Mennyttä miestä

Wadap internets? Mitä jengi? Täällä ikinuorekas ja trendien aallonharjalla oleva Miero kirjoittelee pitkästä aikaa tällaista sähköistä kirjettä. Jos jotakuta kiinnostaa, niin kuuntelen samalla Candiriaa ja siinä on kaikki maailman järki saatettu musiikilliseen muotoon.

En ole aikoihin kirjoittanut teille mitään, lähinnä johtuen siitä, ettei elämässä ole oikein tapahtunut mitään raportointiin aiheuttanutta. Kunnes. Ensinnäkin naisrintamalla puhaltavat uudet tuulet. Osa teistä varmaan jo salaa toivoo ja hypähtelee hokiessaan: ”Nyt se tulee kaapista. Se on homo. Oon tiennyt aina.” Mutta ei, näin ei ole käynyt. Olen käynyt treffeillä naisen kanssa. Ihan elävän naisen, eikä minkään sellaisen maasta kaivetun, jonka seurassa näyttäytyminen johtaisi rikosoikeudelliseen vastuuseen, jonka takia nämä tämän sortin asiat tapahtuvat öisEIKU.

Viikko sitten lauantaina heti päästyäni töistä, tapasin ensimmäistä kertaa koodinimi Contourin. Olimme jo aiemmin lähetelleet vimmaisesti sähköposteja, tekstiviestejä ja varmaan olisimme lähettäneet faksejakin, jos sellainen teknologia olisi käytössämme ollut. Ennen tätä ensimmäistä tapaamista olimme toki puhuneet tuntikausia puhelimessa oikeastaan kaikesta maan ja taivaan välillä jo parin viikon ajan. Miksi sitten tapasimme vasta viikko sitten, saatat kysyä ja ihan oikeutetusti. Koska pysyäkseen edes fyysisesti hengissä, on meidän kaikkien tehtävä työtä ja vaikka kyseessä ei olekaan työpaikkaromanssi, niin kumpainenkin meistä työskentelee sellaisiin aikoihin, että valtaväestö on vapaalla. Aikataulujen yhteensovittaminen oli siis vaikeata ja ei väheksytä sitä tosiseikkaa, että asumme eri paikkakunnilla. Että tällaista taas.

Mutta kuitenkin, takaisin tarinaan: Kohtasimme Helsingin keskustassa ja lompsottelimme ympäriinsä kirpeässä pakkasessa, käyden välillä kahvilla, ostoksilla ja syömässä. Tiedätkö sen tunteen, kun toisen kohdatessa tuntuu sille, että kaikki kolahtaa kohdalleen? Minä tiedän. Seitsentuntiset treffit olivat jotakuinkin täydelliset ja hymyilen typerästi jo pelkän tuon viikko sitten tapahtuneen muistelemisesta. Kävellessämme illan hämärtyessä ja eron hetken lähestyessä pitkin Manskua, spontaanisti käsi kädessä, jotenkin kaikki tuntui hyvin oikealle. Tunnetta on todella vaikea selittää, ehkä sellainen jokin valaistuminen ja ylitsevuotava tunne siitä, että näinhän tämän kuuluu olla. En osaa sitä nyt paremmin pukea sanoiksi, mutta eteenpäin.

Kun matkasimme Talviklassikosta tulevien täyteen ahtamalla lähijunalla, minun mennessä takaisin kohti työtä ja Contourin kotiinsa, jotenkin se taianomainen hetki kun katsot toista silmiin ja näet niiden olevan (vielä) täynnä odotusta (eikä esim. epätoivoa kuten tulevaisuudessa tullee olemaan, jos historia toistaa itseään) ja iloa ja kuin yhteisestä sopimuksesta kumpikin lähentää päätään toista kohti, huulet raottuvat, hengitys rytmittyy oikeaksi, silmät sulkeutuvat ja ympäristö katoaa, äänet vaimenevat ja siinä hetkessä, koko universumin tärkeimmässä ja ainoassa paikassa on vain kaksi. Huulet kohtaavat, koko tila sähköistyy ja kylmiä väreitä menee pitkin selkärankaa. Myös tätä kirjoittaessa.

Tulevaisuus siis näyttää tällä hetkellä valoisalta ja kunhan tämä ikuinen, viimeinen talvi loppuisi, alkaisi logistinen puoli olla paljon helpompaa ja riippumatonta VR:n (mielestäni arpajaisverotuksen alaisuuteen sopivasta) aikatauluista. Voisin kirjoittaa teille vaikka kuinka paljon lisää, mutta minun on nyt mentävä suihkuun ja lähdettävä kohti juna-asemaa ja kuljettava junalla kohti onnea. Ja onhan se ihan saatanan hyvännäköinenkin vielä.