Viides yritys.

Herään syvän unen keskeltä, unen jossa kaikki on hyvin ja oikein, ja tästä johtuen olenkin hivenen pettynyt kun tajuan olevani todellisuudessa. Avaan silmäni ja kirkas valo kirvelee nenäonteloita myöten tunkeutuessaan kalloni läpi. Katto on huolellisesti rapattu, seinät valkoiset ja valikoiduista kohdista tylsillä luontoaiheisilla tauluilla peitetty. Nousen istumaan ja tarkastelen huonetta lähemmin.

Huone on kooltaan ehkäpä 15 neliötä ja suorakulmion muotoinen. Sänky vie oman osansa pienestä tilasta mutta on onneksi sijoitettu takakulmaan. Sänky on arviolta 120 cm leveä ja patja ilmeisen hyvä, selkäni ei vihoittele laisinkaan. Huoneen toisella laidalla on iso kirjahylly täynnä erilaisia opuksia. Lattialla on suureksi ihmetyksekseni valkoisia naruja sikin sokin, kuin jättimäinen ja huonosti kudottu hämähäkin seitti lattiaa peittämässä.

Venyttelen käsiäni ja haukottelen maireasti. Samalla sisäkaiuttimesta särkevä ääni tunkeutuu huoneeseen: ”Nouse ylös ja pue päällesi. Lähdemme pian.” Hämmästyn, sillä ääni ei olekaan tuttu ja turvallinen vaan minulle täysin outo. Minulle joka olen kumminkin ollut täällä jo pitkään. Nousen sängystä ylös, puen reisitaskuhousuni ja etsin hetken paitaani. Miksi en muista mitään illasta?

Löydettyäni paidan sängyn alta, laitan sen päälleni mutta jätän napittamatta. Sen sijaan menen kirjahyllylle ja katselen sitä edestakaisin, ylös ja alas, etsimättä kumminkaan mitään varsinaisesti. Aivan ylhäällä on länsimaisen kirjallisuuden klassikoita mutta ne eivät minua tässä elämänvaiheessa kiinnosta. Vaikka en mitään etsikään, huomaan silmieni hakevan itämaisiin uskontoihin liittyviä kirjoja. Juuri kurkottaessani kohti Brahmasta kertovaa kirjaa, viereisellä seinustalla oleva raskas kivinen ovi avautuu. Jylinä on korviavihlova. Miksi en muista edes oven sulkeutumista?

Oviaukon toisella puolella seisoo tummanpuhuva hahmo. Ehkä minua hieman pitempi ja leveäharteisempi, yllään lääkärintakki ja toisessa kädessään ruisku. Hän avaa jykeväleukaisen suunsa ja sanoo: ”Tule, on aika lähteä.” Tunnistan hänen äänensä hetkeä aikaisemmin sisäpuhelimessa särisseeksi ääneksi. Kakaisen kurkkuani ja kysyn: ”Missä on Mephisto? Kuka sinä olet?” ”Mephisto on siirretty toisiin tehtäviin, minä olen nyt vastuussa hoidostasi. Saanen esitellä itseni, olen ylilääkäri Karamzin mutta voit kutsua minua Nikolaiksi.” ”Ahaa, vai niin. Nikolai. Eikös Nikolai Karamzin ole kirjailija?” ”Oli kyllä, vanhempani ovat huumorintajuista väkeä. Mutta nyt, napitahan paitasi kiinni ja lähdetään.” hän toteaa kylmenevällä äänellään. ”Minne?” ”Se selviää sinulle sitten kun se on tarpeellista.”

Napitan paitani ja lähden seuraamaan Nikolaiksi itsensä esitellyttä miestä. Kuljemme kaikuvaa käytävää pitkin ja jostain kuulen vaimeaa ulinaa ja harmonin soittoa. Kävelytahti on ripeä ja Kuljemme kohti ulko-ovia. Ulkona, rappusten alapäässä, odottaa vanha avoauto, joku vanha Cadillac tai vastaava. En tunnista ja olisi oikeastaan ihme jos tunnistaisin. Istun kyytiin ja Nikolai menee kuljettajan paikalle ja käynnistää auton. Iso moottori murjaisee kovaan ääneen ja ampaisemme liikkeelle. Ajamme päärakennukselta pois johtavaa lehmuskujaa pitkin ja Nikolai laittaa radion päälle. Valtava äänentoistolaitteisto jyräyttää ilmoille Wagneria tarpeettoman lujalla ja se näyttäytyy kasvoillani tahattomana irvistyksenä. Nikolai huomaa ilmeeni ja huutaa korvaani: ”Mitä? Eikö mallisotilas muka kestä musiikkia?” ”Kestän toki, voimakkuus vain tuli minulle yllätyksenä.” ”Sodassa hiljaisuus enteilee pahaa ja voimakkuuteen on totuttava.” ”Tiedän, emme ole olleet sodassa aikoihin joten onko tämä nyt todellakin tarpeellista? Mephiston mielestä…” ”Mephisto oli väärässä monessa asiassa ja hänet siirrettiin syystä toiselle osastolle töihin.”

