torstai 6. joulukuuta 2012

Jeden Tag so Schnell! JAAAA!

Moi taas ja terveisiä Saksasta. Josta siis kotiuduin viikko sitten, mutta en muistanut soittaa sinulle heti ja kertoa terveisiä. Pahoittelen tätä lahopäisyyttäni. Klaus pyysi muistuttamaan Rapalan vieheistä ja Paul muuten vain kertomaan terkkuja ja että laihis kuulemma sujuu ihan hyvin. Siinäpä ne tärkeimmät sitten olivatkin. Muutoin pari huomiota teutonien mailta:

* 20 päivää tien päällä pistää väsyttämään aika paljon, varsinkin kun aikatauluun ei missään kohtaan saatu lukemaan ”vapaapäivä”. Odotan innolla, että tuleeko pomot linjoja pitkin vai hyväksyvätkö mukisematta viikkolepokorvaukset yms. Vaikka toisaalta miksipä eivät hyväksyisi, hehän aikataulut tekivät. Rundin päätteeksi vielä kolme (joista ensimmäinen ja viimeinen tulivat yllätyksinä) päivää töitä pääkallopaikalla ennen ruhtinaallista kolmen päivän vapaata vei kyllä viimeisetkin mehut.

* Saksalaiset ovat avuliasta kansaa. Heti ekana iltana eksyttiin kollegan kanssa kotimatkalla ravintolasta hotelliin ja ihmiset kiltisti auttoivat meitä oikeaan suuntaan. Jäi hyvä mieli.

* Saksalaiset eivät osaa puhua englantia juurikaan. Ihan käsittämätöntä, että edelleen se sama kielitaidottomuus siellä on ja näköjään voimissaan. Pahimmillaan jopa hotellihenkilöstö ei osaa muuta kuin äidinkieltään ja se on mielestäni aika outoa. Näin jälkikäteen naurattava, tilanteessa verisuonia päästä katkova esimerkki tulee tässä:

Olemme entisen Itä-Saksan puolella Jenassa. Ollaan tehty tässä kohtaa pari viikkoa duunia ja illalla on luppoaikaa, joten välittömästi hotellihuonebileet käyntiin. Matkakaiutin tulille, Rammsteinin live-dvd läppäriin ja vielä respasta hakemaan viininjäähdytin. Arvannette, mikä kohdista oli sitten se haasteellisin.

Menen reippaana kysymään cooleria lausuen ”Excuse me, can I please have a wine cooler and ice?” hotellin ravintolan puolelta ja työntekijä (noin 25-27-vuotias nainen) tuijottaa minua vähän aikaa ja rupean elehtimään käsilläni lisäinformaatiota antaakseni astian oletetusta koosta jne. Toinen työntekijä tulee paikalle joten uusin pyynnön. Hän kohauttaa harteitaan ja hotellihuoneeni numeroa kysyttyään alkaa naputella kassakoneeseen. Keskeytän tilanteen ja toistan vielä keskeisimmät asiasanat ”wine cooler, metal, ice” ja yritän käsivoimin piirtää ilmaan astiaa.

Lopulta tilanteeseen saadaan valjastettua kolmaskin työntekijä ja vihdoinkin meillä on käytössämme yhteinen kieli. Selitän hänelle vielä kertaalleen pyyntöni ja katso, se menee läpi. Hän uljaasti kertoo kollegoilleen pyyntöni tositarkoituksen: ”JAA, EIN WEINKÜÜLER MIT EIS!” ja sen jälkeen taputtaa minua olalle ja sanoo: ”Please, learn some deutsch.”

Onneksi olen rauhan miehiä, sillä muutoin olisi saatanan nokkelapokkela kyyppari joutunut uimaan omassa veressään ja hukkunut siihen. MIT EIN KÜÜLER. Siis jos olisi alkanut vituttaa.

* Saksassa on edullista. Ruokailu on pääosin edullista ravintoloissa, semminkin kun suosii paikallisten suosittelemia paikkoja. Suurin ravintolalasku omalla kohdalla oli muistaakseni 22€ ja se sisälsi erittäin hyvän leikkeen perunapedillä ja ehkä puolitoista pulloa valkkaria jälkiruoaksi.

*Saksalainen keittiö on häiriintynyt. Se jotenkin aina yllättää sillä perversioiden täyttämällä olemuksellaan. Sen lisäksi että maaseudulla pikkukaupungeissa ei ole ravintolat auki klo. 14.00-18.00 välisenä aikana (jolloin tietty omien työaikataulujen takia olisi tietty kaikkein sopivinta syödä), jos jostain löydät pubin josta ruokaa saat, suhtaudu melkoisella varauksella, äläkä ainakaan kauheasti herättele päässäsi ajatuksia herkuttelusta. Kävipä nimittäin Backnangissa:

Nälkä oli valtava ja etsittiin kollegan kanssa ruokapaikkaa. Kaikki olivat kiinni ja kun kysyttiin natiiveilta syytä, oli vastaus yksioikoisen selkeä: ”This is countryside.” Lopulta löydettiin Familie Lutzin pub/ravintola, josta ruokaa olisi löytyvä. Eteemme kiikutettiin oikein nahkakantiset menüt ja koska olimme päättäneet jo aiemmin menevämme edelliseltä reissulta tuttuun italialaiseen syömään työillan päätteeksi, päätin tilata jotain kevyttä ja pientä. Kuin taivaan lahjana menüsta löytyi kleine wurstsalat. Pieni makkarasalaatti. Kuin minulle suunniteltu. Liitän tähän alle teille oikein kuvan siitä, niin näette kuinka... en pysty edes kirjoittamaan sitä makujen sinfoniaa (Kaija Saariaho potenssiin sata), joka suussani sonatoi.


Kleine wurstsalat siis koostui lauantaimakkarasilpusta ja hapankaalista. Jäi reilusti yli puolet syömättä, kun alkoi makeaa sylkeä muodostua suuhun aika paljon.

Oli varmaan jotain muutakin kerrottavaa mutta en jaksa nyt kirjoittaa enempää. Katselen itsenäisyyspäivän kunniaksi Cosby Show´ta (neloskausi menossa, douppii shittii) ja otan iisisti. Huomenna taas töihin ja sunnuntaina lähdetään katselemaan pedofiilejä Belgiaan. Sillä silmällä. Moro eli Tschüß.

1 kommentti:

  1. tää oli fantastisen hieno teksti.

    itse samaistun tohon saksan paskuuteen, muistan opetelleeni jotain laineja siellä saksaksi ihan vaan omia hermojani säästääkseni. ne. ei. osaa. (yksi laini, jota joku turistiopas ehdotti, oli "tiedän hyvän diskoteekin", mutta sitä en koskaan tarvinnut.)

    VastaaPoista