No oh hoh.

Kun ihminen vaikkapa vaihtaa työpaikkaa, aloittaa uuden harrasteen, vaihtaa kaveripiiriään tai muuta sellaista vastaavaa, jotain että on uuden ihmisporukan kanssa tekemisissä aktiivisesti ja säännöllisesti kumminkin, on hyväksytyksi tulemisen kokeminen tärkeätä.

Eräs varmimpia tapoja osoittaa ihminen tervetulleeksi ja vähän niin kuin ”sisäpiiriin”, on antaa hänelle lempinimi. ”Mistäs nyt tuulee?” kysyy Jaska Heinolasta, samalla kun yrittää etsiä jotain luukutettavaa äitinsä asunnosta. Ei oikein mistään. Tämä havainto iskostui päähäni tuossa päivänä eräänä, kun eräs ala- ja yläasteaikainen (tämän jälkeen mies olikin sitten koulunsa käynyt ja siirtyi suoraan työelämään) luokkatoverini nimesi itsensä uudelleen Facebookissa.

Tämä ennen Martti –nimellä tunnettu mies, on näköjään nykyään kaksiosaisen etunimen miehiä. Että Mara-Martti. Mikäpä minä olen tuomitsemaan? En oikein mikään, mutta tulin tästä tapahtuneesta oikeastaan vähän surulliseksi. Olen suhteellisen varma, että mies on ihan itse itselleen antanut tämän lisänimen. Tämä sai minut pohtimaan hyväksytyksitulemisen ja ihmisyyden tärkeyttä. Kuinka jokaisen on oikeasti tärkeätä krooh pyyh…

Harmittaa kun en jaksa tuosta alkaa kirjoittaa. Olisi kivaa oikeastaan jos jaksaisi. Olisi myös mukavaa jaksaa nostaa valtamerialus suorille käsivarsille ja samalla pompotella jotain pikkuplaneettaa jaloilla kuin jalkapalloa.

Minulla loppuu näköjään aika kesken tässä aamussa. Niinpä joudun lopettamaan tämän merkinnän nyt tähän, mutta muistuttakaahan lapsoset, että kirjoitan eksklusiivisen naisen tyydyttämisen oppaan. Tai sitten voin vain vastailla kysymyksiinne. Tietotaitoa nimittäin löytyy.

Näihin kurkoileviin sanoihin,

M. Laine, liioittelija.