Rupesin eilisen, erittäin mielenkiintoisen ja osittain jopa tunnerikkaan internet-yhteyksien välityksellä tapahtuneen keskustelun jälkeen miettimään tänään aamulla moraalia. Mikä onkaan moraalisesti oikein? Kenen onni on tärkein? Mikä on moraalisesti oikein onnea etsiessä ja sitä tavoitellessa? Onko saalistaminen sallittua?
Jos viedään ajatusta vähän isommalle tasolle, vaikkapa ihan maailmanpolitiikan äärelle asti, alkaa yksilö ehkä väkisinkin miettiä. Oliko Saddam Husseiniin kohdistunut ajojahti oikein? Vaikka kyseessä oli virallisten selvitysten mukaan demokratian jakelu Lähi-itään, voi vain miettiä oikeita tarkoitusperiä kun kyseessä on valtion vapautus. Valtion jolla on suunnattomat öljykentät hallussaan ja vapauttajana toimii ”supervaltio” joka kuluttanee tuota fossiilista polttoainetta, mustaa kultaa (kohta arvoltaan yhä lähempänä sitä kiiltävää kaimaansa), maailman eniten. Toki Saddam on varmastikin ollut syyllinen kansanmurhiin mutta ken on syytön, heittäköön ensimmäisen kiven. Se kivi ei voine lentää ainakaan Atlantin toiselta puolen, onhan tässä Irakin vapauttamisessa kuollut 73000 irakilaissiviiliä. Puhumattakaan muista vapautuksista joita ovat tehneet. Melkoinen määrä ihmisiä. Joku voisi jo tätäkin kutsua kansanmurhaksi, eikö totta?
Minulla ei ole esittää minkäänlaisia vastauksia mihinkään. Eipä niitä varmasti kyllä kukaan minulta odottelekaan. Mietin tässä vain ”ääneen” asioita jotka vaivaavat tätä epämuodostunutta päätäni. Niinpä siis tuskailen erilaisten tilanteiden jännittävyyksiä, niin ulko- kuin kotimaassa, niin kotona kuin… no vaikka puutarhassa.
Eilisestä vielä sen verran että vaikka osalta osasin arvata keskustelun kulun jo etukäteen, koin myös pari mukavaa yllätystä takaiskujen lomassa. Niillä pitää mennä jotka on itselle suotu? Olkoon sitten kohtalona onnettomana eläminen tai ei. Mieluummin kuitenkin ei. Oloni on tyyni kuin pimenevän illan tummentama järvenpinta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti