torstai 31. maaliskuuta 2011

Umlaut

On jotensakin suhteellisen pypäristä, että ihmisen elossaolemisaikaan kuuluu tiettyjä aikakausia. Tänään ajattelin narsismissani tarkastella sitä itselleni tällä hetkellä lähintä mahdollista, eli sairastamista.

Pari päivää sitten alkoi äkillinen kurkkukipu riivata ja olo heikkeni muutoinkin. Eilen oli olo astetta kurjempi mutta työpaikalla oli oltava ja työtehtäviä hoidettava. Kesken päivän päätin kuitenkin luovuttaa ja lähdin kotiin. Parantaakseni itseäni, join Finrexiniä ja sen oltua ilmeisen vähäpätöinen tilaani, oli otettava suuremmat aseet käyttöön.

Nautin pari keskiolutta ja sen jälkeen lähdin tsekkaamaan shamaania. Jos vaikka apu löytyisi. Siispä tajuntaani uhmaten kävelin Kaapelitehtaalle katsomaan Devin Townsendin keikkaa. Ennen varsinaista keikkaa yleisöä ns. lämmitteli omituinen ryhmä Norjasta, Shining. En ollutkaan aikoihin nähnyt kosketinsoittimen olevan niin vahvasti lyömäsoitin kuin heidän performanssissaan. Shiningin aikana oleskelimme olutkarsinassa Pokeritähden kanssa ja näimme siellä yhtäkkiä neljä tuttua vuosien varrelta, mm. Yhtyeen kitaristin. Edellisen kerran ollaan nähty joskus kaksi-kolme vuotta sitten.

Ihan järjettömät hinnat jälleen kerran. Puolen litran tölkkibisse (tästä iso plussa) maksoi KAHDEN EURON pantin kanssa yhteensä 7,50€. Huh huh. Muutama niitä oli kumminkin pakko horia, yksi burana johonkin väliin ja vodkashotilla sitten lopulta tuli tauti taltutetuksi. Eiliseksi illaksi.

Devinin keikka oli aivan uskomaton. En ole varmaankaan koskaan nähnyt yhtä hyvää keikkaa missään ja Flogging Mollylla on kovat paikat elokuussa päästäkseen jälleen Maailman Parhaaksi Livebändiksi. Devin on huomattavan hyvällä päällä, eikä laisinkaan enää maaninen, eläessään nykyään päihdevapaasti. Vieraileva laululintunen Anneke oli aivan yhtä kuuma ja hyvä kuin muistinkin ja parin tunnin keikka meni kuin siivillä.

Tänään olo on ollut kuumeinen ja kurkussa asustaa se tunnettu kaktus. Piti kumminkin käydä kylillä ostamassa duuniläppärille neopreenikortsu, hoitamassa em. Flogging Mollyn keikalle lippu ja ahtamassa erittäin hyvä hamppari huiviinsa. Suosittelen kaikille Morrison´sia, jos tänne pääkaupunkiin satutte kyläilemään.

Nyt pitäisi laittautua nukkumaan ja huomenna lähteä. Kamat on pakattu ja M. Laine jotenkin ihan väsy. Aamusta sitten ihmettelemään noita umlautteja ja äs-see-hoo-päätteitä, kylmää ja kalskahtelevaa kieltä ja toivottavasti lämpimämpää ilmastoa.

Tschüss!

lauantai 26. maaliskuuta 2011

For A Pessimist, I´m Pretty Optimistic

Mitähän minulle oikein on tapahtumassa? Olen aina ollut kovin fiksoitunut naislaulajavetoiseen rokettirolliin ja varsinkin siihen tyylisuuntaan, jossa laulajatar vie ilmaisunsa ns. ääripäitä kohti. Koko homma lienee saaneen alkunsa Sandra Nasicista ja Skinistä, silloin back in the days ysärillä, kun elo oli huoletonta eikä tulevaisuus ollut vielä enemmän uhka kuin mahdollisuus. Suurimpia suosikkejani ja pitkän linjan päiväunieni kohteita ovat mm. jumalainen (jumalatarmainen?) Angela Gossow (videota tositoimissa), Otep (Vidiou) ja uusimpana uutuutena Krysta Cameron (kuvallinen näyte).

Raskaamman musiikin kuluttajana nämä ovat luonnostaan itsestäänselvyyksiä, eivätkä tavallaan edes siten erityisemmin erikseen mainitsemisen arvoisia. Siis kun ovat niin itsestäänselvyyksiä.

