"Suhteettomuus" monologi yhdessä näytöksessä

Hei sinä siellä. Minä täällä. On taas tullut aika kirjoittaa merkintä tänne vaikka asiaa ei sinällään olekaan. Voisin nyt kaiketi ensimmäistä kertaa kajota aikaisempaan lupaukseen ja peräti pitää sen. Täten, hyvät naiset ja herrat, Mierolainen ylpeänä esittää: Suhteettomuus, monologi yhdessä näytöksessä.

valot himmenevät salissa, kolmas soitto. Yleisön puheensorina vaikenee. Esirippu nousee paljastaen tumman lavan vailla lavasteita. Kelmeä spottivalo paljastaa yksinäisen tuolin keskellä näyttämöä. Tummaan pukuun pukeutunut tukeva, kaljuuntuva mies astuu esiin ja kävelee penkin luo.

Toissailtana, samoin kuin eilenkin, olen miettinyt kovasti tätä elämääni vailla parisuhdetta. Sinälläänhän se on täynnä vapautta: ei vastuuta, ei raportointia, ei aikatauluongelmia, ei yhtäkkisiä hermoromahduksia toisen vaatevalinnan keston takia, ei myöhästymisiä paikoista, ei valheellisia lupauksia keittiön siivoamisesta ihan vain jotta voitaisiin siirtyä seuraavaan asiaan, ei toisen pään silittämistä sohvalla ja niistopaperin ojentamista samalla kun koreilla lauseilla koittaa paikata sitä pettymystä jonka on aiheuttanut valheellisella lupauksella keittiön siivoamisesta, ei sisältöä laisinkaan.

Mies riisuu puvuntakin, asettelee sen tuolin selkänojalle ja ottaa käteen lattialta lehtiön ja kynän. Puhuu lähinnä itselleen:

En ole aikoihin saanut kirjoitettua yhtäkään riviä lyriikkaa yhtyeelle. Tämä on kauhea tilanne ja se pitäisi saada tietenkin korjattua. Mistä moinen johtuu? Siitä että minulla ei ole elämässäni muusaa jolle kirjoittaa hunajakylpymäisiä imeliä rakkaudentunnustuksia, ei draamaa jonka kourissa kirjoittaa katkeria rivejä sulkakynällä kynttilänvalossa. Ei niin yhtään mitään.

Mies pudottaa lehtiön ja kynän, puistelee päätään huvittuneena omasta naurettavuudestaan, käy istumaan tuolille, nojaa eteenpäin ja sytyttää savukkeen.

Ihmiset joko tulevat parhaiten toimeen yksin taikka kaksin. Minä edustan jälkimmäistä sorttia ehdottomasti. Siksi tämä suhteeton elämä tuntuukin kovin raskaalta, suhteettoman raskaalta voisi siis sanoa. Ei niin että olisin riippuvainen parisuhteesta, olen vain luotu elämään parisuhteessa. Kokeakseni iloisia hetkiä oikein kunnolla, tarvitsen jonkun niitä jakamaan. En voisi tehdä kuten ystäväni joka tällä hetkellä vaeltaa jossain päin Nepalia tai Intiaa, viiden kuukauden reissussa yksin. Minusta ei olisi ikinä siihen, sillä tarvitsen sen jonkun jolle sanoa ”Näitkö tuon?”.

Tarvitsisin oikeasti niitä hetkiä joita voisin säilöä hatarassa ja seittimäisessä muistissani, sellaisia sanoja jotka saavat hymyilemään, sellaisia ajatuksia kuten eilen pääni sisälle tavallaan luotiin. Ikävä kyllä en voi niitä tässä sen enempää sinulle selventää. Asianomaiset tietävät kyllä mistä on kysymys. Te muut jäätte nyt ulkopuolisiksi. Mutta ei se ole paha asia, ulkonahan on hyvä ilma joten voitte leikkiä pihalla, niin me juomme kahvit täällä. Muistakaa ilmoittaa jos menette tien toiselle puolelle.

Mies sammuttaa tupakan, ottaa takkinsa tuolin selkänojalta, heittää sen harteilleen ja kävelee lavalta pois. Valot sammuvat. Esirippu laskeutuu. Salivalot syttyvät. Täysi hiljaisuus. Vaivautuneita yskähdyksiä ja ulkoa kuuluvaa heinäsirkkojen sirinää.