torstai 28. helmikuuta 2008

Ihan vähän eräistä.

Minulla on ollut taas kosolti aikaa miettiä ystäviäni. Tämä on aihe josta en varmastikaan koskaan voisi lakata kirjoittamasta, siitä kuinka mahtavia ja maailman parhaita ystäviä minulla onkaan. Viime yönä (kun valvoin 02.00-05.00 välisen ajan saamatta unta millään) ajattelin tuttavapariskuntaa ja haluankin teille vähän kertoa heistä. Kysymättä tietenkään heiltä lupaa.

Kirjoitin pari kappaletta äsken tekstiä pariskunnasta ja heidän erinomaisuudestaan, siitä kuinka he aina ottavat muut huomioon, ovat aina valmiita auttamaan, majoittamaan jne. He menivät itse asiassa kihloihin niin, että heidän olohuoneessaan nukkui kasa ihmisiä baari-illan jälkeen. He kihlautuivat makuuhuoneessaan, muiden nukkuessa. He eivät myöskään kertoneet kenellekään kihlautumisestaan. Tuon tilanteen kuvitteleminen saa hymyn kasvoilleni.

Vuosi sitten keväällä he menivät naimisiin, kertomatta kenellekään. Näimme samana iltana baarissa ja tuore sulhanen esitteli minulle vaimonsa. Aloin miltei itkeä kun ymmärsin tilanteen kauneuden.

Häämatkansa he viettivät romanttisesti istumalla bussissa Via Balticaa pitkin, yhteisellä reissullamme Sziget-festivaalille. Tuo tuttavapariskunta on myös erinomainen suunnannäyttäjä lajittelussa ja muussakin hippeilyssä, tuomatta sitä esille ja moralisoimatta kanssaihmisiä. He ovat syy siihen, että tunnen kuluttajana huonoa omatuntoa jos en tee ekologisia ratkaisuja ostaessani hyödykkeitä.

Tämä kirjoitus ei nyt löydä hyvää muotoa eikä jäsennystä. Mitä minun piti sanoa? Sitä että tuo tuttavapariskunta on mielestäni malliesimerkki parisuhteesta, vaikkakin he mielestäni toki voisivat julkisesti osoittaa toisilleen enemmän hellyyttä ja vähemmän kaverimeininkiä? Sitä että kuinka kaunis näky onkaan kun näkee heidät kulkemassa ja kummankin kaikesta olemuksesta välittyy todellinen onnellisuus? Silly old me.

Ehkäpä yritän tässä nyt vain sanoa että M&L, minun todellakin tulee teitä ikävä.

keskiviikko 27. helmikuuta 2008

Kirosanoja! Miten se kehtaa olla noin juntti?

Hengitä syvään. Seuraavat rivit saattavat sisältää materiaalia joka ei ole soveliasta luettavaa alle 15-vuotiaille. Ei, niissä ei ole mitään (ihanaisia) tissijuttuja ja tarinoita fornikaation maailmasta. Ikärajaa laitellaan ihan muista syistä. Aloitetaanko? Okei.

Olen kevyesti stressaantunut muuttoasioiden äärellä. Sanalla kevyesti tarkoitan maailman eniten. Tavarat eivät mene laatikoihin, likaa valtaa alaa ja yleinen inspiraatio on, tiedät kyllä, siellä kelvineillä. Tämän kaiken kakofonian, ja yleisen ymmärryksen ajan loppumisesta, keskellä yritän kumminkin olla hyvä ihminen ja kestävää kehitystä ajatteleva yksilö. Siispä soitan tänään aamulla kierrätyskeskukseen tarjotakseni heille tavaroita:

J: Kierrätyskeskus, Jokunimi.

M: Mierolainen tässä, huomenta! Olisi teille tavaraa tarjolla.

J: Jaa. Minkäslaista tavaraa olisi?

M: Olisi yksi sohva, tv-taso, 4 vetolaatikkoa ja yksi telkkari.

J: Ja näistä sitten pitäisi päästä eroon.

M: Niin. Ja siis, minulla ei ole mahdollisuutta tuoda niitä itse sinne.

J: Hmm.. jaahas…

(tässä vaiheessa alkaa selviämään puhelun todennäköisin loppuratkaisu)

J: Ja näillä on tietenkin kiire.

M: No kyllä vähän, ajattelin että josko olisitte huomenna klo. 16.00 vaikka päässeet hakemaan.

J: Mulla ei ole tässä tota ajokirjaa, venaas hetki.

M: En kai muuta voi. (alkaa vähän jo hermo kiristymään: tavaroita on ympäriinsä ja niille pitäisi tehdä jotain eikä vain seistä puhelimessa)

J: Halojata?

M: Niin.

J: Huomenna aamulla kahdeksan jälkeen?

M: Ei, olen töissä. Neljältä iltapäivällä olisi oikein hyvä minulle.

J: Meidän kuskeilta loppuu työaika kello 14.30.

M: Niinpä tietenkin loppuu, sehän on luontevaa.

J: Joo, ens viikkoon siis menee.

M: Hyvä homma, en silloin tietenkään enää asu paikkakunnalla mutta se ei varmaankaan haittaa.

Ja sitten perinteiset puhelunlopetukset joita en tässä toista.

Olin puhelun jälkeen aivan totaalisen raivohulluuden partaalla (jep, olen ollut tupakoimatta nyt vähän aikaa. Se jotenkin on aistittavissa ajoittain mm. vastoinkäymisissä ja kaikissa muissakin tilanteissa.). On tietenkin ihan luontevaa, että paikka joka on avoinna klo. 10.00-18.00, joka saa ilmaista tavaraa ja MYY sitä eteenpäin, pitää kuljettajansa töissä vain klo. 14.30 asti. Työttömiltäkö ne tavarat yleisimmin haetaan? Ihan oikeasti, eihän nuo tavarat mitään uusia ole mutta täysin käyttökelpoisia. JA KYLLÄ, niistä saisitte rahaa siihen liiman imppaamiseen ja kaikkeen muuhun mitä sitten harrastattekaan.

Sinä ihmettelet nyt ihan oikeutetusti että mitäs vittua minä täällä nillitän. En tiedä. Uskon että Nuu ymmärtää kun tulee tänään vähän katsastamaan. On nimittäin siinä naurussa pitelemistä. Huomenna pitäisi tavaroiden liikkua ja ne saatanan pilottitakkiset terapiaverkkarijätkät eivät voi tulla hakemaan noita tavaroita. Toivottavasti yöllä sataa napalmia. Toivottavasti tissit (part 2).

Haluan aika vahvasti viinaa. Töissä on ihmisiä kipeänä ja tämä tarkoittaa sitä, että joudun opastamaan sellaista näyttelyä josta minulla ei ole mitään käsitystä. Opastettava ryhmä on auktorisoituja oppaita joten valheella on tänään lyhyet jäljet. Lyhyet kuten elämänlankani.

Nyt on niin kova emoangst päällä että taidan sanoittaa kohta jollekin saatanan shoegazer-yhyy yhyy-the Killersbulletformychemicalromanceille biisin.

tiistai 26. helmikuuta 2008

"If this song sounds bitter, it's because it is and I am."

Hei vain taas täältä töistä. Eilinen meni astmaa hankkiessa, pölyä oli joku käsittämätön ihminen kantanut palatsiini niin paljon että harkitsin vakaasti ongelman poistamista sammuttamalla valot. Nyt on pakkaaminen aika loppusuoralla, makuuhuone on pakkaamatta vielä, mutta uskon että se tullee olemaan helpohko homma.

Tänään on nyt sitten palaveerattu (sain muuten elämäni ensimmäiset admin-oikeudet. 1337 h4x0r!) ja käyty noutamassa kansanedustajalta tarpeistoa. Olen myöskin toimittanut tavaroita ja soitellut isännöitsijöille.

