Väistöliike

Mielenterveystyö on tärkeä työ, hyvin ala-arvostettu ainakin rahakirstujen päällä istuvien mielestä selkeästi, mutta me tavan kansalaiset kyllä osaamme arvostaa. Muutamissa seuraamissani blogeissa on ihan tässä lähiaikoina sivuttu henkisen väsymisen tilaa, masentumisia ja yleistä alakuloa. Voisin toki kertoa omalta kohdaltani ihan elävästä elämästä kokemuksia, mutta enpä nyt sitten tohdikaan. Sen sijaan kerron eilisestä kohtaamisesta mahdollisessa uudessa kantapaikassani.

Eilen töiden päätyttyä joskus kymmenen tienoilla illalla, kävelin kotiinpäin. Ohittaessani erään mukavan pikkubaarin, näin tutun baarimikon tiskin takana vilkuttamassa. Äärimmäisen nopea pyörähdys ympäri myötäpäivään ja takaraivossa jyskyttäneen ”yhden tuopin” idea käytäntöön.

Tuttu baarimikko halusi tarjota minulle oluen, enkä sitä vastustellut laisinkaan. Rupattelimme hänen tehdessä duuniaan samalla ja oli mukava hetki nollata päätään hivenen. Kun tuoppi läheni loppumistaan (ei, en syönyt sitä lasia, höhlä), kysyi kyyppari, josko haluaisin toisen samanmoisen. Tokihan halusin ja ajattelin käydä vain nopeasti tupakalla. Idea käytäntöön.

Tullessani takaisin sisään baariin, oli paikallani (johon olin jättänyt takkini ja laukkuni) baaritiskillä joku naisduo tilaamassa juomaa. Jäin sivistyneesti seisomaan heidän taakseen ja heidän arpoessa tilaustaan (jotain mihin tulee giniä mutta se ei saa maistua ginille), kyyppari ojensi minulle olueni. Kun neidit olivat saaneet tilauksensa tehtyä, em. baarimikko ilmoitti heille heidän oleskelevan minun paikallani. Tein virheen. Sanoin heille, että toki saavat istumapaikkani, kunhan nyt vain otan tavarani pois lojuamasta.

Siitä hetkestä alkoi yksi omituisimmista monologeista pitkään aikaan. En rupea tässä kirjoittamaan sitä ulos mutta referoidaan.

”Onpa mukavaa, kun on tuollaisia herrasmiehiä vielä olemassa!”
”No, emmä nyt oikein tiedä herrasmiehestä… ihan normaalisti kuuluu hyviin tapoihin.”
”Näätsä, mulla ei oo kihlasormusta. Mulla oli, mutta et ikinä arvaa mitä se jätkä teki mulle?”
”Mun on kyllä tosi vaikea lähteä arvaamaan.”
”Se petti mua jonkun naisen kanssa pitemmän aikaa. Me oltiin yhdessä kuus vuotta, me ostettiin kämppä ja kaikki.”

Tästä eteenpäin nainen kävi yksinäistä monologiaan jonka aikana hän kertoi eron tapahtuneen pari viikkoa sitten, yrittäneen itsemurhaa kahdesti viikon sisällä (ekan yrityksen jälkeen myös karanneen sairaalasta), olevansa masentunut, alkoholisti, lääke- ja huumeriippuvainen ja varmasti vielä kaikkea lisää. Koska hyviin tapoihin ei kuulu vain lähteä kesken häipymään, join kiltisti oluttani (en muuten maksanut kummastakaan oluesta, ehkä maailman paras baari) ja ääntelin välillä joko hyväksyviä tai paheksuvia äänteitä. Aloin ahdistua puheensorinansa kestäessä ja loppuakaan ei näkynyt edes etäisessä horisontissa.

Lopulta oli pakko sanoa ihan suoraan olevani ahdistunut (kuten varmasti olivat kaikki baaritiskin lähellä olleet ihmiset, naisen puheääni kun ei ollut sieltä ihan hiljaisimmasta päästä) käydystä ”keskustelusta” ja sanoin käyväni hyvästelemässä kaverini. Nainen kiitti kun edes yritin kuunnella ja kättelyn jälkeen pääsin hänestä viimein eroon. Menin baaritiskiä vähän sivummalle ja kiitin kyypparia, sanoen ”Haluaisin jäädä vielä yhdelle mutta olosuhteiden pakosta mun on lähdettävä.” Hän vastasi erittäin sympaattisella äänellä:

”Ymmärrän.”