Memory Loss

Sateista huomenta täältä pääkaupungin tukikohdastani. Taikka bunkkerista. Taivas on harmaa kuin vanhan naisen kuontalo, mieleni samoin. Mielen harmaus johtuu lähinnä kadonneiden muistipalojen ojentamisesta omistajalleen takaisin. On ikävä luoda muistikuvia vain annettujen vihjeiden perusteella. ”Se oli uskomaton metamorfosis siitä kun lähdit siihen, että nähtiin baarin edessä. Seisoit siinä röökillä, silmät seisoi päässä ja sanoit juoneesi vitun monta fisua.”

En tällaista siis muista laisin, en tosin muista kuin yhden fisun. Pitäisi kaiketi pikku hiljaa rauhoittaa vähän. Etsiä jostain vaimo, leikata hiukset, siittää downin syndroomainen esikoinen, muuttaa esikaupunkialueelle, mennä parempipalkkaiseen työhön, vaihtaa kaveriporukka sivistyneisiin ihmisiin jotka siemailevat viiniä otsa rypyssä ja analysoivat flavonoideja ja tanniineja. Nauttia elämästä toisella tavalla. Vai nauttisiko siitä sittenkään?

Mitä muuta en muista? En muista tapahtumaa jonka äitini kertoi taannoin. Olin kuuden, ehkä seitsemän vanhana räkänokkana pohdiskellut lihansyönnin eettistä puolta, ilmoittanut kotona etten voi syödä liharuokia. Äitini oli saanut vakuutella minua kauan, että olin pyörtänyt mieleni. En myöskään muista milloin viimeksi olisin ollut äärimmäisen onnellinen. Tieto lisää tuskaa, kylläpä kyllä.

Mitä sitten muistan sellaista jonka tahtoisin unohtaa? Haluaisin unohtaa muutaman aamun aivan tyystin, erästä ystävääni lainatakseni: ”Silloin ei mene vahvasti jos kännissä ajattelet voivasi tyytyä johonkin ihmiseen. Edes kännissä jos se ei näytä hyvälle niin…”

Haluaisin myös unohtaa sen kun olen saanut nyrkistä, kaikki ne kerrat kun olen halunnut tarpeettomasti huomiota, ollut kusipäänä ja muka-tärkeä, kaikki ne solvaavien sanojen suoltamiset vasten toisen kasvoja. Oikeastaan aika paljon kaikkea. On pelkästään oikein etten unohda niitä, olen sillä tavoin katolinen, että uskon katumuksen tekevän ihmisestä paremman. On siis hyvä, jos on paljon kaduttavaa.

Ghita erosi vihdoinkin miehestään. Olen tätä hetkeä odottanut hyvin pitkään, tavallaan pelännyt ettei se koskaan tapahdu ja hänen elävän siinä kuplassaan josta näkee ulos muttei löydä uloskäyntiä, hapen pikku hiljaa loppuessa sisältä. Oikein paljon siis onnea G.

Eipä tässä nyt sitten muuta, taidan tehdä jotain kovin vapaapäiväistä. Sadesää pilasi suunnitelmani houkutella Kesäminkki päiväkänniin.

(Otsikko on suoraan Velcralta, biisi ei soi tällä hetkellä mutta en voinut vastustaa kiusausta.)