Työpisteellä istuessa olenkin sitten hmm.. lähettänyt pari s-postia ja siinäpä se. Motivaatio on edelleen siellä negatiivisilla kelvineillä. Tajusin muuten, että minulla ei ole mitään asiaa. Otsikko on jäänteitä eilisillasta (tiedät kyllä) ja suora sitaatti Maynard James Keenanin lavaspiikistä jolla A Perfect Circle - yhtye (ainakin The Hollow-singlen b-puolena toimineella liverykäisyllä) aloitti biisinsä 3 Libras. Mielestäni tuo on hienosti sanottu. Knoppitietoa teille, olkaat hyvät.


EDIT: Olen löytänyt maailman hauskimman kirjoituksen ikinä. Masentavan hauska krapulablogi tekee meidän muiden kirjoitukset irrelevanteiksi. Tutustu ihmeessä.

maanantai 25. helmikuuta 2008

Vailla asiaa (paitsi se yhtyeosuus, tarkasta se. Muuten ei kannata kyllä lukea tätä(kään) merkintää. Tekisit jotain merkittävää elämälläsi mieluummin)

Hei. Kiva kun tulit tänne, täällähän onkin jo kaikki paikalla. Käy hakemassa kahvia ja pullaa keittiöstä ja tule sitten tänne olkkariin niin voidaan vähän debatoida hyvässä hengessä maailmanpoliittisista uhkakuvista ja naisten oikeuksista.

Ajattelin tulla nyt tänne vain ilmoittamaan että pakkaaminen on aivan järkyttävää hommaa. Mulla on nälkä. Ja niin, se syy miksi nyt aikaasi tuhlaan luetuttamalla näitä kryptisiä kirjainyhdistelmiä, on se että löysin uuden lupaavan yhtyeen. Todella hyvää matskua jakelee Ameriikan yhdysvalloista tuleva Rosetta.

Kuuntele ja nauti. Minä pyrin siihen. Mukavasti rauhoittaa mieltä kun olen astmanhankintahommassa nyt hyvin edistymässä. Kuka tätä pölyä on kantanut tänne?

sunnuntai 24. helmikuuta 2008

Antakaa minulle käteen kermapurkki ja annan teille vaahtoa taikka orgasmin.

”Hei, olen Mierolainen ja olen alkoholisti.” Noin helppoa se olisi sanoa jos se olisi totta. Näinhän ei tietenkään ole, en ole alkoholisti, olen vain alkoholista riippuvainen. Elämä selvin päin on teeskentelyä ja hyvin harvoin (oikeastaan poikkeus vahvistaa säännön –tyyppisesti) edes etäisesti mukavaa. Suuresti kunnioittamani Stam1na-yhtye osaa niputtaa asian niin täydellisesti kasaan, että minun ei tarvitse edes yrittää. Riittää kun vain toisinnan tähän muutaman rivin:

Juon kaiken, juon myös huomisen
Juon kaiken jotta muistaisi en
Minkä muiston valitsen
Syy on selvä, minä en
Syy on hävinneiden palojen
Muistipalapelien

Stam1na – Muistipalapelit

On omituista kuinka sitä ihminen voikaan nauttia niin vapautuneesti alkoholia stressaamatta laisinkaan edellisen yön vähäisistä unista ja seuraavana päivänä olevasta työvelvoitteesta. Jos en olisi eilen lähtenyt tuttavapariskunnalle ”vähän juhlimaan”, en olisi nähnyt kerrostalon pihalla juoksevaa miestä jolla oli päällään pelkästään kaasunaamari ja skepparit, anaalitappi kädessä toki myös. On varmaankin turha sanoa että samoissa juhlissa oltiin.

Nyt sitten ihmisrauniona vanhassa rakennuksessa olen, tärisevin käsin ja verestävin silmin työpisteellä istun, aamiaiseksi nautitun hampurilaisaterian muistoa kunnioittaen ja toivoen asiakastonta päivää. Mietin sitä humalaisen ihmisen logiikkaa että mikähän järki on lähteä ravintolasta (minä olen yleensä äärimmäisen rationaalinen juhlija: juhlin hymyssäsuin, olen äärimmäisen hauska (ellei ole hauskempia yksilöitä läsnä. Näitä on väestöstä n. 95%), ja tärkeimpänä: Menen aikaisin nukkumaan. Olenhan käytännössä satavuotias.) kollegalle yöksi? Kotiin olisi ollut matkaa ravintolasta muutama sata metriä, mutta taksilla vaan toiseen kaupunginosaan. Kivahan sieltä oli nyt sitten töihin kävellä lumisateessa ja pesemättömin hampain irvistellen sydänkohtausylämäkiä. Silmiin sattui ja nyt sattuu tukkaan. Onneksi työpäivästä on takana jo 40 minuuttia ja enää vaatimattomat öööh… lasken.. menee hetki. Muistele vaikka odottaessasi viime kesän parasta hetkeäsi. Älä koskettele silti itseäsi sillain.

Niin siis, enää vaatimattomat 260 minuuttia jäljellä tätä ihanuutta. Taidan mennä ja keittää kahvia ja oravamaisesti hamstraamani omenalimonadipullo taitaa lähteä jääkaapista mukaani. Sitten tarkastan että onkohan muut päivittäneet blogejaan. Uskon että ovat, Panu on ainakin ollut kännissä yöllä koneella joten hyvälle vaikuttaa. Toivottavasti Minkki on kirjoittanut ennen reissuaan. Toivottavasti maailmassa olisi rauhaisaa. Toivottavasti tissit.

lauantai 23. helmikuuta 2008

Hillolla.

Onko mahdollista että on ikävä jotakuta jota ei ole koskaan tavannut, ja jos ihan tarkkoja ollaan, ei ole olemassakaan? Minun mielestäni on. Perjantai-iltana minua muistutettiin taas eräästä (fiktiivisestä) henkilöstä jonka ulkomuoto, yleinen habitus ja luonne ovat (fiktiivisyydestä johtuen) täydelliset mielestäni. En ala tässä häntä sen kummemmin kuvailemaan ettette te kaikki sadat ja tuhannet innokkaat fanini muserru epätoivossa, vaan voitte vieläkin elätellä mielikuvaa elämästänne Mierolaisen vaimona.

Kuka tämä mysteerinainen sitten on? Ketä minä ikävöin? Kenen läsnäoloa toivon tälläkin hetkellä, auringon paistaessa taivaalta? Pakahdut jo jännityksestä joten on tullut aika raottaa salaisuuden verhoa, paljastaa tuo jumalainen nainen josta voisin tehdä marmoripatsaan. Tämä mysteerihenkilö josta selittäminen on nyt turhaa, minun pokaalini kiillottaja on...



...(rumpujen pärinää ja kohtalokasta jousikvartettoa)...



Lettuhuora.




Kultaista vasikkaa metsästämässä.

Oletko koskaan miettinyt vaihtoehtoja (hyvä huomata että neljän ensimmäisen sanan jälkeen on jo vähän ajatus hukassa)? Mielestäni esimerkillisiä vaihtoehtoja nykyiselle voisi olla: Tietokoneen ruksuttavan äänen (siis silloin kun se prosessoi dataa, tekee siis työtään) voisi korvata vaikkapa predatorin äänellä. Kyseessä olisi vähän samanlainen mutta yllättävän paljon enemmän hermostuneisuutta tuova ääni. En ole kyllä varma että hermostuttaisiko se silloin, ehkä siihenkin ääneen tottuisi ja sitä pitäisi luontevana.

Toinen vaihtoehto (loistavan lehden lisäksi) voisi olla… no, en nyt sitten keksi mitään että ole hyvä vain. Hyvä kirjoitus lukea, vai mitä? Linkitetään nyt sitten edes se Toinen Vaihtoehto.

Eilen töissä en palavereja kehitellyt, vaikka vähän sellaista uumoilinkin. Sen asemesta istuin koneella ja näytin työtä tekevälle aina kun joku käveli ohi. Muina aikoina (siis niinä kun joku ei kävellyt ohitseni taikka takanani olevaan naisten vessaan päästelemään ulostamiseen liittyviä ääniä, joita se ovi ei tarpeeksi tehokkaasti estä kuulumasta minun korviini. En tässä rupea niitä ääniä matkimaan.) yritin kasvaa tuoliini kiinni, surffasin sallituilla sivustoilla (olen ihan varma että minun toimiani valvotaan jollain tavalla) ja kuuntelin Radio Rockia. Suhteellisen paska kanava nykyään(kin). Ainoata plussaa että se Sebastian Bachin uusi biisi on hyvä, vaan ei kauaa: Eivätköhän nuo kurjat senkin soita pilalle.

