Neljäs yritys.

Kuuntelen kuinka sade rummuttaa peltikattoon. Rytmi on hypnoottinen ja toistumaton, kuin hieno polyrytminen teos vailla kertosäettään. Tunnen oloni verrattain onnelliseksi. Minulla on nykyään siis katto pääni päällä, vatsalaukussa oleva ateria tuntuu pysyvän siellä eikä pyri yläsyöttöreittiä pitkin takaisin lautaselle, vaatteeni ovat jotakuinkin puhtaita ja kellon paristossa on virtaa kellolle riittävä määrä.

Rupean venyttelemään sateen rytmin innoittamana. Ensiksi istun haara-asennossa lattialla ja pyöritän ylävartaloani hitaasti myötäpäivään, sitten vastapäivään jottei kumpikaan suunnista tulisi vihaiseksi. Yhtä monta kierrosta siis kumpaankin suuntaan ja samalla hengitän rauhallisesti ja oikeaoppisesti: nenän kautta sisään, suun kautta ulos.

Pidän polvet suorina ja kurottelen käsilläni kohti varpaita. Otan jalkapohjasta kiinni ja taitan otsani polveen kiinni. Tunnen kuinka selkäni vetreytyy ja pakaralihakset lämpiävät. Oikaisen itseni ja nousen seisomaan, pyörittelen päätäni kumpaankin suuntaan yhtä monta kierrosta. Sateen rummutus kiihtyy, samoin hengitykseni.

Koukistan oikean jalkani ja pyörittelen nilkkaa. Nikamien rusahtelu tuntuu samalla kertaa kivuliaalle ja hyvälle. Kipu on siis hyvästä, päättelen. Vaihdan jalkaa ja suoritan saman toimenpiteen, samankaltaisia ääniä syntyy ja päättelyni lopputulos vahvistuu oikeammaksi.

Roikotan päätäni, pyrin pitämään leuan rinnassa kiinni ja heiluttelen käsiäni. Tunnen kuinka vereni virtaa raajoissa kohisten. Pian olen valmis tulevaan koitokseen. Naksauttelen rystyset ja tyhjennän mieleni. Kuulen äänien vaipuvan jonnekin, ympäristöstäni katoaa kaikki tuttu ja jäljelle jää vain pimeä tila. On tullut aika kohdata maailma sellaisena kuin se näyttäytyy vain harvoille ja valituille. Pari hypähdystä ilmaan jotta reidet tietävät olla valppaina, annan aivoistani komennon itselleni lähteä liikkeelle ja ilokseni huomaan myös lähteväni liikkeelle.

Pari ensimmäistä askelta tapahtuu vähän tunnustellen, paljaat jalkapohjani tutustuvat metallilattiaan alustana ja huomaavat sen olevan ihan hyvä alusta. Kiihdytän vauhtiani reippaaseen kävelyyn eksponentiaalisesti ja huomaan muuttavani puhelinnumeroani binääriluvuiksi. ”Mikä minua vaivaa?” kysyn ääneen, veren purskahdellessa suustani. En siis saa puhua. Kiihdytän vauhtini hölkäksi ja huomaan olevani varma suunnastani vaikka näenkin eteeni vain pari metriä kerrallaan.

Kiihdytän vauhtia yhä kovemmaksi ja kovemmaksi kunnes saavutan huippunopeuteni. Samalla huomaan edessäpäin olevan valoa. Juoksen sitä kohti ja valoalue kasvaakin askel askeleelta. Huomaan hien nousevan pintaan ja pyyhkäisen käsivarrellani hikeä otsaltani. Käsivarsi värjäytyy punaiseksi. En siis saa hikoillakaan? Pysähdyn ja kohautan olkiani. Minulta vaaditaan aika paljon suorituksia, varsinkin jos reunaehdot ovatkin tällaiset. Älä puhu, älä hikoile. Kysyn Jumalalta voisiko hän perustella ohjeitaan. Saan vastauksen heti vaikka en noudattanutkaan oikeaoppista protokollaa. ”Sinun kuuluu kärsiä sillä olet huono ihminen.”