Mierolaisen seikkailu synkkään viidakkoon.

Hei vain täältä. Mitä sinulle kuuluu? Minulle kuuluu ihan okeita. Eilinen meni kahvitellessa kaverin kanssa, kahvittelua ennen ostin housut halvalla, koin oharit, mutta ei niistä sen enempää, kunhan nyt haluan vain vähän syyllistää tylsyyksissäni. Olin nukahtaa koko illan ja sehän olikin oikeastaan ihan hyvä. Laitoin makuulleni aika aikaisin ja rupesin lukemaan… aivan! Melkein unohdin! Palataan vähän aikaisempaan, eli aamupäivään, keskiviikko 5.3.2008:

Mierolainen on päättänyt olla Kristoffer Kolumbus, Kapteeni Kirk, Vasco da Gama, Tohtori Livingstone ja monia muita matkaajia. Ehkä peräti jopa Hämähäkkimies, Batman, Teräsmies, MacGyver ja Eagle-Eye Cherry samalla kertaa! Mierolainen siis astelee reippaasti lasipalatsin pysäkille ja aikoo aivan yksin ja omin avuin päästä Helsingin kaupungin pääkirjastoon. Nopealla muistelemisella hän muistaa että ”seiskan narikka” menee sinne jonnekin. Totta kai kunnollisena tutkimusmatkailijana hän on katsonut reittioppaasta kohteen osoitteen mutta ei sen kummemmin kuin ylimalkaisesti vilkaisten paikan suunnilleen.

Muutaman minuutin kuluttua auringonpaisteessa, suvaitsee vihreä mato saapua paikalle. Mierolainen kyytiin ja jännittyneenä, pulssin hakkaillessa verisuonet turvoksiin, upouusi matkakortti konetta vasten ja rohkea napin painallus. Matka on maksettu. Siispä penkille istumaan, musiikin hyväillessä kuuloluita kuin hierojattaren taitavat kädet niskan jumiutuneita lihaksia, ja odottamaan. Matka tuntuu mukavalle ja matkalainen eksyy ajatuksiinsa tuonpuoleisesta.

Yhtäkkiä Mierolainen havahtuu ja tajuaa olevansa jossain Pasilassa. Vailla parempaa tietoa sijainnista (omasta, saati kohteen), hän päättää näyttää äärimmäisen viileältä ja tietoiselta ja hyppää kyydistä pois seuraavalla pysäkillä. Alkaa hahmottaminen ja todellisuus iskeytyy tajuntaan kuin miljoona volttia: Olet väärällä puolella junarataa.

Siispä muutaman minuutin talsiminen on edessä, vaan tuo ei haittaa: keli on mitä mainioin ja mieli on reipas kuin partiolainen (ennen kuin hänelle selviää miksi se huivi tosi asiassa on olemassa). Mierolainen tallailee hangessa kuin Skotlannin poni (no juu juu, tiedän.) ja vääjäämättä lähestyy kohdetta, tuota satumaista g-pistettä. Päästyään radan yli alkaa viimeinen suunnistus: on yllättävän vaikeata olla näyttämättä turistille ja samalla etsiä rakennusta jonka ulkomuotoa ei tiedä. Muutaman minuutin kävelemisen jälkeen, on aika nöyrtyä: pakko kysyä neuvoa. Ystävällinen herrasmies kertoo sijainnin ja Mierolainen löytääkin perille.

Mikä pettymys kirjasto onkaan. Sehän on kuin elämä: paperilla näyttää hyvälle idealle mutta käytännön kokemuksena hyvinkin tylsä ja apaattinen. Mierolainen ei kumminkaan ihan vielä luovuta vaan soljuu hyllyjen välissä kuin elohopeakettu ja mukaan tarttuu kolme opusta: Jarkko Martikaisen Pitkät piikit (Martikainen on allekirjoittaneen suurimpia vaikuttimia), Ari Peltosen Kallioelämää (ihan vain että tutustuisi kotikaupunkiin) ja enonsa suosittelemana Arto Salmisen Paskateoria (Eno itse asiassa suositteli kyseisen herran kirjaa Kalavale, kansalliseepos, mutta sitä ei ollut läsnä).

Niin siis, eilen luin sitten itseni uneen aika aikaisin ja heräsin aamulla tuntia ennen herätystä. Ei haittaa, siltikin massiiviset 7,5 tuntia unta. Olen tulessa. En jaksa nyt kirjoittaa tämän päivän kuvioista, tekstiä syntyi aika reippaasti näköjään muutenkin. Huomenna töihin taas, sieltä sitten raportoin, jos muistan tästä päivästä. Ja ei, en ole juopotellut.