kertyy yhteensä 72, mutta eipä tuo haittaa. Näkyyhän se sitten vissiin palkassa.

Alun perin piti kirjoittaa merkintä, jossa luotaisin villein sanakääntein ja tuokiokuvauksin läpi muutaman viime viikon. Nyt tilanne näyttää vahvasti toisenlaiselle. En jaksa muistella, eikä varmaankaan kerrottavaakaan liene kertynyt sen kummemmin. Perusmenoa eli kolmen d:n järjestelmällä Duunia, Datailua, Dokausta.

Tekisi mieli toimia Kesiksen esimerkin mukaan ja varata aika leimapenkkiin, rahavarainnot ovat vain mystisesti, myskisesti ja kystaisesti kadonneet jonnekin (tähän kohtaan leikkaus sarjakuvasankariin joka pui nyrkkiään ylös taivalle ja huutaa ”DAMN YOU, BARS!”) ja piakkoin on oravannahat muutenkin kovin tiukoilla. Siitä sitten joskus toiste lisää.

Ja aivan hetken mielijohteesta otetaan tähän loppuun päivän top-4 (tee toki omasi!) ja mennään jokainen sen jälkeen oikeisiin hommiin:

1. Moccamaster (uskolliset kumppanit)
2. Soilwork (audiovirta)
3. Musta (sielun väritys)
4. Kaksihaaraisten metsästys (hypnoottiset ajanvietteet)


(otsikko Soilworkia)

Ten Ton Hammer

Kesällä on hyvä lomailla, jos ei ole töissä. Töissä lomailu ei ole suotavaa ainakaan palkanmaksajan kannalta. Nyt en ole töissä vaan krapulassa kotona. Tästä päivästä voi tulla hirvittävä. Mutta siis, mennäänhän menneisiin aikoihin.

Käytiin Pirpanan kanssa Savonlinnassa viime viikolla. Vettä satoi joka päivä, ei tosin jatkuvalla syötöllä kuten lause saattaisi antaa ymmärtää, ilman tätä korjaavaa sivulausetta. Käytiin Olavinlinnassa, syömässä lörtsyjä ja ihmettelemässä torin pienuutta versus lapsuuden ajan kesien muistokuvat ja torin myyntituotteiden rikkaudenvähyys. Pääosa ajasta oltiin isäni mökillä Saimaan juurella.

Machine Headin versio Hallowed Be Thy Namesta on muuten aivan uskomattoman hyvä.

Perjantaina näin pitkästä aikaa ystävääni Stereota, sitten olin humalassa. Lauantaina näin siskoa, lankomiestä ja muutamaa muuta. Juhlittiin Yhtyeen basistin kihlautumista naiseensa, hieno mies ja erittäin hieno vaimoke. Sitten oltiin humalassa.

Eilen menin muuten päivällä Alppipuistoon Stereon kanssa parantelemaan krapulaa ja nauttimaan kansanmusiikista. Oli siellä ihan hyviäkin vetoja, yksi totaalisen paska ”mukahauska” naisduo kyllä pilasi fiiliksen vahvasti. Ihan rentona ei voinut olla, paikalla oli myös pahamaineisen kansantanhujengin edustajia, joten piti olla skarppina ja varuillaan.

Illalla sitten erittäin rakasta ystävääni Burgeria ensimmäistä kertaa noin vuoteen. Olimme ns. best mates viidennestä luokasta lukion loppuun asti ja sen jälkeenkin hyvin tiiviisti tekemisissä. Sitten tuli kaikkia parisuhteita ja muuta paskaa väliin. Nyt kumminkin sitten tavattiin pitkästä aikaa ja vaihdettiin kuulumisia oikein kunnolla. Burger on myös rauhoittunut ja asettunut aloilleen, kihlaantunut naiseensa ja selkeästi tavallaan onnellinen. Juomatapojaan ei ole onneksi muuttanut vaan vieläkin sylki valuu pitkin leukaa, lompakot, puhelimet ja kortit katoavat ja nainen on epätyytyväinen. Pojat on poikia.

