Consequences of Disobedience

Minulla oli oivallus tähän blogimerkintään. En muista sitä enää, johtunee kaiketi alkoholilla tuhotusta lähimuistiparastani. Eilen oli ensi-ilta ja sitä juhlittiin asianmukaisesti ilmaisella alkoholilla ja jonkun käsittämättömän päähänpinttymän seurauksena ”ruoaksi” oli tarjolla kalakeittoa. Kyllä, luit aivan oikein. Koska olen Minkin mielestä nirso, en viitsinyt uhmata kuolemaa syömällä tuota keittoa. Täten käytin kaiken tarmoni siihen parempaan keitottamiseen ja lopputulos on nyt sitten tämä: olen töissä äärimmäisen väsyneenä ja vähän pahalla päällä. Krapulaahan minulle ei tunnetusti tule sillä se on heikkojen sairaus. Me vahvat (yli-ihmiset, if you may) emme jaksa sairastaa tuollaisia akkojen tauteja. Ennen kuin tämä menee silkaksi provokaatioksi, niin siirrynkin luontevasti aasinsillan alta kulkien muihin aiheisiin. Tai aiheeseen.

Uusi ystäväni Panu pyysi minua kertomaan millaista on näytteleminen. Aika iso kysymys ja en ole pätevä vastaamaan. Suosittelen kääntymään Teatterikorkeakoulun professoreiden Kati Outisen ja Vesa Vierikon puoleen tässä, mutta voinen hieman valottaa asiaa.

Minulla on teatterikokemusta kertynyt vuodesta 1991 jolloin debytoin lastennäytelmässä. Seuraava vuonna aloitin tupakoinnin. Olen ollut mukana produktioissa aina kun on ollut kiinnostava tarina kerrottavaksi ja aikataulujen herra on ollut myötämielinen Mierolaiselle. Jossain vaiheessa kyllästyin koko touhuun, johtuen pitkälti 1800-lukulaisen pukudraaman tekemisestä joka alkoi ns. sylettämään jo harjoitusvaiheessa. Tuolloin tuli pisin tauko tähän mennessä teatterin ja minun välilleni: 5 pitkää vuotta olimme erossa ja olisimme varmaankin edelleenkin, ellei ohjaaja olisi soittanut minulle kolme – neljä vuotta sitten ja pyytänyt erääseen produktioon. Teatteri alkoi taas kiinnostaa ja vaikken tuohon silloin työstettyyn Aladdiniin mennytkään, syvältä sisältäni herätetty kipinä jäi henkiin. Tuon pitkän tauon jälkeen olen ollut vain yhdessä produktiossa lavalla ja muuten viihtynyt sitten valopöydän takana, parvella. Siellä voi hassutella leikkimällä että näyttelijöistä lähtee langat ja ne ovat omissa käsissään. Se vaatii harjoittelua tosin.

Mutta siis, miltä tuntuu näytellä? Se on elämistä. Ei sen kummempaa. Roolihahmo jota kulloinkin näytellään on nähtävä elävänä ihmisenä, hahmona jolla on oma historia, arvot, periaatteet jne. Näyttelijän tehtävä on pukea tuo hahmo ylleen ja elää ja kertoa sen hahmon kautta se tarina jonka ohjaaja haluaa ja juuri siten kuten ohjaaja haluaa. Näytteleminen on siis tavallaan huoraamista, vaan kenenpä elämä ei olisikaan?

Koska otsake on englanniksi (kyseinen rivi on hieno ja vaikea kirjoittaa, suoraan suuresti kunnioittamani Velcra - yhtyeen kappaleesta Big Brother. Tämä biisi soi töihin tallustaessani, tuolloin minulla vielä oli se oivalluskin. Tuo rivi on myös heidän debyyttialbuminsa nimi.) ja olen eilen ollut teatterihommissa, on luontevaa lopettaa tämä merkintä englanninkielisiin kiitoksiin (kuvitelkaa satatuhatpäinen juhlayleisö, naisilla kauniit juhlamekot, miehillä smokit ja monokkelit, iso estradi, kirkkaat valot ja puhujapönttö):

… and of course my friends, fans and family, without whom I wouldn’t be here tonight. And a very big THANK YOU goes to Ghita for the special care.