Hei. Puhutaanko vähän kuolemasta? Puhutaan toki. Tuo äskeinen oli retorinen kysymys, jos jäi mietityttämään. Mutta siis, itse asiaan:
Kymmenen päivää sitten ystäväni tappoi itsensä. Tunsimme noin 15 vuotta ja vaikka emme olleet varsinaisesti läheisiä, meillä oli hyvät hetkemme. Olen alkanut nyt vasta kaivata häntä, hänen hassuja hokemiaan (joista Kesikselle tilitinkin), suhteellisen huoletonta menoa ja sellaista… tuuliajolaisuuttaan. Aina sitä jotenkin odotti kuulevansa, että mitä se Niko tällä kertaa on mennyt sekoilemaan, onko se taas soittanut pomolle valehdelleensa työterveydessä saadakseen sairaslomaa vai mitä hassua? Lähtenyt ilman rahaa Kreikkaan?
Äitini on pelastanut erään hyvin läheisen ystävättärensä itsemurhasta, intuitio kai sittenkin toimii.
Sain tänään juuri kuulla erään ystäväni äidin tappaneen itsensä aikoja sitten. Eipä ollut koskaan tullut puheeksi.
Muutama tuttu on lähivuosina (keskiarvoltaan kerran vuodessa) kuollut subutex-övereihin, piripäissään aseella leikkiessä tai sitten vain rehellisesti oman käden kautta.
Olisi varmasti aiheellista kysyä, mikä tätä maailmaa vaivaa? Mikä minun ystäväporukkaani vaivaa? Mikä minua vaivaa? Mistä kaveriporukkaani aina tunkee näitä samanlaisia ihmisiä?
Monta kysymystä, hyvin vähän vastauksia.
Tässä olisi varmasti aineksia syvällisempäänkin pohdiskelemiseen, enpähän nyt jaksa. Kuuntelen surumielistä musiikkia ja koetan päästä pois humalasta. Kaikenlaista kaveribändin levyn ennakkokuuntelutilaisuudessa tarjottu ilmainen kalja teettääkin.
Joo, aika huono merkintä kieltämättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti