Eevan perintö

On kovaa vauhtia valkeneva aamu, kun tarinamme päähenkilö poistuu kodistaan, kellon käydessä muutamaa minuuttia yli aamukuuden. Kulkija havainnoi kevään ilmassa ja on yhtä hymyä. Mp3-soitin soittaa aamuntuoreille korville Strapping Young Ladia, henkilömme kulkiessa vakain askelin kohti linja-autoasemaa. Hän ei ole päässyt näköjään sittenkään irti paheestaan vaan kaivaa savukkeen esiin, asettaa sen huulilleen ja sytyttää sen, toistaen saman riitin, kuten tuhansia kertoja aiemminkin.

Käveltyään ulkona savukkeen verran hän siirtyy linja-autoa odottamaan sisätiloihin, poimien samalla ilmaiset uutislehdet mukaansa. Bussimatka sujuu mukavasti musiikkia kuunnellessa ja uutisia lukiessa. Kulkija on yhtä hymyä.

Miltei matkansa päämäärässä henkilömme vilkaisee sivusilmällä ulos ikkunasta: Näkyvyys on noin muutaman metrin luokkaa ja yleinen ilmatila vaikuttaa trombilta. Tämä ei lannista, hän oikeastaan hymyää vain kovemmin, ei tällainen pieni takatalvi vaikuta mihinkään. Kulkija poistuu bussista ja aloittaa muutaman minuutin kävelyurakkansa kohti työpaikkaa ja sen lämmintä ja kuivaa tilaa. Ollessaan työpaikan pihamaalla, lumen edelleen pyryttäessä kasvoille ja kaikkialle muuallekin minne vain pääsee, hän huomaa äkisti työavaimien sijaitsevan eri paikassa kuin henkilö. Avaimet ovat siis kotonaan, muutaman kymmenen kilometrin päässä. Tämä takaisku ei haittaa, henkilömme hymyilee tyhmänä ja odottaa kiltisti työkavereitaan saapuvaksi.

Henkilön yhtäjaksoinen hymy on kestänyt edellisillan Kiasma-käynnistä asti, ei taiteen vaan seuran takia. Myöskin keskustassa juotu kaakaokupillinen ja yllätysten lisääntyminen ja vastahenkilön moninaisimmat hienoudet ovat omiaan ylläpitämään tuota hymyä. Henkilö täten siis odottaakin, että jossain vaiheessa päivää olisi vähintään kivisade, salamanisku kasvoihin, raajan amputaatio ja maailmanloppu paikallaan. Näin pitkäkestoinen hymy ei voi jäädä rankaisematta.