Chemical Brother

Olen lähiaikoina tempoillut alati suurenevien uniongelmien kanssa. Olen kuin vahtikoira: nukun äärimmäisen kevyttä unta, heräilen öisin helpolla ja valvoskelen vailla näkyvää syytä.

Nyt sitten ilmeisesti tuli raja vastaan. Maanantaina eräs työkaveri tuli minua vastaan ja kysyi:

”Onko kaikki kunnossa?”

”On kai *haukotus*, kuinka niin?” (Huomaa kysymykseen vastaaminen kysymyksellä. Epäkohteliasta.)

”Sä näytät ihan ruumiilta.”

Oli tultava johtopäätökseen, että kaikki ei todellakaan ole hyvin, jos ihminen jota näen satunnaisesti, uskaltaa sanoa huolestumisensa julki noinkin voimakasta vertausta käyttäen. Siispä lääkäriaikaa varaamaan. Sain ajan vasta keskiviikolle, mutta tiesin avun olevan lähellä. En kumminkaan jäänyt sitä odottamaan, vaan etsiskelin varastoistani sopivaa troppia, ja sen löytyessä, liipaisin tabletin huiviin ilta-aikaan ja nukuin yli yhdeksän tuntia puhdasta, kemiallista unta.

Se tuli todella tarpeeseen.

Eilen sain vihdoin reseptin pariksi kuukaudeksi ja asian tolaa ei liene kieltäminen. M. Laine rouskuttaa taas tabletteja ja jaksaa niiden voimin. Toisaalta lienee parempi jaksaa niiden voimin, kuin olla jaksamatta ilman. Keväästä tulee näillä näkymin aika kiireinen työrintamalla ja venymistä tarvitaan.

Oikein mitään muuta ei olekaan sitten tapahtunut. Eilen innostuin ihan ex tempore juomaan alkoholia ja sen kärsimyksistä vastaan nyt itse itselleni. Innostuin eilen ideasta lähteä kesällä New Yorkiin ja aloin sitä vähän hahmotellakin. Taitaa jäädä väliin. Ei ole rahaa ja moottoripyöräilläkin pitää.

Ah, nyt onkin muuten lähdettävä apteekkiin noutamaan pillereitä ja sen jälkeen sitten töihin. Odotan kovasti jo myöhäistä iltaa ja sitä, että saan painaa pään tyynyyn, lukea kirjaa ja herätä aamulla lukuvalo päällä, riittävien unikilometrien päässä.

Virkeänä.