Minulla on tiedossa todella hyvä otsikko, mutta tämä ei ole se.

Minä ymmärrän yksinäisyyttä. Ymmärrän sen tunteen kokonaisuutta ja kaikkivoipaisuutta, sitä kuinka se kietoo kätensä ympärille eikä päästä irti. Tiedän kuinka musertava on sen paino kun se istahtaa rintakehän päälle koko painollaan, blokkaa polvillaan kädet ja tökkii sormella silmään ja sanoo ”ähäkutti”.

Tarvitsisin ehkä vähän lomaa. Työ ja koulu pitävät minut niin kiireisenä ja kaiken energian imureina, että kotiutuessani päivän seikkailuista, olen kuluttanut sosiaalisesta energiastani valtaosan, joskus jopa kaiken. Tämä on hyvin väärin avovaimoani kohtaan ja sitä häneltä eilen pyysinkin anteeksi.

Pyydän myös anteeksi teiltä, arvon tavaajat, sillä tämä teksti ei ole kovinkaan jäsentynyttä ja siksi pomppivaa.

Aamut ovat minulle tärkeitä. Herään kukonlaulun aikoihin, päästän duo shiteatersin ulos ja laitan kahvin tippumaan. Nautin kahvista, surfailen netissä ja vain nautin. ”Mistäkö?” kysyy Tapio Viitasaarelta ja minä vastaan ”yksinolosta”. It’s mierotime, baby. Älä ymmärrä väärin, minä pidän kyllä seurasta ja tarvitsenkin sitä, mutta niin monen (3,5 toim. huom.) vuoden yksinasumisen jälkeen, tottuminen siihen, että kotona onkin aina joku, on opeteltava asia. Yksi maailman tärkeimmistä asioista on olla jotakuta toista varten läsnä, minä tiedän sen ja olen iloinen ja ylpeä kun saan olla täällä vaimokettani varten, mutta tarvitsen myös näitä aamuhetkiä, hetkiä ihan vain itselleni ja itseäni varten.

Mitäs muuta?

Eilen vedettiin päivän päätteeksi glögikännit ja katsottiin bdsm-porEIKU moikka.