Tämän pohjustuksen myötä pääsemme itse asiaan: Asunnossani soi Paramore. On soinut jo puolentoista levyn verran ja rukka(s)mainen skribenttinnne istuu sohvassa ja nyökyttelee päätään musiikin tahtiin ja hyräilee stemmoja päälle. Huoh. Ehkä se on sitten tämä kevät ja auringonpaiste jotka laittavat dopamiinia erittymään elimistöön. Täytyy varmaankin seuraavaksi ostaa mustat verhot ja kuunnella jotain hirvittävän ahdistavaa musiikkia ja katsoa, että saisiko sitä mielialan laskemaan jotenkin.

Drew bläk medal seitan!

Mitäs muuta uutta? Olen innostunut Daniil Harmsista ja hänen kirjallisesta tuotannostaan. Jotenkin huomaan kirjoittaneeni itse joskus vähän samalla tavalla, hyljäten logiikan ja kieliopin. Se ei ole laisinkaan huono asia mielestäni. Jotenkin ei nyt tunnu olevan mitään järjellistä kerrottavaa, mutta tarve tappaa aikaa tyydyttyy tällä näppäimistön fingerbangaamisella.

Nyt kumminkin on aika lopettaa tämä merkintä, laittaa astetta säädyllisempi vaatekerta ylleen ja mennä parvekkeelle katsomaan ulkoilmaa silmästä silmään. Ja kokeilla, josko krapula ilmoittaisi itsestään.

(Otsikko luonnollisesti nyt sitä Paramorea)

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Maitoa ja laavaa

Olen tänään sanonut kaksi lausetta ääneen: "Yksi sininen Chesterfield, kiitos." ja maksettuani lähikaupassa, myyjän antaessa korttini takaisin: "Kiitos."

Olen koko päivän kuunnellut vaikeita rytmejä ja juonut paljon maitoa, vaikkei pitäisi. Eilen lankomies saapui luokseni kylään. Joimme yllättäen kaljaa.

Tänään olen ollut erinomaisen ahdistunut maailmasta ja sen huomaa. Yritin kirjoittaa rivejä ja niistä tulikin sitten aika ikäviä. Yhtyeelle olisin voinut näitä yrittää, mutta olemme kuolleita, joten jaan ne nyt kanssanne. On siellä pari hyvää ideaa seassa. Poimi populaarikulttuuriviittaukset.

Uutisia maailman tolasta
kasvavia maailmanlopun tiloja
Viimeinen atlantis ja Sarasvatin hiekkaa
pian enemmän totta kuin uskoisikaan

plutoniumia enemmän kuin 74 vapaana
Pripyatilla ei ollutkaan painoarvoa
tuli palaa suljetussa ilmatilassa
taivaankansi täynnä rautaisia lintuja

Mannerlaatat vaihtavat paikkaa
maapallo muuttaa muotoaan
tulva-aallot osoittavat mahtiaan
valtamerilaivat asuttavat sisämaan

tulivuoret syytävät magmaa ja tuhkaa
infrastruktuuri korttitalon lailla romahtaa
vain pari asiaa on ja pysyy
piittaamattomuus ja itsekkyys


Lähden käymään baarissa moikkaamaan tuttua baarimikkoa. Kiitoshei.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Ikkunapaikka

Aurinko paistaa verhojen lävitse. Asan välillä suhteellisen kryptinen ja tajunnanvirtamainen flow telmii auringonvalon paljastamien pölyhiukkasten kanssa. Jalat sohvapöydällä, läppäri sylissä. Tässä on hyvä olla, vaikkakin takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että on pakko lähteä ja tehdä jotain. Ei tällaista vapaapäivää ole soveliasta viettää neljän seinän sisällä.

Uskollinen deittiseurani Neiti Carlsberg huhuilee minua keittiöstä. En vastaa juuta enkä jaata. Jos olisin fiksu, menisin ihailemaan moottoripyörääni ja samalla kaivaisin akkunsa ulos ja lataukseen. Vaan enpä taida jaksaa tänään. Todennäköisimmin olen vielä muutaman tunnin kuluttua tässä sohvalla, edelleen tekemättä mitään.

Nousen ylös ja tsemppaan niiden viimeisten tekemättömien töiden suhteen. Huonekaluhuopatarroja kaiuttimien alle, vasara kaapista ja taulukoukkuja seinille. Valinnanvaikeus pyörittää päätäni. Missä on minkäkin ideaalisin koti, sijoituspiste pitkäksi aikaa? Voisin tietenkin tässä välissä aakkostaa kirjahyllyni loppuun. En sittenkään. Jos joisinkin kahvia ja olisin harkitsevinani.