Töistä sitten rimpuilin kotiin kun aika oli valmis ja kotona käännyttyäni (täällä on vähän sekaista ja se yllättää minut joka kerta kun tänne tulen, kuin joululahjojen määrä lapsen, että OHO!) oli aika lähteä harrastukseen. Työmoraalini olikin yllättävän hyvin hukassa eikä se löytynyt harrasteen aikanakaan. Tulinpa siis myöhässä vaihtoihin, sillä olin arvottanut tärkeämmäksi tekstiviestien poistamisen puhelimestani kuin lavatapahtumien seuraamisen ja niiden mukaan toimimisen.

Harrasteen jälkeen sain ihanaiselta Ghitalta kyydin kotiin ja hengenvaarallisten liikennetilanteiden jälkeen pääsin vihdoin ja viimein siihen mitä olin sunnuntaiaamusta alkaen odottanut: juomaan kaljaa eli polttamaan tupakkaa. Kumoiltuani jääkylmää Sandelsia (product placementini ei taida olla tarpeeksi hyvää että sponsoritavaraa ilmaantuisi. Jos näin nyt kumminkin olisi, todettakoon että SONY tekee maailman parhaat massiiviset telkkarit, APPLE maailman parhaat iPodit ja FINNAIR kaukomaiden lennot. Että VINK VINK.) palkitsin itseni savukkeella ja se oli hyvä. Äärimmäisen nautinnollinen. Kuin ensimmäinen neitsytuhraukseni eräällä vuorella kun… no, antaa tämänkin olla.

Nolifetin sitten kotosalla perjantai-illan, olenhan mies parhaassa iässä. Onneksi ei tarvinnut olla yksin, etäkiistelin Nuun ja Panun kanssa, oikeammin kylläkin lähinnä Nuun kanssa ja myöhemmin ei kiistelty enää. Väittelimme todella omituisesta asiasta ja myöhemmin toisesta ja sitä jälkimmäistä nyt ei voi tässä toisintaa (uskon edelleen että se tuli teiltä minulle, ei toisinpäin).

Juopoteltuamme kolmistaan (hassua sanoa noin, meistähän eivät kaikki ole tavanneet kaikkia joten asia on outoa ajatella näin. Tuleepahan muuten maailman eniten sulkuja tähän merkintään ja voitan jonkun valtavan pystin joka on todella ikävä kantaa uuteen asuntoon.) alkoi leppävaarapäissään olevien naikkosten omituiset kutsut: Olisi pitänyt pelata Pasila-juomapeliä etänä. Kohteliaasti kieltäydyin vedoten ajatuksen silkkaan idiotismiin ja siihen että menen tänään töihin. Tästähän sitten luontevasti seurasi kutsu pärähtää taksilla paikalle. Totesin ettei heillä ole varaa. Kuulemma on, juovathan he baarissa 80€ skumppapullojakin. Ajatus houkutteli hetken mutta kellon tikittäessä (tälle äänelle voisi myös olla vaihtoehto, sellainen sub-isku joita mm. Devin Townsend käyttää, tiedät varmaankin) lähellä puolta yötä, en herkutellut sillä sen enempiä. Jatkoimme otsikkoilua vielä pari tuntia ja sitten olikin aika sulkeutua sarkofagiini.

Tässä merkinnässä ei ole tolkkua. Olen nukkunut viime yönä vähän yli neljä tuntia joten päästän itseni pahasta ja en vaivaa syntistä naamaani tällä sen enempää. Voisin kirjoittaa vielä että mitä tänään on tapahtumassa, mutta taitaa loppua kirjaimet kesken joten olkoon. Jatkan raportoimista myöhemmin. Kiitos ja hei.

perjantai 22. helmikuuta 2008

En keksi otsikkoa joten haukutaan jotain: Damn Seagulls on aivan paska bändi.

”Jossakin on vikaa, lehmää ja sikaa, meidän kotona huudetaan, kaikki helvetin hullut ja saatanan sairaat, meillä kyllä tunnetaan.” Musta Joutsen on mainio yhtye. Huomenta sinullekin. Minun piti kirjoittaa jotain mutta internetin superkirjoittajat (Panu ja Minkki tällä kertaa, Minkki asiallisella ja Panu täysin asiattomalla ja vähän solvaavalla kirjoituksella) harhauttivat minut ajatuksistani ja siitä punaisen langan ääreltä jonnekin aivan muualle. Tehdäänpä nyt sitten niin että kirjoitan kaikenlaista shaibalaikkaa ja sinä luet jos jaksat. Ihan alkuun kyllä tunnelmaa keventämään sarjakuva.

Voisiko sarjakuva muuten olla englanniksi serial picture? Sarjamurhaajahan on serial killer, tuostahan se luontevasti sitten… Ai niin, Torture Killerin laulajan pestiä ei enää nykyään hoida legendaarisimpia kurkkuja ikinä. Barnes otti ja lähti.

Olen ollut sellaisessa luulossa, että projektini ei edisty mihinkään ja tulen olemaan totaalisessa kusessa asiain kanssa ensi viikon loppupuolella kun tavaroita olisi tarkoitus todellakin siirtää tästä nykyisestä tulevaan. Nyt vähän vaikuttaa sille etten olekaan. En kyllä ymmärrä että mitä helvettiä teen kaikille näille tavaroille, olen hamstrannut pahan päivän varalle (ainoa looginen selitys) aika paljon näköjään ja luopumisen tuska on suuri. Herkistelin eilen kun heittelin pois onnittelukortteja yms. entisestä elämästäni. En tosin tiennyt että omistan sellaisia kortteja kunnes törmäsin niihin tyhjentäessäni vetolaatikostoa. Luulin myös että entinen elämäni vihasi minua syvästi ja siksi yllätyin kun löytyi kortti jossa vannoi rakkauttaan. Roskiin meni. Korttikin.

Projekti siis edistynee, sen mitoituksesta olen ollut harhainen joten laatikoita on vaikka kuinka paljon ja monta vielä täysin tyhjänä. Ehkä keksin jonkin kivan laatikkoleikin pakkaamisen ohella. Ajattelin varastaa työpaikalta (en ole vieläkään kertonut sinne että muutan toiselle paikkakunnalle viikon kuluttua. Ehkä kerron tänään. Ehkä.) jätesäkkejä, se on helpompaa kuin pakkausteipin ostaminen. Teippi on siis loppu ja aionkin pakata vaatteet säkkeihin kuin ruumiit silloin kun… no, antaa olla.

Tänään taas vähän harrastusta illalla, työpäivästä tullee hauska sitä ennen. Ajattelin leikkiä nettikalenterilla ja ajaa itseni hysteriaan ja muut raivohulluuteen keksimällä erilaisia palavereita (palavereja?), sillä nettikalenteri pontevasti ja tomerasti lähettelee sitten kutsuja niille ihmisille s-postilla joita haluan palaveriin (eilen oli siis kolmen tunnin koulutus uuteen sähköpostijärjestelmään siirtymisen yhteydessä ja sieltä tällainen uusi riemu ja elämänilo löytyi. Ainoa ilo, joku voisi siellä lakonisesti todeta. Olet oikeassa, takarivin häirikkö).

Voisin kokeilla että onko (tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa, olen työpaikkani nuorin ja minä olen keski-ikäinen) muilla huumorintajua jos palaveerattaisiin vaikkapa seuraavista aiheista: Kolmas sektori: yhteiskunnan vihollinen. Rappuset: saatanan keksintö?, Museokaupan tulevaisuuden uhkakuvat: viini, laulu ja naiset.

Lässynlää.

Nyt taidan siirtää itseni pois tästä merkinnästä. Että hyvää päivää sinulle siellä, puolukoilla tahi ilman. Ja ihan loppuun vielä Bryan Adamsia.

torstai 21. helmikuuta 2008

"Cash is our God."

