Ottaisin kahvia ja paremman biisin soimaan.

Sydämeni räjähtää pieniksi paloiksi. Onneksi se räjähtää kehoni sisällä, keuhkoni, kylkiluuni ja muutoinkin rankani toimiessa hyvänä painevallina. Jos sydämeni räjähtäisi kehon ulkopuolella, olisi näky jotakuinkin samanlainen kuin niissä tuhannen fps:n videoissa joissa ammutaan aseella tomaatin läpi. Saatat ihmetellä miksi sydämeni räjähtää. Onko se panostettu kuten todella hienossa UNKLEn videossa? Ei ole, vastaan. Räjähtäminen johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkin,

Heräsin 11.40 keittiöstä kuuluvaan kolinaan. Ajattelin, että onpas mukavaa saada kahvia ennen töihin menoa. Avasin silmäni ja haukottelin. Venyttelin käsiä kohti kattoa ja otin samalla puhelimeni viereiseltä lasipöydältä. Katsoin samein silmin puhelimen näyttöä: 11.40.

Saman tien muistini lokeroista kaivautui esiin, kuin pieni kaivosmies hiilikaivoksen jäänteistä, tuore muistikuva ajastetun herätyksen soimisesta oikeaan aikaan klo. 10.00. Koska en ole vielä täysin juonut päättelykykyäni (vaikka tätä asiaa työstänkin), tajusin että työpäiväni oli alkanut kymmentä minuuttia aikaisemmin. Siispä läski liikkumaan oikein kunnolla. Onneksi tuttavapariskunta majoituksen lisäksi huolehtivat monista muistakin asioista, kuten hyvinvoinnista ja sen sellaisesta. Sain heiltä armeijan polkupyörän lainaksi ja sillä sinkoilin katuja ja teitä pitkin kuin salama.

Kerkesin töihin kahta minuuttia ennen avaamisaikaa ja olin tärisevä ja viinalle haiseva ”iloinen” asiakaspalvelija. Ei ole kyllä asiakkaita tullut tähän mennessä.

Toiseksi, Eilen oli teatteriharrasteen loppukaronkka. Tunnepitoisia puheita, ilmaista alkoholia ja ruokaa. Täytyy myöntää, että oli itkeminen hyvin lähellä pitäessäni kiitospuhetta ja tajutessani samalla mitä sanon. Ymmärsin myös etten halua lopettaa harrastetta. Ehkä syksyllä palaan kuvioihin, toivottavasti ainakin. Ymmärsin kuuluvani siihen porukkaan ja sen ainutlaatuisen tunteen tulevan vain ja ainoastaan teatterilla, sen kahviossa, lämpiössä, lavan alla, tekniikkaparvella. Koko tuo rakennus henkii jotain selittämätöntä ja joka ikinen kerta sinne mennessä, tuntuu kuin menisi kotiin. Onneksi en joutunut pitämään puhetta perjantaina, tällä erää minun viimeisen esityksen jälkeen. Kun ajoin valot alas, sammutin valopöydän ja lähdin sammuttamaan näyttämön takavaloja, oloni oli haikeampi ja masentuneempi kuin aikoihin. Tuli sellainen tunne, kuin tyhjentyisin kuin ilmapallo. En tosin luhistunut lattialle, kovin kaukana se ei kylläkään kaiketi ollut.

Nyt istun täällä töissä, alkoholin poistuessa päästä hiljalleen ja aivan kohta saan kahvia. Kirjoitan vain tämän lauseen loppuun ja laitan vielä pisteen perään.