Puhuttiin yhteisen ystävämme itsemurhasta ja elämästä ylipäänsä aika syvälliseen sävyyn. Biologisen kellon tikityksistä ja muista asioista, prioriteettien muuttumisesta (koska mehän olemme täydellisiä miehiä) parisuhteen edetessä ja etenkin siitä, kuinka miehet eivät käy kahvilla keskenään. Jos nähdään niin kaljaahan siinä juodaan. Niin mekin teimme. Sitten oltiin humalassa.

Kun minä lähdin baarista kotiin, Burger päätti jatkaa iltaa vielä, suostutteluistani huolimatta. Aamulla tuli tekstiviesti, että mies oli päässyt kotiin ja nukkunut eteisen lattialla. Heräsin viestiin, valot ja tietokone päällä.

Minun pitäisi pakata ja hypätä junaan. Hahmottelen henkisesti pakkauskarttaa, merkkaan rukseja sinne tänne ja alalaitaan ehkä jo kirjaan (arvioituja) askelmääriä ja ilmansuuntia.

Tähän ihan loppuun haluan sanoa, että Annareetan uusin merkintä on ihan törkeän hyvä. Kantsii lukaista.

Näihin kuviin ja tunnelmiin.

(otsikko Machine Headia)

Riga, Latvija

Käytiin sitten Pirpanan kanssa Lähi-idässä. Tarkemmin ottaen matkakohteena oli Latvian pääkaupunki Riika. Matkan alku näytti hyvin pahalle herätessäni tiistain ja keskiviikon välisenä yönä kuumeeseen. Töihin oli kumminkin pakko mennä ja huomasin työskentelyn tapahtuvan puolella nopeudella normaaliin verrattuna. Kaikki tuli kumminkin hoidetuksi ja sain olla taas ylpeä yhteiskunnan rattaan osanen, osa tuottavaa kasvotonta koneistoa.

Torstain vastaisena yönä heräsin todella kipeän oloisena ja mittailinkin virallisiksi lukemiksi 39,2 ºC. Aamulla herätessä kurkku oli aivan uskomattoman kipeä, puhuminen teki todella pahaa ja olo oli suorastaan epätodellinen. Tavarat rinkkaan ja lääkäriin kysymään matkustuslupaa.

Lääkäri katsoi minua päätä pudistellen ja suorastaan yläsyöttöluukku auki, kun kerroin suunnitelmastani mennä ulkomaahan. Pienen keskustelun jälkeen matkalupa onneksi heltisi, diagnoosina nielutulehdus ja taskuun vielä penisilliinikuurin resepti.

Siispä junaan ja Pirpanan tykö. Palelin sohvalla täysissä vaatteissa peiton alla Pirpanan pakkaillessa kamojaan ja parin pysähdyksen jälkeen otimme suuntimaksi lentokentän. Olin positiivisesti yllättynyt matkan lyhyydestä (varsinkin myötätuulen vielä leikatessa tunnin lentoajasta vartin verran kumpaankin suuntaan lentäessä), lentokoneiden kaiutinjärjestelmän paskuus yllätti taas. Pikavauhtia sanelluista säännöistä koneessa ei saanut yhtään mitään selvää, vaan taitavathan nuo nyt olla valtaosalle matkaajista ihan tuttuja ennestäänkin.

Päästyämme perille, matkasimme bussilla keskustaan ja tallasimme sieltä hotellille. Välimatkojen lyhyys yllätti hyvin positiivisesti, samoin se, että hotellin kupeeseen oli rakennettu turisteja varten maamerkiksi Stalinin hampaaksi kutsuttu Latvian tiedeakatemian rakennus. Oli suhteellisen paljon helpompi löytää perille. Hotellille päästyämme kävimme juomassa hotellin baarissa yhdet limonadit ja sitten olikin laitettava yöpuulle. Hymyilytti nukkumaan mennessä päivän transportaatiovälinekattauksen suuruus: Ratikka, metro, juna, kaksi henkilöautoa, lentokone, bussi ja apostolinkyyti. Kaksipyöräiset, veneet ja laivat enää jäivät puuttumaan.

