Absence of hangover does not mean soberness.

The Streets soi asunnossani. Vasemmassa pohkeessani on jonkinlainen omituinen suonenveto tahi kramppi. Käveleminen koskee. Onneksi ei koskenut pari tuntia sitten kävellessäni sunnuntaisen keskustan halki kohti kotia. Tällä olkkarin pöydälläni jalkojeni lisäksi on lasinen tuoppi jossa limua. Loput limusta on tiskipöydällä pullossa ja osittain jäisenä. Sohvalla on vaatemytyn lisäksi maksalaatikkorasia, siinä haarukka pystyssä ja osa kyseisestä laatikosta jo elimistössäni.

Yritän miettiä kuinka monta alkoholiannosta tiputtelin elimistööni eilen. Kaksi kotona, viisi Uhmalla, kolme PRKL:ssä? Muutoinhan asialla ei ole mitään väliä, mutta haluaisin kovasti hypähtää pyöräni satulaan, laittaa virrat päälle, painaa starttia ja tuntea ne sata hevosvoimaa valmiina tottelemaan komentojani.

Eilen oli mukava ilta kaiken kaikkiaan. Kuunneltiin omituisia biisivalintoja, lankomies heitteli mitä kummallisimpia biisejä ilmoille ja uskon jokaisen oppineen jotain uutta. Hämmentyneitä ilmeitä ja oivalluksen kirkastamia hetkiä. Fiilaan. Syön maksalaatikkoa. Suunnittelen en mitään. Haluaisin kirjoittaa biisitekstin, olen täysin tyhjä teksteistä ja ideoista. Pitäisi kirjoittaa lopputyötä, en ole kirjoittanut sanaakaan siitäkään. Kello on kohta kaksi iltapäivällä. Kaikkea pitäisi tehdä ja nauttia auringosta, jos se nyt edes tuolla paistaa. Kuten amerikkalaiset asian niin hienosti sanovat: fuck it.