En ole ilmeisesti kauhean hyvä näissä vapaapäivissä. Varsinkaan niissä, jotka eivät muodostu krapulasta ja roskaruoasta. Jotenkin tuntuu ihan oudolle. Ei siis krapulattomuuden takia, vaan ihan kuin jotain... olisi... tapaht...umas...sa... en nyt... saa... kiin... suddenly I find myself thinking in English. Whatta hell is going on?

This is really getting out of hand at this very moment. It´s like watching a movie about my lazy life and the lead character being very poorly dubbed. And for this obvious reason the audience will not find the small, yet quite intriguing points of interest from any of this. The Jury will give their score and it´s not a pleasant amount of points.

Men vad helvete? Jag tänker nu på svenska? Det här är inte möjligt. Jag...måste...stoppa...

(Överskrift: Asa)

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

And Now For Something Completely Different

Moikka kaikki. Koska viime viikko oli jännittävä ja jälleen kerran vahvasti marinoitu, päätin kirjoittaa blogimerkinnän hivenen eri tavalla. Tässä siis samaan aikaan väritetty että mustavalkoistettu ja pelkistetty merkintä eilisestä. Ei tällä ole mitään tekemistä kuluneen viikon kanssa, että sikäli tämän blogimerkinnän toisen lauseen alku on suhteellisen irrelevantti tulevaan tekstipätkään mukautettuna.


Autot huristelevat kadulla, jossain tuolla alapuolella
Ovet paukkuvat, askeleet kaikuvat,
kerrostalojen seinistä kertautuneina raikuvat.

Aika vääristyy, purukumimaisena nauhana venyy
kietoutuu etusormen ympärille, hampaisiin se katkee
Sen palat yritän jakaa ystäville, kalenteri digiliitoksistaan ratkee

Duunikuvia ja Unicumia

Kotibileet ja ihmisten molemmat puolet
suuntaa ottaes pyörii pääkompassin nuolet
rommishottei ja venäläistä kuohuvaa
olutta, drinkkei, kävely: huojuvaa

raitiokiskoja ja mustaa jäätä
baarivalintoja, houkutteluja ja omaa päätä
piripintaiset tuopit ja huudetut jutut
kiiltävät huulet ja puetut nutut

tyhjiä puistoja ja pimeitä katuja
avaimia taskusta, kolikoita maasta
hissin valonkajo käy majakasta
ylösnousemus, ovi kii selän takana

turvasatamassa typerää virnettä
illan aikana ei kai montaa virhettä
lasittuneet silmät, kertautuvat toistot
rasittuneet maksat, pyyhkiytyvät muistot

Unikuvia ei Unicumia.

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Ralph Wiggum

Huooooh. Kyllähän te tiedätte kuinka hankalaa ja riskialtista on doupata ja dokata samaan yhteyteen. Tässä kun nyt olen suhteellisen naamat himassa, olen jälleen sen peruskysymyksen äärellä.

Ei, en puhu nyt mistään jyvien vetämisestä skumpalla alas, tai muusta vastaavasta toiminnasta. Nyt uidaan perusasioiden matalahkoissa mutta tummissa vesissä. Kun dokaa kovalla kädellä, sellaisella jolla pokeripöydässä heittäisi koviakin panoksia sisään, on suhteellisen vaikeata arvioida omaa kuntoaan versus kemikaalien yhteysvaikutus.

Foxtrot Unicorn Charlie Kilo.

Juuri nyt, poikkeuksellisesti, en halaja kokevani lempeätä, todennäköisesti spiraalimaista, lopullisen turruttavaa lähtöporttien läpimenoa kuten Heath Ledger teki. Tässä siis painin suuren tatamin reunoja välttäen ja sitäkin suurempien kehätuomarien silmien alla. Ottaako riski vai ei? Jos otan, en välttämättä herää enää koskaan. Jos en ota, en ehkä nuku ennen kevään tärkeintä päivää. Ei ole helppoa.

Oliko tässä merkinnässä yhtään mitään järkeä? Mielestäni ei. Kunhan nyt kirjoitin sen. Ole sitten se parempi ihminen ja kirjoita vaikka joku kirja. Vaikka Seitsemän veljestä.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Meidän tasavalta

Televisiovapaan elämän kuluttajana on välillä suorastaan vaikeata pysyä mukana kaikenlaisissa hullutuksissa ja muotijutuissa. Ainakin Facebookin mukaan ilmeisesti uusimpia hokemia ovat jotain meininki on let´s go ja saletisti natsaa. Suokaa kirjoittajalle nyt anteeksi seuraavan kappaleen voimasanaisuus ja ylimielisyys.

