A Close Encounter

Sairastaminen jatkuu edelleen. Nyt tämä ihan virallisesti alkaa olla todella rasittavaa. En saa mitään aikaiseksi ja elimistö ilmoittelee vikatilaansa jatkuvasti. Sain sentään jotain tässä viikon sisään tehtyä, ennakkotehtävät ovat juuri palautetut. Tästä osasyy menee kyllä sairauden piikkiin, en olisi muutoin lähtenyt töistä kesken päivän.

Palautusmatkalla tapahtui kummia: En ollut muistanut laisinkaan Fennica recordsin olemassaoloa ja heillä oli selkeä kesän merkki jo ilmoilla, tarkemmin sanottuna alennuslevylaari kadulla. Sieltä poimin matkaan mukaan Monsteriserin esikoisalbumin The Long Snap To Zeron naurettavan edulliseen kahden (2) euron hintaan.

Palautusmatkan takaisintulo-osuus oli muutoinkin hauskempi kuin meno-osuus. Siinä missä menomatkalla kesken reissun mieltä alkoi painaa mm. tieto siitä, että unohdin ottaa erään tarvittavan numerosarjan mukaan, takaisin kävellessä mieltä ei painanut oikein mikään. Eräs vanhempi rouva sai vielä aikaan spontaanin hymyn olemuksellaan. Rouva taapersi katua alaspäin, sikäli kuin alaspäin tarvitsee erikseen taapertaa, ja kevyt vastatuuli sai hänet olemaan yhtä asusteensa kanssa. Rouvan leopardikuosinen takki oli tismalleen samaa sävyä kuin hänen vaalennetut hiuksensa ja tuulen esiinkaivama juurikasvu. Keltaista ja mustaa. Mieleni teki käydä kiittämässä häntä. Tyydyin vain niistämään.

Mielessäni on jo pitkään muhinut eräänlainen blogauksen esiaste, tarkemmin sanoen ehkäpä yksi idea josta toki voisi jalostaa kokonaisen kirjoitelman tänne. Koska taidan olla siihen kykenemätön, niin paljastan vain tuon erään idean, tai ajatuksen, jonka havaitsin jonkin aikaa sitten. Siihen on myös hyvä lopettaa tämä merkintä. Ennen tuota lausetta paljastan vielä otsakkeen yhtyeen. Se on Callisto. Aivan mahtava yhtye. Mutta nyt sitten se itse lause (älä odota siltä liikoja):

Olen huomannut, että lähtökohtaisesti epäilen vilunki-ihmisiksi miehiä, jotka eivät pidä lompakkoaan takataskussa.