Perin brittiläisen säätilan keskeltä huomenta. Kävellessäni töihin ohitan joka aamu suhteellisen tuoreen ihmisyyden irvikuvan, ostoskeskuksen, neonvaloineen, lasipintoineen, kaikkineen. Materialismin huipentuma on aina vain yhtä rumaa katsottavaa. Muutaman minuutin kuluttua tästä ohitan myös vanhan kivikirkon ja tänään oli käydä, kuten niin useasti aiemminkin: meinasin jäädä ihailemaan tuota ylvästä kauneutta ja komeutta jota tuo 1500-luvun arkkitehtuurinen taidonnäyte edustaa. Sen katto oli osittain hunnutettu sumuverholla, tuoden lisää jylhää olomuotoa. Mustat paanut ovat tiukassa rivissä kuten kuuluukin. Seinät on tehty valtavista lohkareista, tuhannet ja tuhannet työtunnit on hikoiltu pyhällä maalla, yhteisen hyvän merkeissä. Mielestäni tuo rakennus on äärimmäisen kaunis, samoin se puoli jota se edustaa: henkisyyttä, toivoa, rakkautta.

Olen kyllästynyt kylmyyteen. En puhu nyt säätilasta kuten ehkä arvata saatatkin, onhan nyt helmikuun puoliväli ohitettu (palkka on tullut ja mennyt) ja olemme vielä plussan puolella. Ihmisyyden ruminta puolta tuntuu olevan helppo esitellä, mitäpä hymyllä tekisikään? Sehän on merkki ystävällisyydestä, ystävällisyys on heikkoutta ja heikkous on evoluutioon uskovien mukaan kuolemaksi. Siispä kaikki nyt vain olemaan äärimmäisen kovia ja kylmiä. Kovuus ja materialistiset arvot ovat hyvästä. Ihminen ja ihmisyys, inhimillisyys ja sen mukana yleisesti tuleva lämpö on pahasta. Haastan sinut olemaan se mitä parhaiten osaamme vastaantulijoille, ole julma ja kylmä. Anna heidän tuntea kuinka olet NIIN paljon parempi ja kovempi kuin he. Voisit ehkä olla väistämättä ruuhkassa ja näyttää murhanhimoiselle.

Toivottavasti sinun päiväsi menee materialismin pyhien teesien mukaan toimiessa, markkina-arvot ja valuuttaliikenne olkoon ainoa Jumalasi.

keskiviikko 20. helmikuuta 2008

Lyhyesti kuvista ja kuolemasta.

Hei. Eilinen meni työn lisäksi aika pitkälti eli täysin kotona. Koitin edistää projektiani mutta se tuntuu tuskallisen hitaalle. Pakko vain on projektoida, projisoida, propagandoida, promiskuidakoida, koidaloida.

Projektaaroinnin eräs hyvinkin pasilamainen (eli jännä, sinä populaarikulttuuriton ystäväni) puoli on valtaisa muisteloiminen vanhojen tavaroiden, kuvien, vaatteiden ja muun sen sellaisen äärellä, ja tätä kautta muistojen kohtaaminen tuolla kaatopaikalla jota kodiksi kutsutaan. Olin häkeltynyt törmätessäni kuviin joita on otettu ollessani rippikoulussa, avoliitossa, Kyproksella ja muissa paikoissa. Mitä ikinä tapahtuikaan sille ohkaiselle nuorukaiselle? Makea elämä vei mennessään, nautinnot olivat liian hyviä ja vietteleviä, elimistö ei voinut vastustaa kiusausta pikaruoan ja alkoholin seireenien kutsuhuudoista.

Vähän pahemmin on käynyt eräälle ”tuttavalleni”. Tai no, hänen aikansa poistua oli eilen. Pitkän linjan huumausaineaddiktio ja siihen elämänmalliin liittyvät oheistoiminnat olivat sitten kaiketi elimistölle liikaa. Hyvää matkaa sinulle. Teidän ryhmänne kutistuu kovaa vauhtia, historia toistaa itseään.

Nyt siis töissä ja tänään on projektia taas edessä, virkeänä tosin tällä kertaa. Olen nukkunut koko yön. Ainakin sen kuusi tuntia. Se, että heräsin 50 minuuttia ennen herätystä ei haitannut lainkaan ja olen ollut pirteänä ja iloisin mielin. Vein ensimmäistä kertaa vaatteita UFF:lle. Lunta sataa. Odotan kovasti asioita. Hyvää kaikkea sinulle, Mierolainen venyttelee nyt ja halajaa tupakkaa.

tiistai 19. helmikuuta 2008

Kuka sinä olet?

Olen täynnä. Olen täytetty. Olen täyte.

Olen ajamassa itseäni mielenvikaisuuteen. Olen täynnä selittämättömiä sanapareja, lauseita vailla keskinäistä logiikkaa, virkkeitä vailla merkitystä. Olen itseni pahin kohtalo.

Olen metamorfoosissa ja vaihtelen olomuotoani sinun mukaasi. Olen pyöristyvä kivi keskellä kosken kuohuntaa. Olen stabiliteetin ilmentymä tornadon keskellä. Olen tornado keskellä erämaata.

Olen väsynyt. Olen huuto pimeässä huoneessa. Olen se ääni jonka kuulee kun pään sisällä oleva verisuoni poksahtaa. Olen se pieni hetki poksahduksen ja kuoleman välissä.

Kuka sinä olet?

maanantai 18. helmikuuta 2008

Douppii (ja) shittii.

Maanantaiaamu on taas totisinta totta tänä armon vuonna 2008. Nukuttuani aivan päin väärää viime yön, käyn puoliteholla kuin lentokone jonka toinen moottori sammuu ilmatilassa linnun lennettyä sen syvyyksiin. Juotuani kahvia pari mukillista, tein päätökseni raskain mielin. Nyt se on tapahtuva (en puhu itsemurhastani, enhän tätä kirjoittaisi jos olisin mennyt jojoon / sillalta alas / junan alle / unilääkkeisiin / keksi itse jokin mielenkiintoinen tapa jolla haluaisit minun poistuvan). Lähdin tapaamaan diileriä. Jonotettuani vartin aloin hermostumaan pikku hiljaa. En tiedä oliko kyseessä dopamiinivajarit aivoissa vai mikä, joka tapauksessa aloin nähdä mielikuvia brutaalista väkivallasta.

Sain fixini ostettua (50€ on paljon rahaa mutta…) ja lähdin syrjäseudulle tykitettäväksi. Luit oikein: tykitettäväksi, olenhan neulakammoinen vauva. Löysin osaavan ihmisen ja istuin pelokkaana mutta vähän huojentuneena tuolille. Takki pois päältä, huppari samoin. Aneleva katse kohti tuota enkeliä joka tuuttaisi elimistöni täyteen aineita. Hymyä. Auringonsäteitä, pieni pistävä tunne kun neula lävistää ihon. Odotusta.

Samalla kun otin b-hepatiittivahvisteen, varasin myös vihdoin ajan lääkärille univammani takia. Ehkäpä siis vähän yli viikon päästä olen täynnä reseptilääkkeitä ja zombiemaisuuteni ei johdukaan univeloistani ja yleisestä typeryydestä, vaan terävät tunnereunat on leikattu medikaalisirkkelillä, tiedostavuuden rippeet on heitetty turhanpäiväisinä roskikseen ja anestesiaa pidetään kemikaalein hallussa. Kyllä länsimainen lääketiede on varmasti oikeassa. Tapanammehan on hoitaa oireita, ei niiden lähtöpistettä.

Tänään aion olla ahkera kuin manaatti. Tämä pitää sisällään kirjastossa käymistä ja ehkäpä jopa vimmastun kokkaamaan. Nyt lämmittämään ruokaa ja lukemaan jotain runoja.

sunnuntai 17. helmikuuta 2008

Speed sanoi erittäin monta kertaa "Thank you so much!"