Miten vitun idioottimaista on hokea noita saatanan älyvapaita one-linereita? Näkee vähän saatanan hyvin, ettei oo peruskoulun jälkeen paljoa opinahjon penkkiä kulutettu. Sylettää aivan perkeleesti tollainen toiminta. Vittu, keksikää ite edes omat läppänne.

Ihan oikeasti, eikös me nyt jo päästäisi näistä mattinykäsmaisista ja fintelligensilta lainatuista jutuista eroon? Tietenkin julkisuushakuisilla hahmoilla on hyvä olla oma slogan, jokin joka jossain nähtynä tai kuultuna assosioi suoraan kyseiseen hahmoon, mutta niiden sloganien käyttö sosiaalisessa mediassa tuskin on tapa viestittää olevansa perillä päivän kuumimmista jutuista.

Jos toisaalta maamme lepää sellaisessa tolassa, että parhaan prime timen voi käyttää näyttämällä kyykyssä olevaa miestä kimittämässä, ei liene hätää josta pitäisi huolta kantaa. Vai mitähän mieltä Hursti on?

Ja ei, en tarkoita, että viihde on pahasta ja tarpeetonta. Kyllä viihteellä todellakin on tehtävänsä. Ainakin minä eskapistina tarvitsen nykyisin yhä enemmän ja enemmän viihdettä. Ei tarvitse kuin katsoa oikeistopopulismin kovaa nousua tässä 20-30-luvun Saksaa lähestyvässä Suomessa, ja alkaa ahdistaa niin paljon, että on saatava muuta ajateltavaa. Ehkä valtaosa tuijottaa taulutelkkareistaan näitä uusia kummeleita ja pulttiboiseja ja hakevat mielenrauhansa sitä kautta. Minä olen valinnut panimotoiminnan ja elävän kulttuurin tukemisen.

Ei näköjään kannattaisi kevyessä krapulassa kuunnella uutta Palefacea. Tuli heti kantaaottava olo ja sitä nokitin vielä kuuntelemalla 70-80-lukujen Palea, Irwin Goodmania aika reilusti.

Koska olen herännyt jo seitsemän tietämillä, alkaa nälkä olla kovaa luokkaa. Varsinkin kun en eilen syönyt käytännössä oikeastaan yhtään mitään ja itseäni kiusatakseni luin netistä kaikkia ruokajuttuja. Nyt tarkoituksena olisi tehdä perinteinen jauhelihakastike, antaen sen muhia vähintään pari tuntia tosin. Jotta nälkä kasvaisi infernaalisiin mittoihin ja siinä vaiheessa ruoan maulla ei enää liene mitään väliä. Näin kaikkoaa suorituspaineet.

(otsikko Irwin Goodmania)

lauantai 26. helmikuuta 2011

Rapture

Huh huh, jengi! Jopas oli veikeätä. Palasin eilen niin sanotusti bisnekseen takaisin, eli toisin sanoen, olin treffeillä. Koko kuvio meni jotakuinkin näin:

Eilen päivällä seuralaiseni ilmoitteli minulle olemassaolostaan ja kyseli iltani suunnitelmia. Sanoin olevani päättämättömyyden vallassa, ja hivenen epävarma myöskin seuraavan päivän työkuvioista ja -velvollisuuksista mm. läsnäolopakon suhteen. Lupasin avata asioiden selkiytyessä jonkin sortin keskustelukanavan.

Töistä päästessäni sovimme tapaavamme Loosessa, tuossa punaseinäisessä palasessa taivasta. Menin tuohon rokkipönöttäjien ja trenditietoisten popparien tukikohtaan ja kuin sattumalta kohtasimme tiskillä. Menimme pöytään ja aloimme viettää laatuisaa aikaa yhdessä. Treffiseurani pienen tovin kuluttua kertoi hänellä olevan kaksoissiskon, ja kysyi, voisiko hän mahdollisesti liittyä seuraamme. Kiiltävin silmin nyökyttelin kiivaasti ja yritin olla kuolaamatta julkisissa tiloissa.

Siskonsa saapui pöytäämme ja olimme heti kuin vanhat tutut. Bondasimme vahvasti ja olin välittömästi kovinkin viehättynyt tästä seurasta. Kuitenkin vähitellen minulle alkoi valjeta salakavala juoni tämän kaiken hurmoksen takana. Tyttöjen sukulaisia virtasi paikalle tipoittain ja aloin olla hivenen sekaisin kaikesta tästä. Volyymi alkoi nousta ravintolassa, naurunremahdukset täyttivät ilmatilaa kuin syöksyhävittäjät, pulssi kohosi promillelukeman mukana. Sain huomiota kovasti ja jossain vaiheessa tajusin tilanteen alkavan olla hallintani ulottumattomissa. Niinpä oli pakko jättää vastahakoiset hyvästit seurueelle ja lähteä horjahtelemaan kotia kohti. Saatoin vähän kaatua matkalla. Näin ainakin muistelen.