Perjantai valkeni vähän paremmassa kunnossa, noin neljän tunnin yöunien jälkeen. Hotellin mukavan aamupalan jälkeen oli lähdettävä ostamaan hotellihuoneeseen mm. vettä ja jotain muuta juotavaa, varsinkin peläten yöllisen hikoilun aiheuttaman nestehukan tulevan uudestaan seuraavana yönä.

Ainoa ruokakauppa jonka löysimme, oli paikallinen Stockmann, kauppa, johon en normaalisti mene kyllä oikein millään asioimaan. Mitähän sitten? En näköjään muista. Hotellille mentiin ja ehkä lojuttiin siellä. En muista lähdettiinkö sieltä enää mihinkään, olo ei ainakaan ollut kauhean hyvä. Tosin paranemaan päin koko ajan.

Lauantaina löydettiin turisti-info ja saatiin kulkuohje paikalliseen eläintarhaan. Tarhassa oli aivan sikana ihmisiä ja näitä kaikkia tuntui yhdistävän täysi piittaamattomuus ruokintakieltoa kohtaan. Eläimet olivat oppineet tekemään jopa temppuja karkin toivossa. Sääliksi kävi varsinkin yhtä psykoosissa ollutta mustakarhua. Vaan oli siellä mukavaakin. Mangusteja, paskaeläin ja muita mukavia juttuja nähtiin ja päädyin siihen, että kirahvi on minun ehdoton suosikkini kissaeläimistä.

T.G.I. Friday’sissa käytiin syömässä ja se oli täydellinen muistutus siitä, mitä oikeasti hyvät hampurilaiset ovat. Suomeen tarvitaan ehdottomasti vastaava paikka. Illalla hotellilla juotiin kai parit kaljat, vettä tuli ainakin aivan hulluna ja yllättäen väsytti.

Sunnuntaina lähdimme käymään Miehitysmuseossa, sen viereisessä Pyhän Pietarin luterilaisen kirkon tornissa katselemassa maisemia ja lopulta lähdimme etsimään tarunhohtoista Ai Karamba! -nimistä ravintolaa. Matkalla bongasimme mukavia puistoja, paikallisen Kansallisteatterin ja mukulakivikatuja. Pääsimme perille vain huomataksemme, ettei kyseistä ravintolaa ole olemassa ainakaan siinä osoitteessa joka meillä oli tiedossa. Siispä kävelimme takaisin (olisimme menneet moikkaamaan Suomen suurlähettilästä mutta eipä tainnut kiinnostaa olla töissä sunnuntaina) vanhaan kaupunkiin ja menimme syömään hippihenkiseen John Lemoniin. Voinen suositella sitäkin. Ainakin se oli koko reissun ainoa paikka, jossa kuultiin edes vähän raskaampaa musiikkia (RATM: Killing In The Name Of). Muutoinhan Riiassa soi suhteellisen paska musiikki.

Illalla sitten vähän enemmän alkoholia hotellin baarissa (ullathuuus!).

Maanantaina olikin aika luovuttaa huone puoleen päivään mennessä ja lento lähti vasta seitsemän jälkeen illalla. Mitäpä siis sankariduomme tekee? Menee ostamaan tuliaisia ja istumaan vanhan kaupungin yhdelle lukuisista Double Coffeen terasseista. Jääkahvia ja jääteetä, ja hampurilaisten (T.G.I.) kautta linja-autoon ja lentokentälle kuluttamaan aikaa. Turvatarkastuksessa tuli hiki mutta kunnialla selvittiin.

Tänään nyt sitten saavuin kotiin ja aloitinkin kotielämän pyykkäämällä. Oh, joy!

Yhteenvetona voisin sanoa: Menkää ihmeessä. Todella kaunis kaupunki, eikä käy aivan hulluna lompakon päälle jos vähän katsoo, että missä syö.

Ensi vuonna sitten toiseen maahan reissaamaan.