Origin

2012 on vain hiipuva muisto aivojen jossain lisäkkeessä, joten vielä pienen hetken kun niihin (muistoihin, aivoihin pääsee helpommalla eli kallon korkkaamalla) pääsee käsiksi, taitaa olla pistää vuosi purkkiin ja dataksi. Ja data sitten purkkiin, muistaaks kukaan? No niin.

Viime vuonna vietin enemmän aikaa ulkomailla kuin vissiin koskaan ennen. Tarkalleen ottaen kalenterimerkintöjen perusteella 46 päivää. Harmillisesti tänä vuonna en varmasti pääse lähellekään noita lukemia, tällä hetkellä tiedossa on kymmenkunta päivää takuuvarmasti ja ehkä muutama siihen päälle, en tiedä.

Tein myös töitä vissiin enemmän kuin koskaan, ainakin sille alkoi tuntua loppuvuodesta ja ylityölaskuri antoi lukemaksi vähän alle 240 tuntia. Onneksi vastapainoksi kerkesin tehdä vähän muutakin: Vaihdoin moottoripyörän uudempaan ja kaikin tavoin parempaan, kävin Tuskassa, Qstockissa, Lutakko Liekeissä, Sonispheressä ja joillain pienemmillä festareilla. Näin paljon itselleni merkityksellisiä (ainakin joskus sellaisina olleita) yhtyeitä, joista mainittakoon Metallica (uskomattoman huono), Devin Townsend Project, Fear Factory, Steel Panther, Alcest, Callisto ja koko vuoden huipennuksena ja viimeisenä keikkana ikiparas HIM (huikea).

Pysytään vielä pieni hetki musiikin parissa. Se, katsokaas, kun on se minulle tärkein juttu. Tai no, tissithän on siis myös, mutta koska niiden kohdalla tilanne edelleen on in absentia, niin se musiikki. Armon vuonna 2012 julkaistiin aimo läjä pitkäsoittoja ja kun tarkastelen omaa tehosoittolistaani, niin ehkä kolme kovinta ansaitsevat jonkin sortin maininnan. Menköön nyt vaikka sitten aakkosjärjestyksessä, kun en noita osaa sen paremmin enää toistaan paremmaksi arvottaa:

Alcest - Les Voyages de l'Âme tuli minulle täysin yllätyksenä ja bongasin bändin vasta vähän ennen Tuskan keikkaa bändibookkauksista. Tämä levy on soinut kotona ja tien päällä aivan julmetusti, varsinkin kesäkuukausina. Kaunista tunnelmointia ja sellaista kuulasta... olemista.

Soen – Cognitiven bongasin jostain, oiskohan ollut Inferno-lehden takakannessa olleessa mainoksessa, jossa hassusti sanottiin jotain-jotain-jotain toolahduksia. Tästä innostuneena sitten levy soimaan ja kun pääsin siitä kopioimisen aiheuttamasta järkytyksestä yli, niin huomasin kuuntelevani levyä aika kosolti. Siitäs saitte, Maynard James Keenan ja kumppanit, kun ette ole vieläkään julkaisseet uutta levyä, vaikka 10.000 Days ilmestyi jo 2006.

Swallow The Sun – Emerald Forest And The Blackbird ilmestyi kevään korvilla ja on sen jälkeen soinut varmasti viikoittain. Aina sateen sattuessa ja jos tunnelma alkaa muuten vain olla turhan kepeä ja elämä näyttää positiivisia merkkejä jostain suunnasta. Sävellystyö on ihan silkkaa timanttia ja koko levy kantaa surun ja musertumisen taakkaa helpolla ensimmäisestä tahdista viimeiseen.

Siinäpä sitten 2012 olikin pähkinänkuoressa. Se lisättäköön, että viime vuonna jätin merkintöjä puolivalmiina roikkumaan useita, enkä koskaan palannut niihin enää uudestaan. Mitään sanottavaahan minulla ei varsinaisesti niissäkään ollut eikä ole enää aikoihin ollut muutenkaan, joten en yritä tässä sen kummemmin venyttää tätä merkintää yhtään pitemmäksi. Heippa.

Tai no, yritetään vielä epätoivoisesti herättää tätä henkiin sen verran, että mitkä olivat sinulle viime vuoden merkityksekkäimmät levyt ja miksi?

(Otsikko nyt soivaa Tesseractia)