Olipahan reissu eilen! Lähdin aamupäivällä Helsinkiin allekirjoittamaan vuokrasopimuksen ja tapaamaan tulevaa vuokraemäntääni ja hänen vuokraisäntäänsä. Voisin tässä selittää vaikka kuinka kohtaamisesta, en vain jaksa nyt. Outoa oli ja hetken olin aika varma että olen jäämässä kodittomaksi kahden viikon päästä.

Tämän puolituntisen jälkeen jäin ydinkeskustaan pyörimään kuin syysmarja sukuelimessä, vailla määränpäätä, ainoana tavoitteena pysytellä hereillä ja olla oksentamatta väsymyksestä. Kummassakin onnistuin. Ystäväni Äll saapui kotikaupungistaan puoli kolmen aikaan (iltapäivällä) ja reippaana ihmisenä vei minut väkisin syömään. Tai no, ei väkisin mutta vahvasti ehdottaen. Ruokailu olikin hyvä idea, vastoin odotuksiani ja piristi jopa hetkeksi.

Ruokailusta sitten käveltiin Kampin Keskuksen kautta Kaapelitehtaalle ja nautittiin Kaapelin pihalla ehkäpä vuoden kylmimmät pussikaljat. Täristessäni metallisella penkillä, hanurini ns. syväjäätyessä, mietin tulevaa muuttoani ja rehellisesti sanottuna, en tiedä odotanko sitä.

Siirryimme FME:on juuri parahultaisesti Ari Koivusen keikan alkaessa. Hyvä (joskin lyhyt) keikka oli, kyllä se mies tuntuu osaavan nuo lauluhommat. Illan ensimmäinen puritanisti löytyi takaamme, joku tyttörukka luuli varmasti että huutamalla ”Haista!” hän sai Arin maailman järkkymään ja käännettyä aikakelloa niin ettei Idols-kisaan olisi Ari osallistunutkaan.

Hevikansa on äärimmäisen mukavaa. Miltei kaikki tuntuvat olevan samalla, hyvällä asialla ja joidenkin puritanististen, kadonneiden sielujen toikkarointi omassa ”truu evil” -maailmassaan lähinnä huvittaa. Nationalististen aineksien nousun metallikansan keskelle noteerasin, hivenen huolestuneena. Ainahan tällaistakin puritanismia on ollut, hyvin pienessä mittakaavassa tosin.

Kaapelitehtaalla tahkottiin rahaa. Ravintolayrittäjä oli varmasti mehuissaan, hilloissaan ja sokereissaan sillä 0,4 litran vetomitalla varustettu muovituopillinen olutta maksoi 5€. Join niitä kostoksi aika monta. Laitoin myös kostoksi kaikki käteiseni oluen lisäksi bändipaitaan ja dvd:hen. Ja pankkikortilla juotiin lisää kaljaa. En uskalla edes ajatella kuinka edulliseksi ilta tuli, kolminumeroinen luku taitaa olla kyseessä.

Oli mukava nähdä erittäin suuresti kunnioittamani Sinisthra-yhtyeen jäsenistöä ja sovimme alustavasti jonkin sortin yhteistyöstäkin. Jännittävää.

Soilwork oli todella kovassa iskussa. Keikka alkoi (itse Devin Townsendin spiikkaaman intronauhan jälkeen) uuden Sworn To A Great Dividen nimikkobiisillä ja siitä alkaen seuraava noin tunti olikin Mierolaiselle melkoista korvakarkkia. Yllättävän monta biisiä tuli Stabbing The Drama –albumilta mutta sehän ei haitannut lain. Lyhyen roudaustauon jälkeen lauteille astui illan pääesiintyjä Stam1na ja soittivat sitten levynjulkkarikeikan. Uusi Raja-albumi tuli alusta loppuun ja muutaman vanhan hitin potpuria sitten vielä perään. Stam1nan basisti Kaikka on muuten aivan takuuvarmasti Suomen hulluin. Jos eräskin näätäeläin tuskasteli kevyen hypähtelyn jälkeen kipeätä niskaansa, voi mallia ottaa menemällä kyseisen yhtyeen keikalle katsomaan. Kaikka tuntuu olevan riivattu ja haluaa päästää pirun päästään heiluttamalla kupoliaan musiikin tahtiin aivan koko keikan ajan. Heiluttamisella tarkoitan tässä ns. moshausta jossa hiukset ovat kuin lentokoneen nopeasti pyörivä potkuri. Minua huimasi jo pelkkä katsominen ja mielikuvailu nikamista.

Maailman paras taksikuskimme odottikin ystävällisesti ja kärsivällisesti vaikka joutui olemaan tyhjän panttina pihamaalla vaikka kuinka ja kauan. Kotiin pääseminen oli ihanaa, vielä viime metreillä tosin arvoin että olenko menossa baariin vai en. En mennyt.

Voinkin tässä nyt ylpeänä ilmoittaa nukkuneeni ennätykselliset n. seitsemän tuntia viime yönä ja oloni on aika pirtsakka. No ei ole pirtsakka, se on tyttömäinen olotila. Olen siis energinen ja valmis muovailemaan honkapuista mökin. Tämä merkintä on hyvä lopettaa kirjoitustapani vastaisesti kiroiluun: Haistakaa vittu seuraavat tahot: R-kioski, Filmtown, Kotipizza, Hesburger ja kaikki muutkin. Mikä helvetin järki on aueta vasta puolen päivän aikaan sunnuntaina? Minä haluan roskaruoka-aamiaiseni, sipsit, dipit, karkit ja sydänkohtaukseni jo NYT!

lauantai 16. helmikuuta 2008

Pesua, höyryä, huvipuistoa ja sen sellaisia.

Huomenta Sinä. Kirjoitellaanhan taas vaikkei asiaa sinällään ole (taaskaan) mainittavaksi kertyneenä. Eilen oli työpäivä (minä tiedän, tylsääkin tylsempää näitä työjuttuja on lukea. Haluatko veikata kuinka tylsää niitä on elää?) ja työpäivän kohokohtana sai tällä kertaa toimia vuokra-auton kanssa autopesujonossa seisoskelu. Haaveilin kaljasta erittäin paljon. Tupakoinnista myös.

Työpäivän lopetin aikaisin, inspiraatiolukemat ovat olleet lähiaikoina jopa kelvinasteikolla mitattuna negatiivisella alkumerkillä varustettuja. Lompsin töistä kotiin auringon häikäistessä sekä taivaalta että tuoreesta noin nanosekunnin kestäneestä talvimyrskystä oheistuotteena tulleesta lumi”hangesta”. Uskollinen iPodini syöksi korviini mieluisimmista kappaleista muodostettua audiotulvaa ja olin yhtä hymyä. Kotiuduttuani söin erinomaisen maukasta ja erinomaisen paljolti valmistamaani apetta (tuota murkinaa on jäljellä ehkä noin neljäksi päiväksi vielä) ja nukuin pari päivää sitten aloittamani elokuvan loppuun.

Otin kaljaa ja tiskasin nousuhumalassa. Huomasin että oikeastaan kaikki asiat täytyisi tehdä nousuhumalassa, kätevyys- ja harmittamattomuusasteet ovat hyvinkin skaalaiset ja monia muita hienoja sanoja. Jatkuva nousuhumala tietenkin lopulta johtaisi kirroosiin ja jollain tavalla (jota en osaa selittää) samanlaiseen lopputulokseen mitä Markus Kajo maalailee kirjoitelmassaan ”Hevosen nopeuttamisesta”. Koska sitä ei löydy internetistä ainakaan laiskalla googlaamisella, täytynee sinun teleportaatiolla tahi maallisesti liikkua kirjastoon taikka kirjakauppaan ja etsiä sieltä käsiisi Ihmisen Käsikirja.

Olen eilen illalla ollut myös etätukena, olen ihan miltei kädestä pitäen avustanut nuoren naisen eroamaan (hänen sanojensa mukaan) ”deitistään”, pojan puheista päätellen vähän enemmästä. Mierolaisen parisuhdepalvelut ovat nyt myös sinun ulottuvillasi. Tilaa ja katso kuinka syöksykierre käynnistetään.

