Hypotesia.

Uskallus. Siinäpä jalo sana kerrassaan. Jokainen ihminen varmastikin tietänee rajansa, koettelee niitä aika ajoin ja muodostaa elämänsä näiden uskalluksen rajojen sisään jäävään tilaan jota ihan kuriositeettina kutsutaan tässä yhteydessä lebensraumiksi. Ei viittauksena natsi-Saksaan vaan luonnontieteeseen.

Uskaltaminen on palkitsevaa silloin kun uskalluksen lopputulos on positiivinen. (Mahtanet ihmetellä että mitä tämä jaarittelu nyt on? On aikainen aamu, koitan tässä herätellä aivojani. Malttia siellä.) Otetaan hypoteettinen tilanne: Tapaisin vaikkapa kauniin naisen. Keskustelisin hänen kanssaan paljon asioista ja olisimme ajatuksentasolla kuin symbioosissa. Jos uskaltaisin koskettaa häntä, silittää hänen hiuksiaan, kertoa hänelle kuinka lumoavana ja puoleensa vetävänä häntä pidän niin... mitä?

Jos tilanne olisi palkitsevaa sorttia, hän saattaisi ehkä ilmaista lämpimiä tunteita minua kohtaan, eikö vain? Jos hypoteettinen uskallukseni taas olisi kannaltani ns. tyhjä arpa (vähän niin kuin elämä ylipäänsä, moni on todennut), tuloksena olisi luultavimmin avointa kämmentä, loimottavaa poskea, avointa tietä ja suurta häpeää.

Häpeää mistä? Siitä että uskallus vei voiton? Siitä tilanteenlukutaidottomuudesta? Häpeää ylipäänsä?

Näistä mistään ei esimerkkitapauksessamme ole kyse, esimerkkitapaushan on hypoteettinen kuten varmasti muistat, eikä pidä sisällään minkäänlaista uskallusta. Joten jos häpeää jostain haluaa kantaa päällään, täytyy sille keksiä joku hyvä syy. Vastavoima ehkä aiemmalle. Uskaltamattomuus?