Ensimmäinen yritys

Pelkään kaupungin katuja. Täällä ei ole mikään kuin ennen, niin kuin silloin kun viimeksi kuljin näitä samoja tummanpuhuvia kujia. Onhan siitä aikaa jo tietenkin vierähtänyt kun olen täällä ollut ja olin kuullut huhuja että kaikki olisi muuttunut, mutta en olisi uskonut että näin totaalisesti voivat asiat muuttua minun poissaollessani. En ollut poissa kuin muutaman vuoden. Vastoin tahtoani, olosuhteiden pakosta, mutta kuitenkin.

Kuljen varoen ja nähdessäni autojen valoja, hakeudun automaattisesti pimeisiin kulmiin ja rappukäytäviin joissa haisee ulosteet ja saasta. Yritän päästä pois ytimestä sillä minua etsitään. En ole mielestäni tehnyt mitään pahaa, olin oikeuden asialla kun minulta riistettiin ainoa asia joka enää oli jäljellä ja minulle tärkeää.

Vapauteni.

Saavun pieneen puistoon ja näen kuinka lempeä iltatuuli liikuttaa lasten keinuja. Tuuli on juuri ja juuri tarpeeksi voimakas saadakseen nuo haurastuneesta puusta ja ruosteen peittämästä kettingistä tehdyt laitteet liikkeelle. On melkein pimeää jo ja tiedän että mahdollisuuteni päästä pois on hetki hetkeltä parempi. Siellä täällä kulkee partioautoja mutta olen valppaana. Tämä on minun ainoa mahdollisuuteni.

Kuulen yläilmoista pahaenteistä säksätystä. Minua etsitään, suurin joukoin. Minä en tehnyt mitään väärää. Kuljen suorastaan hiipien ja yritän hengittää tasaisesti sisään, ulos, sisään, ulos. Pakko pysyä valppaana. Jos vain pääsen täältä pois, metsään, luontoäidin syleilyyn, olen vihdoin vapaa.

Kuulen kaukaa koirien haukuntaa. Pulssini kohoaa. On minua ennenkin purtu. On purtu, hakattu, puukotettu ja kidutettu mutta nuo haukkuvat koirat ovat saaneet vainun ja tiedän että ne on koulutettu tappamaan. Terävät kulmahampaat suuntaavat takuulla kaulaani kohti jos vain saavat minut kiinni. On aika kiihdyttää tahtia.

Hölkkään kohti suurta tietä. Sen takana siintää havumetsä ja vapaus. Tien ylitys onkin oma hommansa, kahdeksan vilkkaasti liikennöityä kaistaa täynnä autoja kiitämässä jokainen omaan maaliinsa. Olkoon se sitten koti, työ, rakastajatar, diileri, kauppa, sairaala, mikä vain, heillä kaikilla on päätepiste jonne menossa. Minun päätepisteeni on tien toisella puolella, metsän rajalta vain pari kilometrin rämpimisen päässä. Siellä odottaa vesiputous jonka vierellä on turva, luola, jonka tiedän. Luolan suuaukon piilottaminen on helppoa ja kun sinne pääsen saan hengähtää hetken. Sieltä matkaa rajalle on toistasataa kilometriä mutta uskoni on vahva.

Olen varma että päästyäni tien yli koirat kadottavat vainunsa. Siispä nopeasti vain liikkeelle. Pääsen tien laidalle, nopealla loikalla turvakaiteen yli ja olen kaistan ja kaiteen välissä. Vilkuilen hermostuneena liikennettä joka tuntuu liikkuvan nopeammin kuin viimeksi. Autot ja rekat vain suhahtelevat ohitseni. Kuulen koirat paljon lähempänä. En voi enää odottaa hetkeäkään, on mentävä heti. Nopea vilkaisu vielä vasemmalle, ehkä kerkeän tuosta raosta. Kuin unessa lähden juoksemaan kohti toista puolta. Vilkaisen taakseni, näen äreitä koiria kireissä hihnoissa ja poliiseja kaivamassa aseitaan. Juoksen kovempaa kuin koskaan. Näen rekan tulevan suoraan kohti, ison metallisen eturitilän lähestyvän julmetulla vauhdilla. Pakotan lihakseni toimimaan paljon suuremmalla teholla kuin mihin ne pystyvät. Juoksen ja huudan. Minun on pakko keretä. Olen niin lähellä vapautta. Minä en tehnyt mitään väärää. Juoksen, keula lähestyy nopeasti, tajuan että en kerkeä. En vaikka miten yrittäisin. Valot ovat niin lähellä että en näe enää mitään. Minä en tehnyt mitään vää...