Ah niin, parisuhde. Minua harmittaa parisuhteettomuuteni nyt kovasti. Olen toista kertaa tämän vuorokauden aikana hereillä (lopetin nukkumisen näyttelemisen tuossa puolen kuuden aikaan kun kyllästyin pyörimiseen) ja mikä sääli ja häpeä onkaan valvoa yötunteja yksin. Olisihan se kaiken järjen ja oikeutuksen mukaista että en valvoisi yksin, vaan piehtaroisin lakanoissa elämäni naisen kanssa, makuuhuoneestamme höyryn lisäksi olisi tuleva nautinnon ääniä, hersyvää naurua ja iloista tuhinaa sitten myöhemmin. Olipas pitkähkö lause (ja tästä tulee pitkä merkintä, toivottavasti sinulla oli kahvia kun aloit tätä lukea). Ja sitten taas herättäisiin. Da capo al fine.

Tänään on ohjelmassa matkaaminen pääkaupunkiin ja siellä sitten vähän sopimusasioita ensin kuntoon. Sitten onkin luppoaikaa joten laitahan tekstaria jos haluat tukevaa seuraa päiväkaljoittelun merkeissä. Alkuillasta pitää suunnata (no pitää ja pitää, innolla odotan oikeasti) Kaapelitehtaalle FME:on tarkastamaan että kuinkas monta teiniä on sutannut kasvonsa vesivärein koska ovat ”truu blakk medal” ja mahdollisesti myös että kuinkas monta äärimmäisen kuumaa hevinaista on saapunut juuri minua viihdyttämään. Veikkaan nolla.

On siellä myöskin Stam1na ja Soilwork tarkastettavina, samoin erilaisia kojuja ja suosikkihuvipuistolaitteeni Anniskelualue (no hyvä on, toiseksi eniten suosikki. Suosikkini on nainen mutta sitä ei parane tässä nyt mainita kun on mennyt niin kauheasti taas itkemiseksi koko vässykän blogi).

Voi hyvänen aika miten pitkä merkintä! Paljon sulkuja taas, Panulta tarttuvaa. Hyvää viikonloppua sinulle, minä teen jotain nyt. En tiedä mitä.

torstai 14. helmikuuta 2008

Viimeisetkin järjenhivenet menivät, tässä merkintä, ole hyvä. POR FAVOR!

Hei taas täältä peililasinsirpaleisesta palatsistani. ”Aamun hetki kullan kallis” on sellaisilla tahoilla tapana sanoa, jotka nojaavat sanontoihin usein. Minä näsäviisaana kansalaisena lukeudun tähän kastiin, onhan eräs suosikkiharrastuksistani nimenomaisesti sanontojen yleinen molestointi ja raiskaaminen.

Mutta siis, aamun hetki totta tosiaan. Inflaation kourissa olevat uneni ovat tältä erää loppu, nautinhan railakkaasta elämästä hyvässä seurassa neljän tunnin ajan. Nyt sitten valveilla miltei tunnin verran ja aamun ensimmäinen kahvikuppi on käsittelyssä.

Mitäs tässä puisin? Eilen oli mielenkiintoinen (meinasin kirjoittaa mielenterveyttä koetteleva, vaan näinhän ei ole.) hetki työn jälkeen. Saavuin asiakastyhjiöstä jota myös työkseni voi kutsua (laitetaanhan sulkuihin paljon juttuja, Panun viitoittamalla tiellä. Eipäs laitetakaan, teen tästä oman jutun.) mutta sitä ennen töissä tapahtunutta seuraava luku. Kun sinua ei kiinnosta, sen yli on helppo hypätä.

Töissä ei tapahtunut kyllä taas niin yhtään mitään. Kaikenlaista huuhaata pitää tehdä: Seinäjokisen taksikuskin sanoin, miltei suli laatikko kun koetin (Word valitti sanasta koitin. Juontaakohan tuo latinan sanasta coitus? Juu, kirjoitan Wordilla, kevyt nössö ja muutenkin luuseri.) väsäillä nettisivuja kasaan. Työtä joka sinällään on todella simppeliä, mutta ei vain tuntunut logiikat kohtaavan laisinkaan. Vähän kuin miehen ja naisen välisissä tapahtumissa. Työtehtäviin kuului myös käsittämättömän suuri luottamustehtävä. En ole ihan varma että voinko jakaa tämän kanssanne mutta jos ette hiisku tästä niin olkaa hyvät: Minä kopioin kymmenen viime vuoden toimintakertomukset!

Hyvin sinulta hypätty. Eli siis, töistä kun pääsin oli jo miltei ilta. Luulin että minulla olisi tänään kiire (enhän tiennyt että nukun tällä kertaa näin vähän) joten ajattelin olla vastuuntuntoinen ja kuten meillä ylipainoisilla on tapana, ajattelin ruokaa. Koin suorastaan filosofisen pohtimisen hetken linnani keittiössä syödessäni edellisen päivän ruokaa valmistaessani seuraavan päivän ateriaa, onhan tänään taas harrastuspäivä.

Ymmärsitkö? Söin eilistä samalla kun tein huomisen. Nythän huominen on jo tämänpäiväinen. ”Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme” en muista miten jatkuu. Voisin googlettaa (googlata? Tuo vainoaa mieltäni ja sieluni ei tule eheäksi ellen saa vastauksia.) vaan eipä se nyt ole tässä kohtaa tärkeätä.

Projekti jatkui eilen vähäisen ja taitaa jatkua tässä aamulla kyllä lisää. Tarvitsen jätesäkkejä. Saatat kysyä aionko mahdollisesti hävittää ruumiita jätesäkeillä. Vastaan sinulle: En halua puhua kylpyseurastani sillä se on liian henkilökohtaista, mutta voin toistaa sinulle englanninkielisen suosikkilauseeni:

Don’t make this rape turn into a murder.

Näihin suloisiin pehmolelumaisiin tunnelmiin on hyvä lopettaa. Tulipahan paljon tekstiä ja täydet nolla prosenttia asiaa.

EDIT: Niin juu, ystävänpäivä on tänään. Hyvää sitä sitten jos tunnet että juuri Sinulle sitä pitäisi minun toivottaman. Tuntemattomat älköön vaivautuko, tulee lähinnä vaivautunut olo. Ehe.

keskiviikko 13. helmikuuta 2008

Aaveiden kanssa.

Hellurei. Hyvää huomenta täältä katatonisesta linnastani jossa aika kulkee tahmean hyhmän lailla, seinät valuvat mustaa verta ja katosta tippuu myrkkyhämähäkkejä niskaan. Noin niin kuin metaforaisasti kun puhutaan.

Olen väsynyt ja levoton, työpäivä alkaa noin kolmen tunnin kuluttua ja olen jo valveilla ja juomassa kahvia. Toisaalta, olikin hyvä ratkaisu elimistöltäni olla nukkumatta tämän pidempään. Salainen projektini ”pakkaaminen” on vieläkin aivan alkutekijöissään vaikka tiimalasi sylkee hiekanjyviä alakertaansa äärimmäisellä nopeudella. Siis muualla kuin tässä asunnossa, sillä… no, kyllä sinä muistat.

En ole tupakoinut nyt neljään vuorokauteen. Jos ihan tarkkoja ollaan niin tällä hetkellä suunnilleen minuutilleen. Olen viimeksi siis ”blaadannut” odotellessani laskuhumalassa bussia joka veisi minut lähiöstä kotiini sunnuntaiaamuna klo. 08.00. Huh huh.

Nyt alkavat raajani vapista ja yleinen mieliala olemaan enemmän vihainen ja kärsimätön kuin laupea ja tyyni kuin Gandhilla kuunaan. Minun piti kirjoittaa jotain mutta ystäväni, kutsutaan häntä tässä leikkisästi vaikkapa Dodge Rambleriksi, harhautti minut ajatuksistani ilmoittamalla menevänsä tupakoimaan. Ajattelin pahentaa tilannettani ja juoda kahvia lisää. Taustalla soi mieltäni kovasti rauhoittavaksi ajattelevani Pooma. Onnistumisprosentti on nyt vaihteleva.