Kiitos vain treffeistä, neiti Carlsberg. Olet petollinen nainen.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

I´m pale Impaler

”Työ vapauttaa” sanoivat 40-luvun germaanit herrasrotuun uskovat. Kuten koko ideologiansa, myös tuo eräänkin puolalaisen kaupungin liepeillä olleen leiripaikan portinpäällinen oli väärässä. Ei tämä mitään vapauta. Rahat eivät riitä, vapaa-aikaa ei ole, mutta silti sitä vaan kummasti täällä jaksaa notkua päivästä toiseen.

Uusina asioina olen päässyt, hyvin vähäisesti mutta kuitenkin, ProToolsin kanssa tekemään töitä. Jos tekisin urakkapalkalla, menisi varmasti bouncessa hermot.

Tällä hetkellä suuntaan katseeni kovasti kevääseen ja tuleviin työreissuihin. Pitäisi firman piikkiin lähteä visiteeraamaan Saksaan, Itävaltaan ja Ruotsiin nyt ainakin. Reissupäiviä pukkaa nopealla matematiikalla arveltuna parisenkymmentä muutamaan osioon jaettuna. Ei paha oikeastaan. Saa nauttia ensiksi allergiaoireet Keski-Euroopassa ja sitten vielä heti perään kotoisissa maisemissa. Kaksi yhden hinnalla. Tietenkin joku yltiöpositiivinen luontodiggari vääntäisi tästäkin jotain positiivista, kuten ”näkee kevään tulon, silmujen puhkeamisen, lehmien laitumille siirtymisen, kuulee lintujen laulun...”

Minä näen hotellihuoneet, aulabaarit, työpisteet, joukkoliikennevälineet, kuulen hälinöitä, hölinöitä ja varmastikin tinnitusta. Nyt kun tarkemmin asiaa ajattelee, odotankin tätä oikeastaan valtavalla innolla. Venäjän matkalta feidasin itseni pois, vedoten kotiutumiseen samana aamuna edelliseltä reissulta ja firmakin päätti olla ketku ja maksamatta päivärahoja itänaapurista. Ei se yksi lämmin ateria päivässä oikein ole riittävä setti korvaamaan kustannuksia yhdessä maailman kalleimmassa kaupungissa.

Mitäs muuta? Kemikaalit pitävät unessa öisin, näen tosi pitkästä aikaa unia ja tukka onkin aivan solmussa aamuisin. Löytyihän se huono puoli tästäkin. Seuraava lytättävä aihe!

lauantai 12. helmikuuta 2011

Comfort

Löysin sohvaltani pienen kiven. Kivi oli saapunut sijaintiinsa joko lahkeeni mukana, tai sitten olin sen siihen virtsannut humalapäissäni. Otin kiven käteeni ja leikkisästi heittelin sitä ilmaan. Meistä tuli hyvät ystävät nopeasti. Yhteisen leikkimme säännöt olivat molemmille selvät, eikä niistä tarvinnut alkaa taittamaan peistä, tahi muutakaan pitkiötä.

Kuuntelin Cyclamenia samalla ja vietin iltaa. Jotten vaikuttaisi niin kovin yksinäiselle, nimesin juhlani tupareiksi. Osallistujina olivat jo aiemmin mainitut minä ja kivi. Join kaljaa, kivi ei ottanut mitään. Katsoimme YUP:n dvd:tä istuen sohvalla vierekkäin. Yllättäen ottosiskoni soitti ja tovia myöhemmin tuli käymään. Rupattelimme ehkäpä tunnin ja hymysimme. Annoin vara-avaimeni hänelle ja sovimme näkevämme pian uudestaan. Emme tietenkään näe, mutta small talkia, kato.

Tämän enempää en voi illasta kirjoittaa menneessä muodossa, sillä tässä kohtaa astuu esiin preesens. Siispä nyt istun sohvallani, kivi on kadonnut ja juon kaljaa. Seuraavaksi menen alati kiristyvän pakkasen armoille tupakoimaan ja sitten katson Nosturissa soittavan Napalm Deathin dvd:tä, tilisaldon estäessä osallistumisen itse keikalle. Etätukea, kato. Ehkä myöhemmin menen käymään jossain baarissa ja juon keikkalipun summan ylittävällä määrällä kaljaa.

Yksinäisyys iskee kuin miljoona volttia.

Yhyy yhyy. Be a man, fucker.