Huomaan hiljentyväni samalla kun tarkkailen maisemia. Jylhiä vuoria kuten koko kantonissa, nurmikko on tummanvihreää ja taivas on puolipilvinen. Pian Nikolai kääntää auton äkisti soratielle joka näyttää johtavan ylös vuorenrinnettä. Auton moottori mylvii Nikolain ottaessa siitä kaiken tehon irti. Huomaan tekeväni entisen ammattini harjoitteita. Hengitän rauhallisesti nenän kautta sisään, suun kautta ulos, pakotan pulssini laskemaan vaikka kyyti onkin huimaa. Harmittelen, ettei minulla ole kenkiä. Maihinnoususaappaani olisivat nyt todellakin hyvät olla jalassa. En tiedä miksi enteilen pitkää kävelymatkaa takaisin.

Muutaman kilometrin jälkeen Nikolai yhtäkkiä painaa jarrut pohjaan, auto liukuu hivenen kylki edellä soraa pitkin ja pysähtyy keskelle tietä. Edessä on metallinen portti ja sen kummallakin puolella mustakypäräiset vartijat. Nikolai avaa ovensa ja astuu autosta ulos. Hän menee vartiomiesten luo ja puhuu heille jotain, en vain saa puheesta selvää. Nikolai viittoo minua pian nousemaan autosta ja menemään heidän luokseen. Teen työtä käskettyä.

Vartiomiehet ovat kuin amerikkalaisen ohjaajan näkemys saksalaisesta sotilaasta: Erittäin julma ilme kasvoillaan olevia kulmikasleukaisia tarkassa asennossa seisovia patsaita. Oikeanpuoleinen sotilas laskee yhtäkkiä kiväärinsä alas, laskeutuu polvilleen maahan ja työntää piipun suuhunsa. Nikolai huutaa kovaan ääneen: ”FEUER!” ja vartiomies ampuu aivonsa pitkin soratietä. Toinen vartiomies seisoo järkähtämättä paikallaan ja huomaan olevani täysin välinpitämätön asioiden omituisesta käänteestä. Käännyn ympäri ja lähden kävelemään takaisin kohti majoitusta. Kuulen Nikolain poimivan aseen kuolleen vartiomiehen kädestä ja lataavan sen. En jaksa enää välittää. Nikolai huutaa: ”Pysähdy! Jos jatkat matkaasi, valitset varman kuoleman. Sinun hoitosi on vielä kesken. Et voi vielä luovuttaa.”

Tyhjennän mieleni ja pinkaisen juoksuun. Takanani kuuluu laukauksia ja tunnen kuinka sora tunkeutuu jalkapohjiini kipeästi. Yhtäkkinen repäisevä kipu kyljessä saa minut kaatumaan maahan. Nikolai nauraa ja käännyn selälleni makaamaan. Arvaan kyllä kuinka tämä loppuu. Näen hänen tulevan kohti aseenpiippu minua kohti osoittaen. Miksi valitsin tämän uran? Miksi en muista eilisestä illasta mitään? Miksi päätin kohtalostani näin? Yritän hymyillä Nikolaille mutta yhtäkkinen laukausten melu ja jalkojani raateleva tuska tekee asiasta vähintäänkin haasteellista. Näen vieressäni olevan soran tummentuvan ja suussani maistuu raudalle. Kuuma piippu tökkii minua otsalle. Suljen silmäni ja odotan.

Kuulen kuinka Nikolai kyykistyy viereeni ja silkasta mielenkiinnosta tökkii jaloissani olevia reikiä. Huomaan jalkojeni tuntoaistin loistavan poissaolollaan. Yritän puhua mutta suussani tulviva veri estää ääntä pääsemästä ulos. Nikolai lataa aseensa ja sanoo: ”Sinusta olisi voinut tulla vielä ehjä ja hyvä yksilö tähän yhteiskuntaan. Näinä aikoina tarvitsemme kaltaisiasi sotureita. On sääli, että valitsit näin.” Taivas on puolipilvinen vieläkin, parvi lintuja lentää auramuodostelmassa kohti etelää. Yksinäinen vartiomies seisoo portillaan. Auto seisoo tiellä. Nikolai nousee seisomaan. Kaikkialla on hiljaista ja tyyntä. Laukauksen kajahdus kaikuu halki seisovan ilmatilan.