Miksi olen nyt itseäni kiusaamassa tupakoimattomuudella? Tiedän varsin hyvin että tulevana lauantaina, käytyäni katsomassa tulevaa asuntoani, aion repäistä alkoholia elimistööni massiivisia määriä, hukuttaa kuuloluuni sekä viinalla että infernaalisella heavy metalilla Kaapelitehtaalla ja uskon että tulen tupakoimaan tuolloin. Onko kyseessä taas vain joku tarpeeton itselleen todistelu? Kuten elämäkin on?

Nyt on kiidettävä, on pakko ottaa poroa sarviuutteista ja ryhdyttävä työhön. Tänään aion tyhjentää taas muutaman vaatekaapin ja mahdollisesti aloittaa myös keittiön kaappien salojen tutkimisen. Minä en todellakaan tiedä mitä siellä on. Entinen avovaimoni saattaisi tietää ja hänkään ei ole täällä asunut kahteen vuoteen enää. Vain minä ja aaveeni enää.

(toim. huom. Minulta meni käsittämättömät 20 minuuttia kolmen lyhyen kappaleen kirjoittamiseen, kahteen linkkiin ja oikolukuun. Ei kovin huonosti. Eipä.)

sunnuntai 10. helmikuuta 2008

Consequences of Disobedience

Minulla oli oivallus tähän blogimerkintään. En muista sitä enää, johtunee kaiketi alkoholilla tuhotusta lähimuistiparastani. Eilen oli ensi-ilta ja sitä juhlittiin asianmukaisesti ilmaisella alkoholilla ja jonkun käsittämättömän päähänpinttymän seurauksena ”ruoaksi” oli tarjolla kalakeittoa. Kyllä, luit aivan oikein. Koska olen Minkin mielestä nirso, en viitsinyt uhmata kuolemaa syömällä tuota keittoa. Täten käytin kaiken tarmoni siihen parempaan keitottamiseen ja lopputulos on nyt sitten tämä: olen töissä äärimmäisen väsyneenä ja vähän pahalla päällä. Krapulaahan minulle ei tunnetusti tule sillä se on heikkojen sairaus. Me vahvat (yli-ihmiset, if you may) emme jaksa sairastaa tuollaisia akkojen tauteja. Ennen kuin tämä menee silkaksi provokaatioksi, niin siirrynkin luontevasti aasinsillan alta kulkien muihin aiheisiin. Tai aiheeseen.

Uusi ystäväni Panu pyysi minua kertomaan millaista on näytteleminen. Aika iso kysymys ja en ole pätevä vastaamaan. Suosittelen kääntymään Teatterikorkeakoulun professoreiden Kati Outisen ja Vesa Vierikon puoleen tässä, mutta voinen hieman valottaa asiaa.

Minulla on teatterikokemusta kertynyt vuodesta 1991 jolloin debytoin lastennäytelmässä. Seuraava vuonna aloitin tupakoinnin. Olen ollut mukana produktioissa aina kun on ollut kiinnostava tarina kerrottavaksi ja aikataulujen herra on ollut myötämielinen Mierolaiselle. Jossain vaiheessa kyllästyin koko touhuun, johtuen pitkälti 1800-lukulaisen pukudraaman tekemisestä joka alkoi ns. sylettämään jo harjoitusvaiheessa. Tuolloin tuli pisin tauko tähän mennessä teatterin ja minun välilleni: 5 pitkää vuotta olimme erossa ja olisimme varmaankin edelleenkin, ellei ohjaaja olisi soittanut minulle kolme – neljä vuotta sitten ja pyytänyt erääseen produktioon. Teatteri alkoi taas kiinnostaa ja vaikken tuohon silloin työstettyyn Aladdiniin mennytkään, syvältä sisältäni herätetty kipinä jäi henkiin. Tuon pitkän tauon jälkeen olen ollut vain yhdessä produktiossa lavalla ja muuten viihtynyt sitten valopöydän takana, parvella. Siellä voi hassutella leikkimällä että näyttelijöistä lähtee langat ja ne ovat omissa käsissään. Se vaatii harjoittelua tosin.

Mutta siis, miltä tuntuu näytellä? Se on elämistä. Ei sen kummempaa. Roolihahmo jota kulloinkin näytellään on nähtävä elävänä ihmisenä, hahmona jolla on oma historia, arvot, periaatteet jne. Näyttelijän tehtävä on pukea tuo hahmo ylleen ja elää ja kertoa sen hahmon kautta se tarina jonka ohjaaja haluaa ja juuri siten kuten ohjaaja haluaa. Näytteleminen on siis tavallaan huoraamista, vaan kenenpä elämä ei olisikaan?

Koska otsake on englanniksi (kyseinen rivi on hieno ja vaikea kirjoittaa, suoraan suuresti kunnioittamani Velcra - yhtyeen kappaleesta Big Brother. Tämä biisi soi töihin tallustaessani, tuolloin minulla vielä oli se oivalluskin. Tuo rivi on myös heidän debyyttialbuminsa nimi.) ja olen eilen ollut teatterihommissa, on luontevaa lopettaa tämä merkintä englanninkielisiin kiitoksiin (kuvitelkaa satatuhatpäinen juhlayleisö, naisilla kauniit juhlamekot, miehillä smokit ja monokkelit, iso estradi, kirkkaat valot ja puhujapönttö):

… and of course my friends, fans and family, without whom I wouldn’t be here tonight. And a very big THANK YOU goes to Ghita for the special care.

perjantai 8. helmikuuta 2008

Lentokaloja ja irronneita partoja.

Tsssihhhhhh. Noin se huokaisi. Illan ensimmäinen olut. Tämän oluen korkkasin juhlistaakseni raskaan työviikon hmm.. ei loppua, sillä työpäiviä on vielä kaksi ennen kuin tämä viikko on ns. ”paketissa”. Juhlistaakseni nyt sitten kumminkin perjantain olemassaoloa.

Tämä työpäivä oli kiireinen ja olin kiireeseen sopivissa määrin äreä ja pahantahtoinen. En vaivaa sinua työasioillani mutta kiirettä ja hosumista oli. Työn jälkeen revin ruhoani kaupan kautta kotiin ja valtavalla kiireellä pyykkiä koneeseen ja ruokaa kattilaan. Syötyäni äitini tekemää erittäin herkullista apetta, olin hetken paikallani ja vaihdoin muutaman sanan internetitse valheellisen naisen kanssa, mukavaa oli. Kaikenlaista.

Saatuani pyykit kuivumaan (ketä tämä nyt kiinnostaa? Voi luoja, hypätään eteenpäin.)… Saavuin teatterille neljäkymmentä minuuttia ennen ”surevien omaisten iltaa”. Huomenna on ensi-ilta ja tämä viimeinen kenraali oli hyvinkin omituinen. Otsake on suoraan tapahtumista, sattumallisista sellaisista. Näiden lisäksi tarpeistoa hajosi, lavalla oli kakofoniaa ja väärää rytmitystä, valomies ei pysynyt kärryillä lavatemmon noustessa grindmetal-tasolle, äänipuolikin täydellisyydestään poiketen teki pienen virheen ja kaiuttimista kuuluneen laukauksen asemesta tekniikkaparvella kuului hiljainen ”Vittu.”.

Esityksen päätyttyä suoriuduin pantterin lailla ulos harjoittamaan haureutta ja keuhkojeni syöpäyttämistä. Minulle tuli äärimmäisen melankolinen olo seistessäni tupakoimassa ovesta muutaman metrin päässä, pimeässä. Katsoin kuinka onnellisia lapsia ja vanhempia tuli teatterin ovista käsi kädessä ulos, hymy korvissa asti. Pienillä tytöillä keijujen taikakeppejä tms. käsissään ja kaikkea sen sellaista. Se hetki oli oikeasti synkkää totuutta vanhenemisesta ja yksinäisyydestä. En olekaan siitä ruikuttanut tänne vähään aikaan. En kyllä nytkään, halajan lisää olutta. Hyvää kaikkea.

