Helvetin syvyyksiin ja vähän takaisin onneksi

Hei internet! Mitä sinulle kuuluu? Minulle kuuluu ihan tositositosi omituisia. Muistatko kuinka olin tuossa joulukuun alkupuolella vähän kipeänä (jos muistat, häpeä.)? No sain kumminkin sellaisen allergisen ihottuman tapaisen jutun angiinan jälkeen. Ajattelin sen tulleen antibiooteista, lääkkeistä joita olen aikuisiällä syönyt kahdesti (tiesitkö muuten, että yhden kuurin jälkeen kestää puoli vuotta elimistön bakteerikannan normalisoitumisessa?) ja kävin tunnollisena työläismuurahaisena työterveydessä näyttämässä täpliä.

Lääkäristä toiseen olen saanutkin sitten tämän jälkeen juosta ja eilen viimein ihan oikealle ihotautilääkärille. Miettikää! Ei siis mikään perinteinen ”laita jotain salvaa, kyllä se siitä”. Lääkäri katsasteli hetken ihottuma-alueita (kädet lähinnä, helvetin sairaat siat!), kehui hiuksiani samalla kun katsoi päänahkaa ja niin edelleen. Lopputuloksena kumminkin tällainen, yksinkertaisuudessaan äärimmäisen järkyttävä lause:

”Kyllä nyt on syytä epäillä, että se angiina on laukaissut psoriasiksen.”

Henkilökohtainen elämäni pysähtyi, näin sieluni silmin kuinka jossain kujalla makaan paskaisissa ryysyissä kerjäämässä hampaattomana ja syyläisenä rahaa, ohikulkijoiden sylkiessä päälleni inhoissaan. Näen jopa kuinka suostun siihen, että päälleni kustaan, jos vain saan edes lantin.

Onneksi seuraavassa lauseessaan lääkäri epäili kyseisen taudin olevan poistuvaa sorttia. Joka tapauksessa ensi viikolla taas lisää tutkimuksia ja osa minua siirtyy ajasta ikuisuuteen koepalojen matkatessa patologille. Arvatkaa kuka ei saa enää ikinä kokea naisen läheisyyttä jos lääkäri onkin väärässä? Aivan oikein, nöyrä palvelijanne Laine.

Tämän vuoden alussa työpaikallani aloitti uusi henkilö minun kanssani samoja tehtäviä tehden. Olemme tähän mennessä kerinneet tekemään töitä yhdessä kaksi päivää, hän joutui miltei heti taloon tultuaan lähtemään tuuraamaan sairaslomalaista pariksi viikoksi toiseen ”toimipisteeseen” eli kaupungin miltei toiselle laidalle. No kumminkin, tämähän olisi tylsää ja turhaa mainita ELLEI hän olisi soittanut minulle aivan yllättäen tänään (emme ole siis viikkoon olleet samassa paikassa töissä):

M: ”Moikka! Mitäs kuuluu?”
T: ”Moi, mitäs tässä. Mitä sä teet perjantaina?”
M: ”Töitä päivällä ja muuten on ihan avoinna. Kuinka niin?”
(tässä vaiheessa on hyvä alkaa jo epäillä jotain. Mitä tuo nainen oikein nyt tuollaisia kyselee?)
T: ”Ootko sä käynyt oopperassa?”
M: ”Kyllä, ehkä parisenkymmentä kertaa. Kuinka niin?”
T : ”Mulla olisi pari vapaata lippua Rigolettoon. Lähdetkö?”
M: ”Kuulostaa hyvälle, mä tarkastan omat kiinnitykset vielä mutta alustavasti kyllä lupaudun. Sopiiko?”
T: ”Totta kai! Ilmoittele sitten kun tiedät.”

Tiedän tiedän, on väärin ajatella hänen olevan kiinnostunut mutta ottaen huomioon lähiaikaisen käsittämättömän treffimääräni ja hänen kysymyksensä ensimmäisenä työpäivänä (”Ootko sinkku? Onko sulla lapsia?” ”Oon sinkku, yleensä ei ole naiset kauaa jaksaneet katsella. Ei ole lapsia, toivottavasti vielä jonain päivänä.”, on kumminkin ehkä oikeutettua vähän arvella hänen tarkoitusperiään.

Olen mykistynyt ylipäänsä tämän asian tiimoilta. Mitä on tapahtunut vähän yli kuukaudessa? Olenko muuttunut yhtäkkiä (varmasti kuvankauniin mutta lemmessä ikävän epäonnisen) Pyriitin epäilysten mukaiseksi Antonio Banderaksen näköiseksi jykeväleukaiseksi latinohurmuriksi? Pitänee ostaa uusi peili, vanha näyttää tuttua peilikuvaa vain.