Kiitos muuten Saaralle ideasta linkittää omiin teksteihin. Ette jaksa niitä lukea mutta kunhan linkitän. Omaksi huvikseni. Niin.

Jaa.

Ei oivalluksia. Ei aivoja. Olen ollut vähän kiireinen joten en ole kerinnyt edes oikein miettimään. Olen nauttinut Minkin, Nuun, Panun ja Saaran blogeista niinä hetkinä kun en ole ollut töissä, teatterissa tai sängyssä leikkimässä nukkuvaa.

Olen päättänyt muuttaa, täten pitäisi pakata. Jos näkisit tämän tavaramäärän jonka siimeksessä asustan (olenhan keräilijäluonne, tästä voisin kirjoittaa ihan oman merkinnän mutta se johtaisi seksistä puhumiseen.), ymmärtäisit henkisen tuskani. Varsinkin kun olen aikaansaamaton ja muutoinkin äärimmäisen charmantti ryppyineni. Huomenna on ensi-ilta ja maltan tuskin odottaa. Ehkä sen jälkeen saan aikaiseksi asioita. Edes jonkinlaisia. Nyt juon kahvia niin hitaasti että myöhästyn töistä. Se on sinun syysi ehkä.

tiistai 5. helmikuuta 2008

Kolmasti (5) hienoja.

Hei. On kaiketi aika taas kirjoittaa tännekin jotain. Ei niinkään että olisin kirjoittanut jonnekin muualle tässä muutaman päivän tauon aikana ja täten ollut petturi, en vain ole kerinnyt / jaksanut / viitsinyt / ollut huvittunut kirjoittamaan mitään.

Maanikko kävi ja lunasti ostoksensa perjantaina. Sain häneltä kahvipaketin ja mustikkapiirakkaa. Hän pahoitteli että taksikuskillansa oli kiire ja täten emme voineet käydä hänen 10 vuoden almanakkaansa läpi. Schade.

Perjantai-iltana oli vuorossa sitten Helsinki-ekskursio ja se oli kaikin puolin mukava ja kaikkea sen sellaista. Alkoholia nautittiin ennalta sovitun porukan + yllätysvieraan kanssa. Jätän detaljit pois sensuurin takia mutta… En sano mitään, kivaa oli. Kiitos teille jotka olitte osallisina. Varsinkin yllärille. Lankomiehen bändi oli hyvässä iskussa ja mukava yllätys oli myös ilmainen kyyti kotiin.

Lauantaina oli sitten vuorossa viiden tunnin teatteriharrastesessiot. Väsytti ja ahdisti. Oikeastaan kyllä ei ahdistanut, kunhan nyt taputtelin tuon sanan tuohon. Illalla oli vuorossa (meinasin kirjoittaa lauantai-illalla mutta olen huomaavinani että nykyään väliviivallisia yhdyssanoja tunkee ovista ja ikkunoista joten pyrin välttämään niitä.) alkoholia ja teatteriseuraa, seisontakomiikkaa maailmalta ja lopulta myös antikvaarista oluthuonetta. Siellä tapasimme tuttuja ja tarkoituksenamme oli pelata yleissivistävää Trivial Pursuitia. Kyseinen lautapeli olikin varattu joten eräs ystävämme taikoi esille 7 päivää – lehden julkaiseman julkkisvisailupelin. Olipahan melkoinen peli, ei voi oikein muuta sanoa. Illan yllättävintä oli se, että voittajaksi suoriutui allekirjoittanut. Miksi minä edelleen säilön päässäni tarpeetonta tietoa näin paljon? Kukaan ei tiedä. Lauantaina eräs ystäväni (hänen seksielämästään keskustelin perjantaina, ihan vain ilmoituksena että eräs jota asia kiinnostaa täten osaa yhdistää henkilön oikeaan.) oli käynyt ottamassa tatuointina yhtyeensä logon ranteeseensa. Mielestäni loistava ratkaisu.

Sunnuntaina olikin taas vuorossa krapulointia ja teatteria. Teatteria ennen tein alustavan varauksen elokuulle ja tarkemmin ottaen Budapestin keskustassa sijaitsevaan huoneistoon. Nyt täytyy enää tarkentaa päivämäärät ja matkaseura. Sziget-festivaali, täältä tullaan.

Maanantai. Teatteria ja notkumista. Ruokaa. Ei raportoitavaa. Täältä oikeastaan taas tähän, työpöytäni ääressä istun ja ajatukseni seilaavat aivan muualla kuin täällä. Tänään on vuorossa taas teatteria, onneksi ensi-ilta on lauantaina, en jaksaisi olla teatterissa joka ilta.

Tulipas tästä huono merkintä. Esikuvani blogittamisen saralla puivat hienoja (1) asioita, kyseenalaistavat ja pohtivat hienoja (2) asioita. Minä sen sijaan kirjaan mennyttä tänne, vailla hienoja (3) oivalluksia. Seuraavan merkinnän kirjaan vasta kun oivallan jotain, toivon että ystäväni Markus Kajon kirja auttaa minua tässä urakassa. Meillä tukevilla on vaikeuksia yksin.

perjantai 1. helmikuuta 2008

Ostoksilla.

Hei taas oikein lyhyesti. En nyt jaksa jaaritella etkä sinä lukea. Tämän kirjoituksen suurin osuus tullee käsittelemään työtäni joten om det nappar inte, ole hyvä ja sulje selain (sulje samalla myös ne lapsipornosivustot, eikö sinua hävetä?).

Minulla oli eilen työpaikallani tylsän ajan lisäksi kehityskeskustelu. Tämä kaksituntinen oli hyvinkin äärimmäisen turhauttava ja siinä tuli enemmän takkiin kuin positiivista. Ei, minua ei haukuttu enkä saanut mitään varoituksia, työtehtäviäni lisättiin mutta palkkani ei nouse senttiäkään. Se päivä on lähellä, kuten tätini miesvainaa tapasi saksansuomalaisittain murtaen sanoa.

Työpäivän ainoa valopilkku (huom. viittaus tulevaan teatteriaiheiseen) olikin sitten täysin maaninen asiakas. Vanha rouva tuli taksilla paikalle ja kysyi esimiestäni. Pomoni onneksi hän ei ollut paikalla. Rouva jätti ottamansa valokuvan työpaikastani meille ja muistutti että hänellä on näyttely tiloissamme 2010. Tämän jälkeen hän innostui puodistamme ja halusi tehdä ostoksia:

- 3 kpl t-paitoja (katsomatta kokoa sen tarkemmin)

- kourallinen sulkakyniä (13 kpl loppujen lopuksi)

- 5 identtistä jääkaappimagneettia (meillä olisi ollut 3 erilaista versiota)

- 4 Mannerheim-aiheista kirjasta (1 keltainen ja 3 sinistä)

- Erikoisnäyttelystä kertova kirja (näkemättä erikoisnäyttelyä)

- Lasinen ikkunakoriste

Tämä kaikki edulliseen 118,50€ hintaan. Pankkikortti ei yllättäen mennytkään läpi joten hän tänään lupasi tulla hakemaan tavarat. Odotan innolla. Odotan myös innolla saanko häneltä toisen omistuskirjoituksella varustetun käyntikortin.

Teatterista piti kirjoittamani mutta en jaksa. Valot ovat nyt kaiketi valmiit, taas, kunnes lauantain harjoitukset tulevat ja tuomio niiden mukana. Olen ollut teatterilla pakertamassa jokainen ilta työn jälkeen, työpäivälle on täten kertynyt pituutta keskiarvoisesti 13 tuntia ja alan olemaan väsynyt. En saa myöskään nukutuksi edelleenkään. Ehkäpä alkuviikosta hakemaan sairaslomaa jos asiat eivät muutu mihinkään.

Tänään on onneksi perjantai ja teatterista vapaa ilta. Kuvioon kuuluu lankomiehen yhtyeen livekunnon tarkastaminen Helsingissä ja rutkasti alkoholituotteita. Anteeksi jos kompastut minuun, en tahallaan makaa maassa. Käännäthän kylkiasentoon?